kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 05.08.2020

Mutsinuttura kireällä

Teksti
Karoliina Pentikäinen
26 kommenttia

Varoitus. Jos et halua lukea ankeilua, lopeta lukeminen tähän. 
Mun pinna on ollut viime aikoina aika kireällä. Hommaan vaikuttaa moni juttu. Muuttokaaoksen keskellä asuminen on kauheaa. Mä voin ihan fyysisesti pahoin sotkun vuoksi. Ja toki lapsiperheessä tulee hetkellisiä pyörremyrskyjä, mutta nyt meillä ei enää edes ole paikkoja, jonne siivota illalla kamoja. Rakastan kauneutta, ahdistun rumuudesta. Ja sotku jos mikä on rumaa. 
Toisekseen univelka kerääntyy entisestään. Se ei muutu, eikä siihen liiemmin ole tullut muutosta. Alkaa tulla turnausväsymys, kuten mieheni sanoo. Naurattaa, kun jengi toivoittelee tsemppejä ja ”koittakaa nyt levätä.”. Öö. Okei. Mepä koitetaan. NOT. 
Kolmas aihe on tyttöjen vierastus. He ovat aina fine vieraiden seurassa, jos minä ja/tai A olemme paikalla. Mutta jos poistumme vaikka toiseen huoneeseen hakemaan minuutiksi jotain tavaraa, alkaa aivan hysteerinen itku. Ja tokihan vierastaminen on hyvin yleistä, mutta mun silmät avautui, kun juttelin meidän kotipalvelun työntekijän kanssa. Hän sanoi, että yleensä vierastus menee kuitenkin toistojen tai vietetyn ajan kanssa ohi. Mutta meidän tytöillä ei. Sanoi suoraan, että ovat tältä osin haastavimmat tapaukset. Jos tytöt jättää kotipalvelun hoitoon, ja vaikka alussa olisi ollut tuntikin pehmeää laskua mun ja hoitajien  kanssa yhdessä, huutavat he seuraavat kolme tuntia täyttä huutoa. Kerran he jo luulivat, että Omppu on pahasti sairas, kun huuto oli niin kovaa. Tämä tekee tietysti sen, että me ei voida olla hetkeäkään erossa tytöistä. Jollekin toiselle äidille tilanne on varmasti aivan fine, mutta mulle se on kovin uusi. On tosi vaikeaa pyörittää firmaa ja toisaalta pitää eritysherkkä mieleni balanssissa, kun ei ole edes sitä tuntia silloin tällöin rauhaa. Nyt jo jännittää, miten käy eräiden kemujen, joihin meidän oli tarkoitus A:n kanssa mennä syyskuussa. Ja jonne tosi paljon haluttaisiin mennä. Sanoin mun töiden aloitus on oma lukunsa.
Ja. Jotta valituslistani ei jäisi aivan tähän, jatkuu tämä jorina vielä hetken. Kaikki mua IG:ssä seuraavat tietävät, että meidän partsilla tuli kesän alussa lokkien hyökkäys (pesä juuri meidän partsin yläpuolella), joten kaikki tyttöjen unet, sellaiset 2,5h/päivässä, tulee hoitaa lenkittäen tyttöjä ulkona. Vielä kun he nukkuivat osan unista partsilla, mun mieli pysyi balanssissa, kun sain aamuihin 45min omaa aikaa, jolloin raivasin kämpän, meikkasin/laitoin hiukset ja join kahvikupin HILJAISUUDESSA. Joskus, jos oikein meni hienosti, ehdin jopa vastata pariin sähköpostiin. 
Nyt kun partsimahdollisuutta ei ole, tarkoittaa se käytännössä sitä, että mä en ehdi edes harjata hiuksia. Joskus taisin sanoa, että vaikka meikkaamisesta olen luopunut jo kuukausia sitten, kasvojen rasvaamisesta en. Hah, paskanmarjat. Olen luopunut jopa kasvojen pesusta monina iltoina ja aamuina. Tukan pesen enää kerran viikossa. Kainalokarvat rehottaa ja olen muutenkin muuttunut juuri niin pölähtäneeksi äipäksi, miksi en KOSKAAN halunnut muuttua. (Ja tähän ei tarvitse kertoa karvojenkasvatusideologiasta.  Muut saa kasvatella jalkakarvoja ja se ei minua häiritse, saati minulle kuulu. Mutta minä en halua.) 
Ja tiedättekö mitä? Se ei ole kiva tunne. Kolmen lapsen äitinä pitää joustaa ja asettaa arki ja lapset oman itsensä etusijalle, mutta jotkut jutut olisi silti kiva pitää ennallaan. Mä en ole ollut koskaan kova meikkaaja tai pyntätty, joten tämän asian ahditaminen näin kovin, on mulle suuri yllätys. Mutta ehkäpä pointti onkin tämä: Jos meikittä, verkkareissa kulkeminen on ollut joskus mun valinta, se ei ole harmittanut. Mutta nyt kun tuo habitus on pakon sanelema, päivästä ja viikosta toiseen, tulee tunne, että mitä omasta ulkoisesta identiteetistä enää jää. 
Hauska nähdä, miten saan itseni työaamuina ihmistenilmakuntoon. Ehkä isompi koti ja joustavammat nukkumisratkaisut antaa aamuihin aikaa. En tiedä, mutta toivon niin. Toisaalta olen ajatellut, että jos sitten vaan teen niin, että puen töihin vaan megamageita vaatteita – paljettipaitoja, röyhelömekkoja ja nahkapöksyjä – meikittömän naamani ja mutsinutturan pariksi. Tai ostan pärstäkerroin silmälaseja kaiken peitoksi ja ajattelen, että tää on just se mun juttu. Hah. 
Kiitos, kun sain avautua! Johan helpotti. Joskus on vaan tärkeää, että saa päästellä höyryt ulos. 

