kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 23.10.2020

Introvertti, kolmen lapsen äitinä

Teksti
Karoliina Pentikäinen
10 kommenttia

Mä kirjoitin syksyllä 2017 ensimmäisen postaukseni siitä, kuinka olin alkanut löytää itsestäni introvertteja puolia. Tai totta kai olin löytänyt niitä itsestäni aina, mutta vasta 2017, Tampereelle muuttaessa, aloin tajuta, missä tässä kaikessa on oikein kyse. Mistä oikein minussa on kyse.

Tuo teksti oli omalla kohdallani merkityksellinen. Kuten olen kertonut, kirjoittaminen on minulle tapa ajatella, jäsennellä tunteitani. Siksipä elokuinen postaus vuodelta 2017 sai pyörät pyörimää omassa päässäni. Tajusin todella, ensikerran oikein kunnolla, etten ollut LAINKAAN niin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, kun olin aina luullut. Kun minulle oli uskoteltu ja mitä olin itsekin uskonut. (Toinen postaus aiheesta täällä).

Nyt kun aikaa tuosta kirjoituksesta on yli kolme vuotta, olen jo paremmin kärryillä omasta luonteestani, kuin 2017. Edelleenkin matka ymmärtää omia tunteitani, reaktioitani ja energiatasojani on vielä kesken, mutta olen jo paljon pidemmällä. Eräässä kolumnissa kutsuin itseäni introvertiksi ekstrovertiksi. Joskus ajattelen, että taidan olla erityisherkkä. Mitään oikeaa, ammattilaisen tekemää diagnoosia en ole saanut, enkä sitä kaipaakaan. Mutta oman luonteensa ymmärtäminen on auttanut elämässä. Erityisesti se on auttanut – silloin kun siihen on mahdollisuus – kuuntelemaan omia rajojaan tarkemmin.

Mä koin, ja koen edelleen, että tällaisesta minunkaltaisestani introverttiudesta ei puhuta tarpeeksi. Ja siksi myös moni ihminen ei ymmärrä omaa luonnettaan. Voi jopa ajatella, että itsessä on jokin vika. Kun kirjoitin kolumnin aiheesta, sai se nopeasti kauhean määrän keskustelua aikaiseksi. Mun inboksi täyttyi muiden samanlaisten ajatuksista, ja esimerkiksi Aki Linnanahde puhui radioista siitä, että hänkin taitaa olla samanlainen tyyppi kuin minä: Muiden silmissä sosiaalinen, mutta silti omaa tilaa ja hiljaisuutta erityisen paljon kaipaava. Meitä on siis paljon!

Mulle on tosi tyypillistä, että haluan nysvätä kotona. En jaksa lainkaan hyvänpäiväntuttujen tapaamista tai muuten vaan kahvitteluja, jos kyseessä ei ole A) aivan mun sydänystävä tai B) jokin konkreettinen syy tavata. Esimerkiksi työasioiden hoitaminen on hyvä syy.

Ylipäätään tykkään tavata ihmisiä mun omassa kodissa. Hyvässä lykyssä ystävän kodissa. Ravintolat ja sellaiset paikat on ihan ok juttu harvakseltaan, mutta varsinainen ihmisten ilmoilla pörrääminen ei kiinnosta lainkaan. Parempi tavata vain ihmisiä, joita voi nähdä omassa kodissa, kollaripöksyissä lökötellen.

Mä en tykkää lainkaan taustamelusta. (Ihmettelen kovin, miten jaksoin tästä syystä opetöitä). Joku taustalla oleva radio on aivan horrori. Samoin mulle tulee kärttyinen olo turhasta mökästä, urheilukatsomon kohinasta, päälle nauretuista sarjoista ja aika usein myös kodinkoneiden äänistä. Kiukku on ehkä paras tapa kuvaamaan melun aiheuttamaa tunnetta. Siksi mä tarvitsemalla tarvitsen hiljaisuutta. Illan kahdenkeskinen hetki miehen kanssa tai toisaalta kirjoitustyöt on parasta rentoutusta, jonka tiedän.

Kolmen lapsen äitinä oleminen ei ole oikeasti ihan helppo homma tällaiselle tyypille. Lapsista lähtee ääntä, kuten tiedätte. Ja jokainen turha mökä (= lapsille hauska leikki), tuntuu mun kropassa. Melu aiheuttaa mulle konkreettisesti päänsärkyä. Tuntuu, että ajatukset ei pysy selkeinä ja sitten musta tulee helposti kireä. Olen omasta mielestä kohtalaisen hyvä joustamaan, mikä lasten kanssa on pakollista. Kesken suunnitelmien kun iskee jollekin oksennustauti tai kuume, on luotava heti uusi toimintasuunnitelma. Silti huomaan, että mulle onelmaksi muodostuu se, jos en saa sitä lepoa/aikaa omille hommille, jota olen ajatellut. Esim jos pienet nukkuu päiväunia tunnin sijaa 30 minuuttia, ja mulle jää vaikka pankkiasiat kesken, se sapettaa mua suhteettoman paljon.

