Parisuhde vauvavuonna

Kuten kerroin jo aikaisemmin, me oltiin A:n kanssa viikonloppuna kahdestaan anopin mökillä. Syötettiin vielä perjantaina iltapuurot pienille tytöille ja sitten lähdettiin puoli kasin maissa ajamaan kohti mökkiä. Kotiin palattiin sunnuntaina yhden maissa.

Mä olen ollut monen mielestä sellainen parisuhteen ja treffien puolestapuhuja. Mua on haastateltu aiheesta useampaankin lehteen ja pidetty jopa rohkeana, kun olen sanonut, ettei koko ajan tarvitse olla lasten kanssa. Minusta tuollainen ajattelu ei ole rohkeaa. Se on aika luonnollista, vaikka toki ymmärrän, että tapoja on yhtä monia kun on perheitäkin.

Sen olen kuitenkin tässä kolmen lapsen äitinä oppinut, että henkseleitä treffien puolesta oli todella paljon helpompi paukutella silloin, kun oli yksi lapsi. Ensinnäkin näin uusperheellisenä meillä oli ennen vauvoja A:n kanssa kahdenkeskistä aikaa joka toinen viikonloppu ihan vakiosta. Ja totta kai yhden – jo aika ison – lapsen hoitoon saaminen omien menojen ajaksi oli huomattavasti helpompaa kuin kolmen, joista kaksi on vielä vaippahousuja.

Joskus mä turhaudun siihen, että kahdenkeskisen ajan löytäminen on niin kauhean vaikeaa. Mä olen huono pyytämään apua (jostain syystä koen siitä kauheaa syyllisyyttä aivan joka kerta) ja toisaalta sellaisia hoitajia, jotka selviytyisivät koko tämän meidän paketin kanssa, ei ole monia. Siltikin mä haluan, että meillä on aikaa toisillemme. Ja tokihan me iltaisin (silloin kun jotakin ei pelota, ole jano, pissat mennyt yöppärin läpi, hampaita ei tule, muuten vaan kiukuta jne jne) pyritään viettämään aikaa kaksin, mutta ei se ole sama kuin ihan oikeat treffit. Leffassa käynti tai yön yli kahdestaan oleminen, jolloin tietää takuuvarmasti, ettei yhdessäoloa keskeytetä. Että voi rauhassa keskittyä vain toiseen.

Me ollaan A:n kanssa päätetty, että me ei enää kainostella, jos joku tarjoaa apua. Että on sulaa hölmöyttä, jos toivotaan välillä aikuisten aikaa, mutta ei tartuta siihen, jos sellaista on tarjolla. Näin esimerkiksi kävi viime viikonloppuna. Mun äiti kysyi pari viikkoa sitten, voisiko he auttaa meitä jotenkin. Kerran hän kysyi, mä sanoin, että itseasiassa voitte. Ottakaa lapset viikonlopuksi.

Miksi kahdenkeskinen aika on sitten niin tärkeää? Ja miten se eroaa pariskuntana ja vanhempina olosta keskellä lapsia?

Mä olen todella iloinen siitä, millainen arkitiimi me ollaan A:n kanssa. Meistä molemmat ottaa koppia kaikkien lasten kanssa. Me sovitaan aina menot ja työt niin, että molempien toiveet huomioidaan. Meillä molemmat aikuiset tekee kaikkia kotitöitä ja meillä on sama siisteystaso ja -tavoitteet.

Mä olin ennen huono tiimipelaaja  parisuhteessa. A sanoi siitä mulle usein, mutta mun oli todella vaikea antaa toisen ihmisen auttaa minua, kulkea mun rinnalla. Olin tottunut pärjäämään yksin! Siksi mä olenkin ajatellut, että kaksoset ei tullut meille vahingossa. Kahden vauvan kanssa yhteispeliä on pakko tehdä. Ihan koko ajan. Ja mä koenkin, että me ollaan nyt tosi hyvä kaksikko, joka selviää aina yhdessä arjen isoista ja pienistä haasteista.