Kuvassa mä istun puistossa, kun uskalsin hetkeksi istua, kun lapset nukkuivat vaunuissa (virhe). Päällä miehen kollaripaita, kuusi päivää sitten pesty tukka ja se sama meikitön naama, joka aika. Sellaista se välillä on. Ehkä turhamaista, mutta sitten ei lopulta kuitenkaan. Koska juuri pienet asiat merkitsevää eniten. Kaikessa. 
-Karoliina-

Kommentit (26)

Moni noista ajatuksista ja tuntemuksista on kyllä hyvin tunnistettava:Myös minä, ison perheen äiti,tulen äreäksi,jos ympärillä on sotkua,asiat ovat epäjärjestyksessä tms. Vaikka en mikään kova meikkaaja olekaan, täysin meikitön naama saa minut tuntemaan itseni vielä väsyneemmäksi kuin olenkaan,rasvainen tukka nuhjuiseksi. Haluaisin sanoa,että kyllä se vierastaminen siitä helpottaa,mutta jätän ehkä sanomatta,koska en lapsiasi tunne,enkä tiedä ja koska aina tulee joku uusi vaihe,joka koettelee vanhempia jollakin tavalla. Varmasti teidänkin elämästä poistuu monta stressitekijää muuton myötä,eihän se toki uniongelmia tai vierastamista hetkessä ”paranna”, mutta tekeehän se puitteet sentään paljon siedettävämmäksi ja kirkastaa monta asiaa,mieltäkin.Vaan onhan se niin, että kun perheessä on monta lasta ja erilaisia kehitysvaiheita,se oma aika, vanhempien yhteinen aika ja -menot ovat kovin harvinaista herkkua ja hankalasti suunniteltavissa,mm.lasten sairastaminen sotkee isossa perheessä kuviot pitkäksi aikaa, harrastukset alkavat sanella aikatauluja jne. Vaan kyllä se helpottaa,jossakin vaiheessa. Ja sekin auttaa jaksamaan,kun ne vaan on niin kovin rakkaita, kaikki takiaiset.

