Lapset somessa. Ja vanhemman vastuu.

Ronja Salmi kirjoitti viime viikolla Hesariin kolumniin lapsista somessa. Käykää lukemassa juttu. Hyvää pohdintaa.

Mä juttelin osin samanlaisista teemoista tällä viikolla, kun Suhosen Pirjo haastatteli minua Ylen uuteen radio-ohjelmasarjaan Työnä oma elämä, joka tulee ilmoille tammikuussa.

Mä kerron nyt, mitä ajattelen tästä asiasta. Mä en koe, että meidän perheen ratkaisu on kaikille oikea. Mutta itse yritän tällä tavalla toimia silti oikein. Just meille ja meidän perheelle.

Kun aloitin blogin 2011, F näkyi kuvissa. En tuntenut blogiskeneä. Kukaan ei varmaan tuntenut. Oli vaan tarkoitus kirjoittaa joskus ja jouluna. En tosiaan tiennyt, että blogista tulisi joskus työ, jonka vuoksi jättäisin päivätyöni.

Alusta asti mä jätin kirjoittamatta F:stä kaiken henkilökohtaisen. En pohtinut sitä se enempää – silloin – mutta en monien muiden perheblogien tavoin kirjoittanut juuri F:stä ihmisenä. En hänen kehityksestään. Ehkä siksi, että kakkailut, ekat sanat ja kävelyt ei tuntunut musta aiheelle, joka voisi kiinnostaa muita kuin meitä perheenjäseniä. Nyt olen siitä iloinen. Hän on voinut luoda itse suhteensa muihin ihmisiin ilman, että heillä on ollut hänestä jotain tiettyä kuvaa. Ilman, että he ovat tienneet hänen osanneen kaikki kirjaimet jo 2-vuotiaana tai käyneen potalla tietyn ikäisenä. Henkilökohtaisin asia, jota F:stä olen kirjoittanut, on ollut varmasti hänen pituutensa.

F:n nimen halusin pitää ”salassa” siksi, että hällä on aika harvinainen nimi. En halunnut, että samannimisiä alkaisi pulpahdella kohta joka nurkalta. Tiedän, että moni tietää F:n oikean nimen ja totta kai se vaikka jonkun sukulaisen/tutun somessa joskus vilahtaa. Se on ihan ok, mutta en halunnut F:n nimen jäävän Googlen hakuun niin, että siellä olisi minun toimestani kirjoitettu 500 kertaa vuodessa hänen nimensä. (Pienten nimissä sama juttu, vaikka julkaistiin heidän kasteilmoitus lehdessä, joten ei kyseessä ole kuitenkaan mikään valtionsalaisuus.)

Mulle 2016 rajapyykki monestakin syystä. Ensinnäkin mun blogi nousi tuolloin lukijamääriltä hurjasti ylöspäin. Samalla paskakommentit lisääntyivät, ja mun senaikaisessa portaalissa ei ollut kommenttien esitarkastusta. En halunnut lapseni kuvan alle kirjoitettavan törkeyksiä, vaikka ne eivät häneen liittyneetkään.

F täytti joulukuussa 2016 kuusi vuotta. Koulu alkaisi seuraavana syksynä. Halusin, että hän voisi astella koulussa anonyymina. Olin aina ajatellut, että koululaisten ei kuuluisi olla somessa isosti, koska opena tiesin, kuinka pienistä asioista koulussa voitaisiin alkaa kiusaamaan.

Kolmas syy oli ero. Olin vuotta aikaisemmin eronnut esikoiseni isästä, eikä meillä ollut aina samat näkemykset asioista. En halunnut tästä syystä, että hän julkaisisi F:stä kuvia, joiden sisällöstä en voinut olla varma, joten en voinut ottaa itsellenikään eri oikeuksia.

Mä koen olevani kyllä perhevaikuttaja, mutta koen, että mulla on ollut aina muutakin sisältöä kuin lapset. Itse en kokisi luonnolliseksi pitää lapsia mun somessa naamoillaan, nimillään ja ”tarinoilla”. Pinnan näyttäminen, vaikka heidän vaatekaappinsa läpikäyminen, on mun ajatusmallissa ok. Ja se, jos joskus kertoo jonkun hauskan sutkautuksen tai näyttää piirustuksen. Ne on kuitenkin kuorta ja välähdyksiä, enkä ajattele, että niiden perusteella tyttöjen persoonista saa juuri selkoa. Tästä syystä olen tehnyt heidän ”kanssaan” myös sellaisia yhteistöitä, joiden en näe vahingoittavan ketään. Jos kerron, että F:llä on mustat toppahousut tai hän pitää ruisleivästä, en koe, että ylitän sellaista rajaa, jonka olen itse toiminalleni bloggaajaäitinä antanut.