Yksi syy, miksi mä rakastan olla A:n kanssa niin paljon, on se, että me voidaan olla yhdessä, mutta erillään. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että iltaisin saatetaan vaan olla ihan vierekkäin tai kainaloikkain sohvalla, mutta ei ole pakko puhua mitään. Toisen läsnäolosta tulee hyvä olo ja sitä kaipaa. Siltikin, vaikkei yhdessä tehtäisi/puhuttaisi mitään erikoista.

Kun kerroin mun ystävälle tyttöjen juhlien jälkeen mun sosiaalisesta väsymyksestä, hän kertoi, että tietää tasan, mitä mä tarkoitan. Tajuttiin, että hän on myös tismalleen samanlainen luonne kuin minä: Ulkopuoliset ajattelee, että hän on supersosiaalinen, koska tulee ihmisten kanssa niin hyvin juttuun. Ja ei ole tosiaankaan ujo, vaan ennemmin se hauska ja näkyvä persoona. Silti oman hiljaisuuden ja tilan kaipuu on valtaisa sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Tajuttiin, että ehkä me ollaan silti bestiksiä, että meidän keskenäinen yhdessäolo kunnioittaa molempien omaa tilaa. Me saatetaan olla yhdessä toistemme luona kylässä, mutta silti vetäytyä ilmaan tippaakaan kiusallisuutta eri huoneisiin vaikka pariksi tunniksi.

Kun juttelin asiasta ystäväni kanssa, tajusin, että kaikki (eli molemmat, hah) mun bestiksistä on tässä suhteessa, kuten minä. Vaikkei ehkä muuten – ainakaan ulkopuolisten – mielestä varmaan olla kovin samanlaisia. Molemmat mun parhaista ystävistä on hyvää juttuseuraa kelle vaan, mutta me kaivataan sosiaalisuude vastapainoksi paljon tilaa. Tiedän, että yhtä pieni kun mun oma sisäpiiri isoista sosiaalisista ympyröistä huolimatta on, niin on myös heillä. Kollarihoususeuraksi sohvalle kun ei uskalla/pysty/voi ottaa kuin ihan kourallisen tyyppejä. Ne, joiden kanssa energia latautuu, eikä poistu.

Tämähän ei tarkoita sitä, että muut ihmiset olisi energisyöppöjä. Päinvastoin! Maailma on täynnä ihania ihmisiä. Silti (piilo)introverttina energia latautuu vain hyvin pienissä ympyröissä. Kotiväen tai kotiväenkaltaisten tyyppien kanssa.

Nyt tuntuu, että jaarittelin tähän vain ajatuksenvirtaa. En tiedä, saitteko edes hitusen kiinni siitä, mitä yritin sanoa. Kertokaa, jos teillä on samanlaisia tunteita. Mitkä tilanteen ahdistaa ja mistä saatte voimaa?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Mekko, Vimma (saatu) // korviket, MamaKoru (saatu)

 

 

Kommentit (10)

Hyvä kirjoitus! Tuohon kun lisätään työpaikan ongelmat, jotka syntyvät eri tyylisten ja vauhtisten työntekijöiden kesken. Huhhuh!
Nyt korona-aikojen rajoitusten johdosta on ehdotettu töissä, että pidetään pikkujoulut pienemmissä ryhmissä, niin ehdotin (pienelle piirille), että yksi ryhmä olisi introvertit. Muut voisivat olla besserwisserit ja sähköjänikset eli energiasyöpöt.
Rauhallisia hetkiä syksyysi!

Tämä olisi voinut olla mun suusta:

”Lapsista lähtee ääntä, kuten tiedätte. Ja jokainen turha mökä (= lapsille hauska leikki), tuntuu mun kropassa. … Tuntuu, että ajatukset ei pysy selkeinä ja sitten musta tulee helposti kireä. ”

Vanhemmuuden kautta on ollut pakko oppia sietämään meteliä jonkin verran. Vastapainoksi tarvitseekin sitten paljon rauhaa ja hiljaisuutta. Olen onnellinen puolestasi, että sinulla on parisuhde, jossa palautumiselle annetaan tilaa. Olen ollut naimisissa todella sosiaalisen ekstrovertin kanssa, joka ei ymmärtänyt lainkaan oman tilan ja latautumisen tarvettani. Vieraita kävi lähes joka päivä ja minun palautumistani ei tuettu tarpeeksi. Erohan siitä seurasi minun aloitteestani, kun aloin voimaan niin huonosti.

Tunnistan paljon samaa itsessäni ja oli ihana löytää introverttius ylipäänsä muutama vuosi sitten, sai ”luvan” olla sellainen ajatuksineen.
Ja et oma koti on parasta.
Elämä ekstrovertin puolison kanssa onnistuu kun molemmat saa tilaa tehdä omia juttuja. Toki välillä joutuu olemaan puolison vuoksi sosiaalinen mut eipä sitä aina voi yksin asioista päättää, yhdessähän tässä ollaan. Se harmittaa, että etukäteen stressaan jotain sosiaalisia tilanteita, vaikka tiedän että pärjään niissä mutta valmistaudun jo etukäteen siihen ”energiasyöppöyteen”.