Kaikki sympatiat sinulle ja teille ❤️ Eipä arjen hässäkän keskellä paljon ehdi lepäillä saatikka kerätä voimia. Mutta väsymyksestä ja kaikesta muista arjen haasteista huolimatta hyvin te vedätte!

Hei Karoliina,

meillä kaksosarki oli juuri tuonlaista, ihan armottoman totaalista. Hajosin tuhat kertaa vaikka en tietenkään voinut niin tehdä. Ihanat pikkuiset, joita rakastan maailman ääriin, veivät jaksamisen äärirajoille ja unettomaan todellisuuteen. Vuorokauden ajat menettivät merkityksensä, olisin voinut sopia tapaamisen yhtä hyvin kolmelta yöllä kuin kahdeltatoista päivällä. Katseessasikin on jotain samaa kuin omassani silloin. En tiedä tai muista, milloin helpotti mutta ensimmäinen vuosi oli rankin. Nyt ovat jo neljäntoista, tyttö ja poika. Ja hengissä ollaan kaikki, yhdessäkin vielä 🙂 Ei muistu mieleen mitään helpottavaa, ehkä että ole armollinen itsellesi ja muille, ja luovu kaikesta turhasta. Ja vaikken silloin juuri uskonut, että koskaan kaipaisin tuota aikaa, niin nyt kuitenkin tieto sen ainutkertaisuudesta särkee sydämen 🙂 siinä he nyt ovat sen pienen hetken juuri tuonlaisia, ihan sinussa kiinni olevia palleroita. Pidä itsestäsi kiinni, sinne myös helposti hukkuu. Vaikka oletkin äiti, olet myös ehdottomasti sinä: nainen, tytär, sisko, ystävä, puoliso. <3

Teillä on kyllä ollut ihan extremee koko vuosi, ja kaikki ”hyvää tarkoittavat neuvot” kannattaa skipata ilman edes varsinaista tietoista havaintoa 🙈🙉
Minkälainen on se uusi työ?

Ehkäpä juuri tämän takia varoitellaan suurista muutoksista vauva (kaksoisvauva) vuotena. Ihmisen voimavarat on vaan rajalliset. Jossain aiemmassa postauksessa ehdotettiin, että toinen teistä menisi vaikka nukkumaan aiemmin, se on hyvä ehdotus. Paremmin se parisuhde voi, kun on molemmat edes jossain kuosissa, eikä ratkaisun tarvitse olla pysyvä. Jatkuva väsymys kertautuu ja seuraa vielä pitkän ajan päästä. En tiedä onko se teillä nyt edes mahdollista, mutta sitä se ”levätkää” varmasti hyväntahtoisena ehdotuksena tarkoitti. Voimakaskin vierastaminen voi kestää 3-6kk ja jatkua lievempänä senkin jälkeen. Vanhemmuus tuo yllättäviäkin haasteita ja sumussa kulkeminen on kamalaa, siihen ei tietenkään juurikaan nyt auta mitkään tsemppaukset tällä hetkellä, mutta hyvää he kuitenkin tarkoittavat.

Meillä toinen eli nuorimmainen vierasti älyttömän paljon ja oli pelkästään minussa kiinni ensimmäiset 10 kk se oli yhtä tuskaa.. Kun ei edes sitten se isikään kelvannut huh huh tiedän mistä puhut ja en voi mitenkään muuten tsempata kuin, kyllä se jossain vaiheessa menee ohi ja yllättäen meidän nuorimmainen onkin sitten paljon reippaampi kun vanhempi..