Rakkaus näkyy meidän arjessa sillä, että tehdään asioita perheen ja toisen eteen. Kun toinen nukuttaa vauvat, toinen siivoaa koko kodin. Kun toinen näyttää kireälle, voi ehdottaa, menisikö tämä vaikka hetkeksi lenkille. Rakkaus on musta ylipäätään ennen kaikkea tekoja ja siksipä rakkautta mitataankin niin paljon tällaisessa arjessa, jota me eletään.

Totta kai arjessa meillä on myös pusuja, halauksia ja läheisyyttä. Mutta olen huomannut myös senkin, että kun koko päivän pussailee kolmea tyttöä, voi oikeasti ikään kuin unohtaa helliä toista. En ennen oikein tajunnut, kun ihmiset sanoivat, että näin voi käydä. Mutta nyt ymmärrän tuonkin.

Tästä syystä mun mielestä treffit ja yön yli reissut on tosi, tosi tärkeitä. (Toki yön yli reissut myös nukkumisen kannalta, mutta se on toinen tarina). Silloin on aikaa nähdä toinen. Katsoa silmiin, keskittyä vain toiseen ilman, että samalla letittää tukkaa, vaihtaa kakkavaippaa, tekee jauhelihasoosia tai etsii sukkaa. Tai ilman, että täytyy huutaa kenenkään ääneen yli.

Vaikka mä koen tosi usein arjessa ylpeyttä ja iloa siitä, millainen mies ja isä A on, muistuu kahdenkeskisellä ajalla mieleen paremmin se, millaiseen mieheen rakastuin alun perin. Kun on aikaa nyöhjätä, jutella syvällisempiä, nauraa, hassutella ja olla vaan se hetki toisen ainoa. Sellainen rakkauden ja parisuhteen tankkaus kantaa tosi paljon myös arjen yli.

Hmm. Miten kaksosvauvavuosi on muuttanut meidän parisuhdetta? Meistä on tullut parempi tiimi, varmasti myös parina, ei pelkästään vanhempina. Aikaa toiselle on vähemmän. Ja joskus myös voimia. Se tarkoittaa sitä, että muuta kuin arkeen liittyvää keskustelua ei aina jaksa. Ja joskus uni voittaa romantisoinnin. Silti mua oikein sisällä läikähdyttää se, että tiedän, ettei meidän perusparisuhde ja se, miksi me ylipäätään toisemme valittiin, ei ole muuttunut mihinkään. Mä olin vähän syksyn aikana pelännyt, että mun nauru oli kadonnut jonnekin. Ihan parasta mökkiviikonlopussa oli se, miten järjettömän paljon me naurettiin yhdessä. Se tuntui sille, kun osa omaa itseäkin olisi tullut taas takaisin.

Nauru on asia, joka on ollut mun mielestä vauvavuonna välillä kadoksissa. Se on ollut varmasti vauvavuoden kurjin osa-alue. Ihan jo itsessään, mutta myös parisuhteen kannalta, koska huumorin avulla selviää tosi monista jutuista. Ja nauru rentouttaa, ilo tarttuu. Varmaankin se, että varsinkin mulla on tietyt tavoitteet, joista en haluaisi joustaa, tekee minusta välillä kireän ihmisen ja kireän puolison. Onneksi A on aina osannut kaivella sen hauskan Karoliinan esillä. Ei sillä, että käskisi relaamaan (inhoan sellaista kommenttia!!), vaan sillä, että hän jakaa arjen vastuuta ja osaa heittää mustaakin mustempaa huumoria – tosi epäkorrektia – oikeisiin hetkiin. Se auttaa tosi paljon!

He kivaa iltaa!  Mitä ajatuksia parisuhdepostaus herätti? Jäikö vielä jotain kysyttävää?

-Karoliina-