Moi!

Sulla on ihana blogi<3

Mä oon sosiaalinen mutta lasten (ovat nyt 2,5 v ja kohta 4 v) syntymän jälkeen on yllättänyt miten paljon tarvitsen omaa aikaa,rauhaa ja hiljaisuutta 😀
Nautin ystävieni ja muiden ihmisten seurasta,mutta tarvitsen vastapainoksi aikaa yksin ja oman perheeni kanssa:)

Aivan niinkuin olisin itse tämän kirjoittanut.
Olipa kiva kuulla, että jollakin muulla on samanlaista.
Minua myös ärsyttää kovat äänet ja kovista äänistä ehkä pahin on nykyajan uudet talot, joissa kaikuu. Kun lasten leikeistä tuleva ääni ja aikuisten puhe sekoittuu yhdeksi sekamelskaksi, josta ei saa mitään selvää niin tuntuu että oksennan. Aivan pakokauhu iskee, hermot kiristyy, paniikki kiirii pintaan. Tätäkö tämä on, koko ilta.
Minulla on myös hankala jäädä kenellekkään ystävälle yökylään. Ennemmin ajelen yöllä kotiin, vaikka muut ystävät jäisivätkin illanvieton jälkeen. Tarvin niin vahvasti sitä akkujen latautumista sosiaalisen illan jälkeen.

Puhuit kuin mun suulla, tismalleen samat fiilikset ja haasteet lapsiperhe-elossa! Koen myös syyllisyyttä siitä, että ärryn helposti, jollen saa tuota omaa aikaa säännöllisesti arjessa. Toisaalta ymmärrän että se on luonteessa ja turhaahan se syyllisyys on. Olen myös opettaja (ne hommat jättänyt) ja luovien alojen ammattilainen.

Samaistun täysin. Oli helpottavaa, kun joku aika sitten löysin erityisherkkyyden. En tiedä oonko sellainen oikeilla mittareilla, mutta sen termin myötä oon oppinut itselleni armollisemmaksi. Jos on hauska ja jossain tilanteissa keskipiste, toisissa on ihan ok olla energiat nollissa aivan yksin. Ja saada päänsärkyä siitä radiosta.

Mies luki joskus kirjaa
Introvertit: Työpaikan hiljainen vallankumous. Siinä oli semmoinen testi, josta itse paljastuin ampivertiksi. Selkeytti niin paljon itselle omaa luonnetta, siis jonkunlainen sekoitus ekstovertista ja introvertista. Taitava ja pärjäävä sosiaalisissa tilanteissa, mutta sitten omaa tilaa ja aikaa kaipaava jne. Ekstrovertti-introvertti asetelma luokittelee ihmisiä kovin kapeasti. Tuo kirja avasi tätä asiaa minulle vähän laajemmin. Ja tuota kirjaa voin suositella sinullekin jos et ole vielä siihen tutustunut.

Ymmärrän täysin. Ihan kuin mä, paitsi että taidan olla vielä vähän hiljaisempi kuin sinä 🙂 Kaipaan ehdottomasti muita ihmisiä esim työkavereita ympärille, mutta yhtä paljon tarvitsen omaa tilaa ja hiljaisuutta. Esim konferenssimatkat joissa on paljon sosiaalisia tilanteita ventovieraiden kanssa on äärimmäisen raskaita ja joskus on ollut pakko skipata joku illallinen ja vetäytyä hotellihuoneeseen yksin. En myöskään tykkää bileistä joissa on tuttujen tuttuja, parhaita on ystäväporukan kanssa vietetyt illanistujaiset. Mua joskus nuorempana ärsytti se, että mulle on tultu sanomaan (usein kännipäissään) että mun pitäisi olla iloisempi, puheliaampi, avautua enemmän ja sitä sun tätä, kun mut on vaan väärinymmärretty. Tai ehkä kaikki olisi haluttu samaan muottiin. Mutta koin kyllä siitä huonommuutta. Nykyään en enää välitä, oon mikä oon ja läheiseni tuntevat mut. Mutta harva meistä onkaan täysin intro- tai ekstroverttejä vaan jotain siltä väliltä. Ja joo, kotona iltaisin haluan olla ihan yksin ja katsoa tunnin Netflixiä, mieskin on silloin eri huoneessa 🙂

Tekstistä tulee mieleen erityisherkkä ekstrovertti. Olen itse tässä vähän sattuman kautta todennut olevani erityisherkkä, ja lukenut aiheesta jonkin verran. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja liialliset ärsykkeet saavat mut ylivirittyneeksi. Oli todella jopa huojentavaa saada nimitys näille ominaisuuksilleni. Vaikka se termi ei asiaa millään tavalla muuta, niin ymmärrän itseäni nykyään paljon paremmin.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X