Kolmistaan

Sunnuntain aatoksia!

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Heippa sunnuntai-iltapäivään! Mä matkaan juuri esikoisen kanssa Keski-Suomesta kohti Tamperetta. Hän oli viikonlopun mummolassa, koska esiintyi tänään Hankasalmella näytelmässä, jota oli treenattu koko kesä. Mä matkasin aamulla junalla esitystä katsomaan ja nyt ollaan tulossa jo kaksin takaisin kohti kotia.

Oli ihana nähdä F esityksessä. Jotenkin ”ulkopuolisen” silmin tarkkaillen (kun hän ei ole ollut kahteen yöhön kotona ja hänet näkee lavalla), hän näyttää niin paljon isommalle tytölle kuin mitä kotona välillä hänen ajattelee olevan.

Pienet jäivät A:n kanssa kotiin. Mesi ja Omppu eivät ole mitään automatkaajia, ja junalla ei vielä koronan vuoksi uskalla pienten kanssa mennä. Siksipä jakauduttiin tänään nyt näin. Ehkä automatkaamisinto kasvaa, kun he saavat pian isojen tyttöjen autoistuimet. Tosin sitä en vielä ole ratkaissut, miten lapset saa kannettua autoon, kun uudet istuimet on kiinni autossa. Ei ole enää kaukaloita, joissa lapset voi kantaa kätevästi.

Vaikka maski päällä junassa istuminen ei olekaan herkkua, täytyy sanoa, että yksi vauvaton päivä teki hyvää. Muuton aikana A on ollut paljon muutto-, remppa- ja kuljetushommissa, joten musta tuntuu, etten ole koko vauvojen olemassaolon aikana ollut näin paljon heidän kanssaan yksin. Ja vaikka tytöt ovat aurinkoisia ja helppoja, ei mun luonne ole tehty vain vauvaelämään. Jos en saa välillä katkoa tai apua vaipanvaihtoon, ruuanlaittoon ja ruuan siivoamiseen lattioilta, alkaa ahdistaa. Sitten kun saa hetken tehdä jotain muuta, sujuu arki taas paremmin.

Tytöt ovat jo tosi vilkkaita. Konttaavat kauheaa vauhtia, osaavat kiivetä vaarallisiin paikkoihin, seisovat ilman tukea ja aivan varmasti kohta käveletkin jo ilman tukea. Ja varsinkin Omppu löytää kaikki pienet, vaaralliset lelut ja roskat ja korvisten takaosat lattioilta, ja pistää ne salamana suuhunsa. Mesi on kuuliaisempi: Hän kiikuttaa pienet muruset aina äidille.

Tytöt ovat nykyisin myös kovia pussailemaan. Hellyyttävintä on tietysti se, kun he antavat toisilleen suukkoja. Tai oikeastaan kaava menee aina näin: Mesi menee makaamaan lattialle selälleen ja Omppu tulee antamaan pusuja aina tämän päähän.

Syöminen pienten kanssa on nykyisin aikamoinen show. Kaikki pitää tehdä itse. Siis heidän täytyy. Ja osumatarkkuus ei tietysti ole vielä aivan sataprosenttinen. Sinne väliin sitten yritetään aikuisten voimin laittaa vähän lisäruokaa, jotta mahat tulisi täyteen.

Koti on edelleen kesken, mutta kaaos on jo osin selätetty. Tosin varaston edusta pursuaa edelleen tavaraa. En tajua, minne saadaan mahtumaan kaikki. Toiveissa oli vähätavaraisempi koti, ja vaikka karsintaa on tehty, kyllä edelleen roinaa on. Pienten tavarat vie kauheasti säilytystilaa. Kun on kaksi säilöttävä vaunukoppaa, ratasosaa, turvakaukaloa, patjan jatko-osaa jne, tulee paikat aika nopeasti täyteen.

Ihanaa hetki viettää muuten esikoisen kanssa näin kaksin. Jutella ja taittaa matkaa yhdessä.

Sellaisia aatoksia tähän päivään!

-Karoliina-

Lue myös

X