Kolmistaan

Olin tänään kateellinen

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mä olen ajatellut, että en ole mitenkään erityisen kateellinen ihminen. Saatan haluta itselleni jotain (ominaisuuksia/materiaa/elämänlaatua/jne), mitä muilla on, mutta yleensä tuollaiset ajatukset ovat toimineet mulle vaan buustina toimia itse paremmin unelmiani kohti. Silloi hetkellinen kateus auttaa suuntaamaan oman fokuksen yleensä paremmin siihen suuntaan, minne on muutenkin menemässä. 

Tänään mulle iski kuitenkin kateus aivan puskista. Olin tyttöjen kanssa aamun vaunuttelulla. Näytin aivan karmealle. En ollut harjannut edes hiuksia. Työnsin tyttöjä sadetakissani ja kollaripöksyissä, kun näin kadun toisella puolella ihanan vaaleahiuksisen naisen. Kiharat vaan lepattivat tuulessa, kun hän asteli menemään. 

Jäin tuijottamaan naista aivan liian pitkäksi aikaa. Näin hiusten lisäksi pitkän beigen mekon, juuri oikeansävyidet sandaalit ja ennen kaikkea RAUHALLISEEN askelluksen. Sellaisen, josta näki hetken silmäilyllä, ettei naisella ollut kiire minnekään. Niskassa ei painanut stressi, ei tekemättömien töiden lista. Olin kaiken lisäksi varma, että hänen Marimekko-käsilaukussaan vallitsi järjesty. Siellä ei ollut pohjalle liiskaantuneita maissinaksuja. Minuun iski välitön kateus! 

Vaikka olenkin maailman kiitollisin mun perheestä ja lapsista, enkä vaihtaisi niitä mihinkään, en voinut olla kadehtimatta kadulla törmäämäni naisen rauhallista ja huoletonta auraa. Sitä, mikä huokuu ihmisistä vain, kun kontolla ei ole kolmea kersaa ja unettomia öitä.

Mitä tähän nyt loppusanoja keksimään. Mutta ihanaa oli huomata, että tuo kateuspuuska allkoi naurattamaan. Tämä ei nimittäin ole niitä keissejä, joita voisi edes saavuttaa. Ja toisaalta: Mitäpä me lopulta toisistamme tiedämme, jos emme tiedä, mitä kiharoiden ja täydellisen mekon alla todellisuudessa käydään läpi. 
.
.
.
Mutta olisi kyllä kiva, jos tukan saisi joskus tötterölle. Myös ruuhkavuosissa. 

-Karoliina – 

Lue myös

X