Miä NIIN tunnen sinun tuskan 😀 Kolme ja puolvuotta noin 5-6 tunnin unilla, kolmevuorotyötä tehdessä ei olo ole kovinkaan tuore juuri koskaan. Kaikki iltamenot olen suosiolla jättäny hamaan tulevaisuuteen. Ilta-ja yövuorot töissä ihan pelkkää selviytymistaistelua. Mihinkään ” vaiheisiin” en usko enää pätkänvertaa kun ei ne meidän kohdalla ole pitänyt paikkansa kertaakaan 😀 Mutta niin sitä vaan näemmä oppii elämään tämmöistäkin arkea ja sietämään sitä tolkutonta väsymystä. Eikä oikein uskalla enää toivoakkaan parempia unia kun niin pitkään menty näin. Mutta hei, tsemppiä joka tapauksessa 😀 Töihin paluu tulee alkuun olemaan samaan aikaan ihanaa sekä tuskaa ja se väsymys on t o l k u t o n t a, mutta itse ainakin  olen kyllä parempi äiti kun siellä töissä käyn tekemässä ihan jotain muuta 🙂

Kuulostaa tutulta. Meillä oli pari kertaa lastenhoitaja ja eihän siitä mitään apua ollu ku nuorimmaiset vierastaan niin pahasti..

Olisinpa yhtä nätti ilman meikkiä! Myötätuntotsempit toiselta kaksosten äidiltä. Meilläkin vierastetaan kaikkia jotka tulevat liian lähelle. Mihinkään ei voi lähteä edes kotona, tytöt on tyytyväisiä jos istun lattialla heidän kiipeilypuunaan. Vaatteeni on räässä ja kuolassa. En ymmärrä miten voit tehdä töitä tuossa univajeessa pienten tyttöjen äitinä, kaikki sairastelutkin. Respect!

Tämä teksti sai minut pohtimaan. Ennen vanhaan lapsia usein hoidettiin isolla porukalla, kun taloissa oli usea sukupolvi saman katon alla. Elämäsi sillä aikakaudella olisi ollut aivan erilaista. Vauvanne olisi kokeneet koko suvun tutuksi eivätkä olisi olleet teissä kiinni. Tämän kuvion varjopuoli olisi se, että se suku olisi siinä sitten koko ajan. Uskon, että ihan aiheesta nykyään asutaan pääosin omissa perheissä, mutta uskon, että alkukantaisesti vauvalla on tarkoitettu olemaan usea hoivaaja ja lapsen kasvatukseen on tarkoitettu koko kylä. Jos teidän vauvat usein jatkossa sairastavat, niin onko heiltä mahdollista testata se puutos, joka sinulla on ja aiheuttaa vastustuskyvyn alenemista?

Oih, niin ymmärrän tällä hetkellä tuon eroahdistuksesta johtuvan ahdistuksen. Meillä vain minä kelpaan, edes isän kanssa ei voi jäädä huoneeseen, kun käyn esim. vessassa. Huuto alkaa heti. Tuntuu, ettei itsellä ole yhtään tilaa hengittää. Mutta onneksi edes yksi isovanhempi kelpaa hänelle. Ja muuttokaaos lasten ja vauvan kanssa myös koettu keväällä ja ei enää uudestaan. Mutta uusi koti toki on kiva asia ja helpottaa arkea, niin varmasti teilläkin. Ei tähän varmaan auta kuin aika. Ehkä teillä syksyn muutokset keikauttaa asiat taas toiseen suuntaan 😊

Kai oot kokeilu kanalokarvijen sokerointia? Sokerointi muutenkin todella jees, mutta kainaloissa lopputulos kestää ihan super kauan. Toki kasvattaahan niitä ensin vähän pitää.

Oot niin kaunis ilman meikkiä ja kuuden päivän tukallakin! Mutta tunnen rinnassani mitä tarkoitat. Yksinolon kaipuu on välillä tosi suuri. Ja meillä ei ole edes kaksosia vaan kaksi ihanaa poikaa parin vuoden ikäerolla. Sä oot ihan vieras (vaikka toisaalta niin tuttu monen vuoden seuraamisen jälkeen) ja silti tekee mieli hypätä autoon ja viedä teidän tytöt kärryttelemään että saisit olla vähän aikaa ihan itseksesi. Laatikko kerrallaan, nurkka kerrallaan se helpottaa, vaikkei tämä lohdutuksen sana nyt auta sua lainkaan…

