Somettaja ei ole tilaustuote
Somea on syytetty – mun mielestä jo aivan kyllästymiseen asti – kiiltokuvamaisuudesta. Siitä, miten elämä on niin kauhean ihanaa, koti aina valkoinen ja siisti. Lapset kauniit ja mies täydellinen. Matkat mielettömiä. Ruoka super foodia.
Tämän vastapainoksin on haluttu TAVALLAISTA. Sellaista, joka ei aiheuttaisi niin paljon kateutta. Sellaista, joka vaikuttaisi aidolle. Joka olisi aitoa.
Mutta. Kun ei se tavallinen ankeakaan aina käy kaikille. Ei haluta kuunnella uikuttajia ja katsella rumia kuvia. Joskus ärsyttää somettajan likainen tukka, joskus tämän kilot.
Mä saan yllättävänkin usein viestejä siitä, kuinka rohkea olen, kun näytän sotkuista kotia, puhun pikkulapsiajan väsymyksestä tai uskallan (?!?) olla eri mieltä julkisesti joistain aiheista mun seuraajien kanssa. Mä olen tietysti aina kiitollinen seuraajien antamasta kivasta palautteesta, mutta samalla rohkeaksi kutsuminen tuollaisessa yhteydessä aina vähän kummastuttaa. Ei kai Legot lattialla niin niin radikaalia ole?
Mä postasin eilen aamulla itsestäni kuvan instaan. Ja kirjoitin kuvan yhteyteen tekstin: ”Mites noi silmäpussit? Ehkä mun on harkittava muutakin kuin värillistä huulirasvaa jatkossa.” Tällä viittasin siis siihen, kun en nykyisin enää ehdi/jaksa meikata.
Hetken päästä sain kommentin, jossa mä sain tosi kauniita sanoja mun habituksesta, mutta jossa mua myös pyydettiin, etten heittäisi kommentteja mun ulkonäöstä dissaavaan sävyyn. Kirjoittaja pyysi, että voisiko mun somessa näkyä vähemmän oma itsensä tai ulkonäön vähättelyä, koska sellainen fiilis tarttuu helposti. Siitäkin huolimatta, että kirjoitan tuollaiset kommentit usein kepeästi vitsaillen.
Hetken mietin, mitä vastaisin. Sitten päädyin vastamaan sen, mitä oikeasti aiheesta ajattelen. En voi, enkä halua luvata, etten kirjoittaisi niitä ajatuksia, negatiivisiakin, mitä mieleeni tulee. Jos mua ottaa mun silmäpussit päähän, mä kirjoitan sen jatkossakin, jos sille tuntuu.
Ymmärrän toki tosi hyvin, mitä kirjoittaja tarkoitti. Ja TÄYDELLISSÄ maailmassa,TÄYDELLISENÄ vaikuttajana haluaisin vaan itsekin jakaa hyvää fiilinkiä ympärilleni. Vaan kun tämänkin blogin ja some-tilin takan on ihan oikea nainen. Sellainen, joka ei jaksa aina olla #kiitollinen js #blessed, vaikka pitäisi. Sellainen, jota välillä turhauttaa silmäpussit ja päästä tippuva tukka. Sama nainen, joka on tällä hetkellä aivan katkeamispisteessä ja pohjattoman surullinen perhettään koskevasta asiasta, josta ei kuitenkaan koskaan halua puhua julkisesti. (Tiedoksi ilkeille vedonlyöjille vauva.fi:ssä, että ei teidän harmiksenne olla edelleenkään eroamassa. Joskus perhettä kohtaa vaan suuret surut.)
Mä en ota tätä asiaa puheeksi siksi, että haluan sympatiaa, jaxuhaleja, arvailuja tai että tämä olisi jokin tiiseri suureen blogipaljastukseen. Ei ole. Kerron tämän siksi, että haluaisin vähän herätellä ihmisiä siihen, mikä on kohtuullista vaatia somessa näkyviltä tyypeiltä. Ja mikä ei. Että ymmärrettäisiin, että niin some-ammattilaiset kuin naapurin muija instagramissakin, ovat yhtälailla kaikki ihmisiä. Ei jonkinmoisia oman tarpeen täyttäjiä, palveluntarjoajia. Koska kukaan ei voi olla koko ajan tsemppari tai sankari. Ei täydellisen naiseuden, feminismin tai kehonkuvan lähettiläs. On hyviä ja huonoja jaksoja, synkkiä ja aurinkoisia päiviä. Ihan kaikilla.
Ihana Elisa, Start living your best life -blogista puhui eilen instassa tismalleen samasta aiheesta, vaikka vähän eri keissin kautta. Käykää kuuntelemassa, en ala referoida tai puhua hänen suullaan.
Kivaa viikonloppua! Julkista ja/tai yksityistä!
Postauksen kuva tältä aamulta. Ei meikkiä, ei filttereitä, ei tarpeeksi unta.
-Karoliina-
.
Kommentit (1)
Hyvä teksti! Ja itselläni ainakin pää räjähtäisi, jos some olisi pelkkää hyvää fiilistä, tsemppiä ja positiivista energiaa! Joskus omaan ärsytykseen ja väsymykseen auttaa ennemmän se vertaistuki, että muitakin ärsyttää ne tummat silmänaluspussit (täällä eletään myös univajeista pikkulapsiarkea).