Kolmistaan

Mitä oivalsin tänä viikonloppuna?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Koin valaistumisen. Se tapahtui mökillä viikonloppuna. Paikassa, jossa olin ollut siihen mennessä17 tuntia miehen kanssa kaksin. Ei lapsia, ei yhtään velvoitetta. (Tästä hiljaisuudesta innostuneena ehdotin miehelle myös neljättä lasta, mutta se on sitten tarina erikseen. Kumma, ettei tuo ajatus koskaan tule mieleen, kun pyöritetään arkea kolmen kanssa. Lol)

Olin maannut sohvalla, vetänyt karkkia naamaan, lukenut Eeva Kolua (kyllä, paljon hehkuttamani kirja on edelleen vaiheessa) ja kuunnellut avoimesta ovesta, miten aallot löi rantakallioihin. Kuunnellut lehtien havinaa puissa. Kuunnellut, kun mies kävi Pirkka-lehden ruokaosiota läpi resepti reseptiltä: ”vege ei vaan sovi samaan lauseeseen mummolan kanssa. Tätä me koitetaan. Hyvä perusdippi. Puolet näistä resepteistä pohjautuu puolivalmiisiin. Paljonkohan HK on tästä maksanut?”

Edellispäivällä olin kipuillut sitä, mikä blogin tulevaisuus on, kun menen Sidosteelle töihin. Mikä on Instagram-tilini virka, mikä minkäkin.

Kolua lukiessa (lukeaa hyvät ihmiset tuo kirja!!) kaikki yhtäkkiä selkeni. Ne ajatukset, jotka olivat harhailleet päässäni, menivät hetkessä järjestykseen. Sitä se uni ja lepo teettä.

Päädyin jokseenkin näihin lopputuloksiin:
Rakastan kirjoittaa. Olen rakastanut aina. Se tekee mut onnelliseksi. Joskus hyvä teksti liikuttaa itseänikin (narsismin huippu?). Ennen kaikkea kirjoittaminen jäsentää ajatukset, tunteet. Tuo oivalluksia. Tuo vertaustukea ja sitä kautta empatiaa ja yhteenkuuluvuutta.
Vauvavuonna blogin kirjoittaminen on välillä ollut pintapuolista. Työtä, joka tehdään, koska työt kuuluu tehdä. Ja aina ei voikaan tehdä parastaan, mutta jos kauan tekee sinnepäin, häviää palo ja intohimo.
Nyt haluan taas kirjoittaa. Ihan oikeasti. Istua koneen ääreen ja kirjoittaa ihan oikeita tekstejä. En lupaa kuuta taivaalta, mutta haluan ihan teidän ja itseni vuoksi olla blogissa enemmän läsnä. Ehkä pohtia täällä enemmän. Ehkä alkaa kuvata tänne vain mustavalkoisia kuvia erotuksena muusta somestani. En vielä tiedä, mutta haluan löytää taas takaisim jonnekin sinne, mitä kaikki tämä oli ennen vauvoja. (Ja saada perkele vieköön tuon raivostuttavan tuplakuvabugin postauksen alussa haltuuni).

No sitten se IG. Tykkään storystä, mutta feed on jäänyt siellä jalkoihin. Ehkä alan kuvat sinne kaikkea. Sellaistakin, joka ei ole kaunista tai instagrammaista. Hetkiä ja fiiliksiä, ihan kuin storyssäkin tehdään. Ilman minkään näköisiä paineita.

Eihän mun insta tähänkään asti ole ollut mikään yhteinäinen tai huoliteltu. En edes osaa käyttää kuvankäsittelyä, saati jotain värimaailman yhtenäistäjää. Mutta silti. Jotekin omat kännykkäräpsyt tuntuu feedissä usein tosi kököille. Tosi 2010.

Jotenkin koko ajatuksen ydin on rentous. Rentoutta ei voi pakottaa, mutta tiedostaminen auttaa paljon. Olen nimittäin aivan sairaan kyllästynyt siihen, että somesta ja blogeista on tullut viime vuosina niin siistejä. Mitään ei uskalleta sanoa enää,kun paskaa tulee niskaan. Jos kerron riidasta lapseni kanssa, tullaan inisemään (kyllä, käytän termiä ininä, vaikka se ärsyttää nyt jotain), että olenpa epäkypsä äiti tai pitikö niitä lapsia hankkia,jos niiden kanssa tulee riitaa. Tiedättekö mitä: Aion jatkossa viitata kintaalla tuolle uikutukselle. Koska kuten Kolu kirjassaan sanoi: Vaikka tekisi mitä, aina joku valittaa. Niin se vaan on.

Monesti vaikuttajat sanovat, että haluavat vuorovaikutusta seuraajien kanssa. Väitän, että harva haluaa, koska se on useim kauhean raskasta. Se on inhimillistä.

Tällä kertaa mä kuitenkin haluan. Tosi paljon. Teen ehkä instaan – sitten kun ehdin, haluan, jaksan – kyselyn näistä jutuista. Vastaattehan? Ja toki nyt saa kertoa aivan vapaasti, millaista sisältöä toivotte tänne ja Instaan. Ja mitä ette. Luen ne innolla!

Ihanaa sunnuntain jatkoa!

-Karoliina-

Lue myös

X