Kolmistaan

Yhden työn loppu

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mä kävin eilen hakemassa työtuolin ja pari muki suunnittelutoimisto H23:lta, jossa ehdin tehdä töitä pari vuotta, ennen kun aloin odottaa tyttöjä. Nyt ”Hoksun” ikkunoita koristi jo uudet teippaukset, sisällä meidän vanhassa toimistossa hääri jo uudet tyypit.

Vaikka mä liukenin H23:ltä niin sanotulla luonnollisella poistumalla, kun ensin hypermeesi kaatoi sänkyyn ja sen jälkeen tuli jättimahavaihe ja vauvat. Mä jäin, nyt jälkikäteen ajateltuna aika nopeasti pois yhteisistä prokkiksista ja omat työt tuli tehtyä kotona.

Nyt kun illalla kampesin työtuolia muutenkin aivan liian ahtaalle ängettyyn kellariimme, tuli nostalginen fiilis. Tällä tuolilla sitä tuli istuttua aikuiselämäni ekassa sellaisessa työpaikassa, jossa sai pitää pipoa päässä sisätiloissakin. Ihan totta, älkää naurako! Ikävuodet 23-32 mä nimittäin olin opettaja. Ja vaikka rakastin ja rakastan opetyötä, koen, että opettajan tulee olla monella tapaa esimerkillinen aikuinen. Ope kun on monelle lapselle ja nuorelle ainoa luotettava aikuinen.

Vaikka en mennytkään ottamaan naamatatuiointia opeuran jälkeen, enkä ollut kokenut, että olisin ollut ”kahleissa” opettajana, tajusin vasta jälkikäteen, että työ oli monella tapaa tosi kurinalaista. Ja tällaisella perfektionistiluonteella välillä myös aika rankkaa.

Siksi oli ihanaa, että pääsin kokemaam myös H23:n kaltaisen työpaikan. Sellaisen, missä paiskittiin kyllä kovasti ja pitkää päivää töissä, mutta jossa voitiin kesken työpäivän nauraa puoli tuntia hölmöille You tube – videoilla, tilata lounalla skumpat tai mennä hetkeksi pötkölleen alakerran sohvalle. Monille aloille sellainen on arkipäivää. Opemaailmasta valovuoden päässä.

Hauska nähdä, minne työkuviot vie seuraavien vuosien saatossa. Mistä löytyy rentouden ja ahkeroinnin, vapauden ja velvollisuuden välimaasto?

Ihanaa viikonloppua!

-Karoliina-

Kuva:Pixabay

Lue myös

X