Vinkkivitonen luettu jostain äitiysblogista: voimakas/kirkas huulipuna hämää toista osapuolta 🙄😁 Kokeilin tänään ja sitten en muistanutkaan enää kohta, että mulla on huulipunaa. Lähdin kauppaan vauvojen kans, liekö huulipuna ollut hampaissa. Se sitten sopis enemmän tähän ruokatahraiseen lookiin. Tänään toinen myös pyyhki nenänsä mun housuihin ja menin niillä housuilla viä puistoonkin(en muistanu vaihtaa) ja toinen äiti-ihminen kehu mun räkähousuja. Meitä on monta samassa veneessä…

Phuuuh, onneksi mikään ei kestä ikuisesti. This too shall pass. Siihen asti kovasti tsemppiä! Ja hei, oon huomannut että kun laittaa korvikset, niin tulee heti laittautuneempi olo 😉

Täällän kriiseillään myös tuosta omasta ulkonäöstä. Ei ongelmaa muuttuneen vartalon kanssa vaan eniten vaivaa se kun tällähetkellä tuota toukokuista imettää niin kaikki omat vanhat vaatteet ovatkin siihen hommaan epäkäytännöllisiä. Uusia ei viitti kamalasti ostaa ja ylipäätään omannäköisten tai kauniiden imetysvaatteiden löytäminen on aika hankalaa. Ei näistä asioista puhuminen ole turhamaisuutta vaikka itsestäkin siltä välillä tuntuu ja tulee syyllisyys. Vaatteilla ja omalla tyylillähän sitä ilmaistaan omaa itseään.

En tiedä onko mitään apua tällaisesta vinkistä, mutta meillä lapset ei myöskään nukkunut sisällä vaan aina piti kärrätä ja parveke oli julkisivurempan vuoksi poissa käytöstä 10kk. Pakkasin lapset rattaisiin ja kärräsin unille ja sitten tulin kotiin ja tuuppasit tuplarattaat makkariin, josta olin avannut kaikki ikkunat eli vähän kuin olisivat ulkona nukkuneet 😊

Voi huoh! Meillä pian 9kk tyttö on koko kesän sekoillut öisin, ja vähän päivisinkin, ilmeisesti hammastuskiaan, mutta jotain muutakin tässä iässä tapahtui. Ikään kuin hänellä olisi liikaa käsiteltävää yhtäaikaa. Eroahdistusta, konttaamaan/kävelemään opettelua, tarinointia ym ym. Nukkumaan mennessä alkaa kauhia huuto, ja hänestä tulee levoton sätkynukke. Aamuherätys klo 5, ja joskus nukahtaa suht pienellä huudolla, joskus huudetaan ja sätkitään tunti. Yöllä pitää silittää vähintään kuusi kertaa. Ja sama täällä; kun lisäksi vauhtia lyö kolmevuotias rasavilli, niin meikkaaminen ja tukan harjaaminen on toistaiseksi historiaa. Mulla vielä jatkuvasta herkuttelusta ja muusta hormonisekoilusta aikamoinen näppylänaama. Olen yrittänyt miettiä miten kahdet päiväunet pitäisi rytmittää, etten sillä aiheuta harmia lisää öihin, mutta kaikki mietintä unohtuu, jos ihan mihinkä aikaan vuorokaudesta tahansa tyttönen vetelee 1,5h putkeen. Millään muulla ei nyt ole niin paljon merkitystä omaan hyvinvointiin kuin omalla pienelle rauhan hetkellä. Täytyy kyllä tuhannesti nostaa hattua, että pystyt selviytymään kaikesta ja antamaan vielä työpanoksesi arkeen! Omat aivoni lyövät sellaista hidasta tyhjäkäyntiä, että en tiedä miten tähän sovittaisin vielä työaikataulut.

