Introvertti, kolmen lapsen äitinä

Mä kirjoitin syksyllä 2017 ensimmäisen postaukseni siitä, kuinka olin alkanut löytää itsestäni introvertteja puolia. Tai totta kai olin löytänyt niitä itsestäni aina, mutta vasta 2017, Tampereelle muuttaessa, aloin tajuta, missä tässä kaikessa on oikein kyse. Mistä oikein minussa on kyse.

Tuo teksti oli omalla kohdallani merkityksellinen. Kuten olen kertonut, kirjoittaminen on minulle tapa ajatella, jäsennellä tunteitani. Siksipä elokuinen postaus vuodelta 2017 sai pyörät pyörimää omassa päässäni. Tajusin todella, ensikerran oikein kunnolla, etten ollut LAINKAAN niin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, kun olin aina luullut. Kun minulle oli uskoteltu ja mitä olin itsekin uskonut. (Toinen postaus aiheesta täällä).

Nyt kun aikaa tuosta kirjoituksesta on yli kolme vuotta, olen jo paremmin kärryillä omasta luonteestani, kuin 2017. Edelleenkin matka ymmärtää omia tunteitani, reaktioitani ja energiatasojani on vielä kesken, mutta olen jo paljon pidemmällä. Eräässä kolumnissa kutsuin itseäni introvertiksi ekstrovertiksi. Joskus ajattelen, että taidan olla erityisherkkä. Mitään oikeaa, ammattilaisen tekemää diagnoosia en ole saanut, enkä sitä kaipaakaan. Mutta oman luonteensa ymmärtäminen on auttanut elämässä. Erityisesti se on auttanut – silloin kun siihen on mahdollisuus – kuuntelemaan omia rajojaan tarkemmin.

Mä koin, ja koen edelleen, että tällaisesta minunkaltaisestani introverttiudesta ei puhuta tarpeeksi. Ja siksi myös moni ihminen ei ymmärrä omaa luonnettaan. Voi jopa ajatella, että itsessä on jokin vika. Kun kirjoitin kolumnin aiheesta, sai se nopeasti kauhean määrän keskustelua aikaiseksi. Mun inboksi täyttyi muiden samanlaisten ajatuksista, ja esimerkiksi Aki Linnanahde puhui radioista siitä, että hänkin taitaa olla samanlainen tyyppi kuin minä: Muiden silmissä sosiaalinen, mutta silti omaa tilaa ja hiljaisuutta erityisen paljon kaipaava. Meitä on siis paljon!

Mulle on tosi tyypillistä, että haluan nysvätä kotona. En jaksa lainkaan hyvänpäiväntuttujen tapaamista tai muuten vaan kahvitteluja, jos kyseessä ei ole A) aivan mun sydänystävä tai B) jokin konkreettinen syy tavata. Esimerkiksi työasioiden hoitaminen on hyvä syy.

Ylipäätään tykkään tavata ihmisiä mun omassa kodissa. Hyvässä lykyssä ystävän kodissa. Ravintolat ja sellaiset paikat on ihan ok juttu harvakseltaan, mutta varsinainen ihmisten ilmoilla pörrääminen ei kiinnosta lainkaan. Parempi tavata vain ihmisiä, joita voi nähdä omassa kodissa, kollaripöksyissä lökötellen.

Mä en tykkää lainkaan taustamelusta. (Ihmettelen kovin, miten jaksoin tästä syystä opetöitä). Joku taustalla oleva radio on aivan horrori. Samoin mulle tulee kärttyinen olo turhasta mökästä, urheilukatsomon kohinasta, päälle nauretuista sarjoista ja aika usein myös kodinkoneiden äänistä. Kiukku on ehkä paras tapa kuvaamaan melun aiheuttamaa tunnetta. Siksi mä tarvitsemalla tarvitsen hiljaisuutta. Illan kahdenkeskinen hetki miehen kanssa tai toisaalta kirjoitustyöt on parasta rentoutusta, jonka tiedän.

