Viimeinen yö

Kun mä tapasin A:n, oli heinäkuun ensimmäisiä päiviä. Olin krapulassa. Takana festariviikonloppu Tampereella. Aurinko paistoi ja minä odotin junaa kohti koti-Helsinkiä. Junan lähtöön meni tovi. Siinä välissä ehdin tavata tulevan aviomieheni. Kun astuin junaan, piippasi puhelimeni viestin: ”Mä haluan nähdä sut uudellen.” Ja niin me nähtiin.

Kolmen yön päästä ensi tapaamisesta hyppäsin taas junaan. Mies odotti jo Tampereen asemalla. Istuuduin etupenkille viereen. Käytiin Cafe Pispalassa, vaihdetiin ensi suudelmat näköalapaikalla, syötiin Pyynikin munkkeja ja suudeltiin vähän lisää.

Kun iltapäivä oli pitkällä, tultiin A:n kotiin. Tänne, josta tuli kahdeksan kuukauden päästä myös minun ja  F:n koti.

Jokaisessa muutossa on omat kipukohtansa. Niin myös tuossa Tampereelle tulossa. Oli pelko, löydänkö oman paikkani ilman, että olen aina vaan se jonkun tyttöystävä. Oli pelko, miten F sopeutuu.

Välillä rakastin ja rakastan tätä kotia. Ylimmän kerroksen valoa, ikkunasta siintävää Näsinneulaa, isoja ikkunalautoja.  Välillä kirosin sisustusratkaisuja, joihin en ollut voinut itse vaikuttaa. Sellaisia, jotka tuntuivat olevan valovuoden päässä siitä, mitä meidän arkemme on.

Tämä on –  hassua kyllä – aikuiselämäni kodeista se, jossa asuin lopulta tähän asti kauimman aikaa. Tämä on koti, jossa esikoinen on asunut kauiten.

Tänään me olemme viimeistä yötä kodissa, joka aluksi tuntui vain uuden miehen kodille.

Se, jonka sisään kätkeytyy ensirakastuminen, Tampereeseen tutustuminen, esikoisen synttäreitä ja vauvojen odotusaika ja syntymä. Niin ne lukuisat hetket sohvalla iltaisin miehen kanssa, esikoisen kutittelut sängynreunalla, riitapäissä suolletut rumat sanat ja ovella vaihdetut pusut.

En tiedä, tuleeko minulle ikävä tätä kotia. Ehkä ei, ainoastaan joitain aikoja täällä. Ja jotkut ajat voisin mieluusti unohtaa.

Mutta sitä minä kaipaan jo nyt, kun aurinko nousee aamuisin värjäten vastapäisen talon seinän keltaiseksi. Kun illan valo värjää taivaan pastelleilla.

Ja Näsinneulaa. Sitä aina ikkunasta siintävää. Vakaasti tököttävää maamerkkiä, joka pysyy tuulista ja koronoista huolimatta. Koska mistään muualta vinkkelistä katsottuna se ei näytä niin kauniille ja merkitykselliselle. Koskaan.

 

-Karoliina-