Hei, ihanaa, että avaudut myös negatiivisista asioista! Niiden sanominen ääneen ja muutenkin välillä niistä jauhaminen tekee usein vain hyvää!
Itsellä ei ole lapsia, ja en tiedä toimiiko vinkkini tuossa tilanteessa, mutta itselleni meditaationauhojen (usein ihan vaan ”relaxing sounds”, eli ei ohjattua meditaatiota) kuunteleminen youtubesta rauhoittaa oman oloni stressaavissa tilanteissa ja pystyn pysäyttämään sellaisen pahimman pyörremyrskyn päässä, mikä sitten näkyy myös tekemisessä. Olen myös törmännyt youtubessa sellaiseen ”white noise” – ääneen, missä sanotaan, että se toimii myös esim koliikkivauvoille. Voisikohan tuota ääntä kokeilla vauvojen rauhoittumiseen, kun te vanhemmat olette poissa?

Anyway hyvää loppukesää!

Kannattaa alkaa pitää kiitollisuuspäiväkirjaa niin alkaa tulla omiinkin murheisiin jotain suhteellisuuden tajua. Sinulla on ihana mies, kolme ihanaa tervettä tytärtä ja tulossa ihana uusi koti. Kyllä olisin mieluusti vaikka kuukauden pesemättömällä tukalla jos voisin saada jotain tuollaista tämän erityislapsen yksinhuoltajuuden tilalle. En muista koska olisin istunut hetkeäkään ihan vain omien tarpeiden äärelle murehtimatta lapseni tilannetta. Tuntuu ihan epäreilulta lukea tällaista valitusta, kun sinulla tämä epätoivo on vaan vaihe toisilla joka päiväistä elämää monen vuoden takaisesta hamaan tappiin.

Katsojan silmissä kuvassa näkyy kuitenkin kaunis ja onnellisen näköinen nainen.

Hyvä on joskus avautua!😊 Blogin kommentointi näköjään taas toimii!

Apua! Ymmärrän sinua melkein täysin, otimme koiranpennun joka on ylivilkas. Ei voi heittää yksin edes minuutiksi. Kasvohoitoihin yms ei ole enään aikaa ollenkaan..herättää myös öisin viisi kertaa ulos pissille….ja sinulla useampi lapsi, kumarran syvään olet hyvä äiti joka uskaltaa kirjoittaa siittä oikeasta arjesta ja arjen tunteista. Itselläni ei ole lapsia.

Meillä on myös kaksostytöt ja pystyn samaistumaan kokemuksiisi. Tytöt ovat jo kymmenen, mutta meillä vierastaminen oli aikoinaan niin pahaa, että äidin häviäminen vessaan (mummin luona) aiheutti molemmilla hysteerisen huudon. Päiväkoti kun alkoi, tytöt huusivat joka aamu kauan kurkku suorana. Kokeilimme kaikkea, jopa sitä, että vein tytöt suoraan ulkoiluun pihalle (viihtyivät pihalla paremmin). Meillä tilanteeseen ei auttanut kuin aika. Minkäänlaisia ”traumoja” tytöille ei ole näistä huudoista jääneet eivät edes itse muista tilanteita. Äidille taisivat olla traumaattisempia kuin lapsille :).

Ihanan rehellinen avautuminen siitä, mitä äitin osa lasten myötä välillä on. Toivottavasti lasten vierastaminen helpottuu nopeasti. Näytät todella kauniilta noin meikittä ja miehesi paidassa, että nyt vaan opettelet nauttimaan uudesta minästäsi hetken aikaa. ’Kuorit nahkasi’ sitten, kun se hetki koittaa ja voin kertoa, että se tapahtuu nopeasti 😊👍

Ymmärrän niin hyvin. Vaikka kuinka rakastan neljää lastani ja meidän elämää tarvitsen vain sen oman hetkeni ihan joka päivä, kun saan olla ihan rauhassa, sitten jaksan taas. Nyt, kun sitä ei ole ollut tuntuu, että tulen hulluksi. Kun äitiii sanakin alkaa tuntua kirosanalta, tiedän olevani hengähdyshetken tarpeessa. Se ei tee kenestäkään huonoa ihmistä tai valittajaa, jos kertoo tunteensa ääneen. Se oikeasti helpottaa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X