Kolmen lapsen äitinä oleminen ei ole oikeasti ihan helppo homma tällaiselle tyypille. Lapsista lähtee ääntä, kuten tiedätte. Ja jokainen turha mökä (= lapsille hauska leikki), tuntuu mun kropassa. Melu aiheuttaa mulle konkreettisesti päänsärkyä. Tuntuu, että ajatukset ei pysy selkeinä ja sitten musta tulee helposti kireä. Olen omasta mielestä kohtalaisen hyvä joustamaan, mikä lasten kanssa on pakollista. Kesken suunnitelmien kun iskee jollekin oksennustauti tai kuume, on luotava heti uusi toimintasuunnitelma. Silti huomaan, että mulle onelmaksi muodostuu se, jos en saa sitä lepoa/aikaa omille hommille, jota olen ajatellut. Esim jos pienet nukkuu päiväunia tunnin sijaa 30 minuuttia, ja mulle jää vaikka pankkiasiat kesken, se sapettaa mua suhteettoman paljon.

Yksi syy, miksi mä rakastan olla A:n kanssa niin paljon, on se, että me voidaan olla yhdessä, mutta erillään. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että iltaisin saatetaan vaan olla ihan vierekkäin tai kainaloikkain sohvalla, mutta ei ole pakko puhua mitään. Toisen läsnäolosta tulee hyvä olo ja sitä kaipaa. Siltikin, vaikkei yhdessä tehtäisi/puhuttaisi mitään erikoista.

Kun kerroin mun ystävälle tyttöjen juhlien jälkeen mun sosiaalisesta väsymyksestä, hän kertoi, että tietää tasan, mitä mä tarkoitan. Tajuttiin, että hän on myös tismalleen samanlainen luonne kuin minä: Ulkopuoliset ajattelee, että hän on supersosiaalinen, koska tulee ihmisten kanssa niin hyvin juttuun. Ja ei ole tosiaankaan ujo, vaan ennemmin se hauska ja näkyvä persoona. Silti oman hiljaisuuden ja tilan kaipuu on valtaisa sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Tajuttiin, että ehkä me ollaan silti bestiksiä, että meidän keskenäinen yhdessäolo kunnioittaa molempien omaa tilaa. Me saatetaan olla yhdessä toistemme luona kylässä, mutta silti vetäytyä ilmaan tippaakaan kiusallisuutta eri huoneisiin vaikka pariksi tunniksi.

Kun juttelin asiasta ystäväni kanssa, tajusin, että kaikki (eli molemmat, hah) mun bestiksistä on tässä suhteessa, kuten minä. Vaikkei ehkä muuten – ainakaan ulkopuolisten – mielestä varmaan olla kovin samanlaisia. Molemmat mun parhaista ystävistä on hyvää juttuseuraa kelle vaan, mutta me kaivataan sosiaalisuude vastapainoksi paljon tilaa. Tiedän, että yhtä pieni kun mun oma sisäpiiri isoista sosiaalisista ympyröistä huolimatta on, niin on myös heillä. Kollarihoususeuraksi sohvalle kun ei uskalla/pysty/voi ottaa kuin ihan kourallisen tyyppejä. Ne, joiden kanssa energia latautuu, eikä poistu.

Tämähän ei tarkoita sitä, että muut ihmiset olisi energisyöppöjä. Päinvastoin! Maailma on täynnä ihania ihmisiä. Silti (piilo)introverttina energia latautuu vain hyvin pienissä ympyröissä. Kotiväen tai kotiväenkaltaisten tyyppien kanssa.

Nyt tuntuu, että jaarittelin tähän vain ajatuksenvirtaa. En tiedä, saitteko edes hitusen kiinni siitä, mitä yritin sanoa. Kertokaa, jos teillä on samanlaisia tunteita. Mitkä tilanteen ahdistaa ja mistä saatte voimaa?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Mekko, Vimma (saatu) // korviket, MamaKoru (saatu)