Koen äitinä, että mun on suojeltava lapsiani. F valittaa usein, että olen kaikista tiukin äiti somen suhteen, koska hällä ei saa olla instaa ja TikTokia. Perustelen tiukkuuttani sillä, että olen varmasti äiti, joka tietää hänen luokallaan eniten somesta. Ja myös sen vaaroista ja varjoista. Tähän argumenttiin hän ei edes voi väittää vastaan.

Ammattilaisena ajattelen tätä asiaa myös ammattiylpeyden kannalta. Jos mun jutut ei riitä tuoman meille leipää pöytään, sitten on aika vaihtaa alaa. Että jos tarvitsisin lapseni siihen, että saan palkkani, olisin varmaan aika huono siinä, mitä teen.

Tiedän toki, että uusperhekuviot ja monikkovanhemmuus ”myy”. Mutta ne sattuu olemaan mun oman elämän asioita, jotka kulkee luonnollisesti mukana blogissa. On monai ihmisiä, jotka ovat keränneet satojen tuhansien IG-tilit pelkästään sillä, että he ovat ottaneet kauniita kuvia identtisistä lapsistaan. Se olisi toki mahdollista, koska onhan Mesi ja Omppu vaan järisyttävän kauniita lapsia (hah. On lienee puolueellinen mielipide). En vaan koskaan voisi edes ajatella tekeväni niin. Kaksosista ajatellaan usein muutenkin, että he ovat yksi ja sama yksikkö. Ja koen, että tuollaiset IG-tilit vaan lisäävät sellaista harhaluuloa. Että ikään kuin he olisivat vain sama naama monistettuna kahdeksi. Jokainen kaksosten kanssa oikeasti elävä törmää tällaisiin stereotypioihin ja koen, että minun tulee rikkoa sitä ajatusta. Ei korostaa!

Mä tiedän, että mun ammatti on tuonut lapsille sellaisia etuja, joita heillä ei ehkä muuten olisi. Tiedän, ettei ole normaalia päästä elämyskeskukseen private-kierrokselle tai saada yhtäkkiä postista kasaa kauniita vaatteita. Tämä on kasvatuksellisesti sellainen asia, jota F:n kanssa on käyty paljon läpi. On pitänyt tehdä selväksi se, ettei tavarat vaan tupsahda. Siksi me on käyty paljon läpi äidin työpäivää, uraan liittyviä uhrauksia ja jopa verotusta. Keskustelut, mitä yksi Reiman toppatakki maksaa ja kuinka monta päivää jonkun asian eteen on tehtävä töitä.

Nyt kun juttu lähtee vähän laukalle alkuperäisestä aiheesta, mutta kerronpa vielä seuraavankin ajatuksen, joka liittyy someen ja lapsiin. Sellaisen, josta mun mielestä ei ole puhuttu oikein missään.

Meiltä some-työläisiltä pyydetään usein kirjoituksia / storyjä hyvin henkilökohtaisistakin aiheista. Ja se on myös osittain tämän homman juoni – mun mielestä ainoastaan aitous on kiinnostavaa! Olen silti tosi huolissani siitä, miten paljon äiti- ja isävaikuttajat jakavat sellaisia juttuja omasta elämästään kaikelle kansalle, joka ei todellakaan ole lasten(kaikista vähiten omien lasten) korville tarkoitettua. Toki minustakin vaikeista/aroista asioista voi jutella lasten kanssa kotona, turvallisessa ympäristössä, lapsen ikätasoisesti. Ja itse asiassa pitääkin!! Mutta se, että aikuiset kertoilevat netissä omasta seksielämästään, itsetuhoisuudesta tai vaikkapa puolison käyttämästä väkivallasta, on mielestäni lasten kannalta vahingollista. (Aikuisten kannalta se voi olla eheyttävä). Mä uskon, että mulla on tähän asiaan hitunen referenssiä, koska mä olen kasvattanut yhden ”some-vauvan” varhaisteini-iän kynnykselle. Ja nähnyt ihan konkreettisesti sen, kuinka aikaisin diginatiivit lapset oppivat googlaaman itsensä, vanhempansa ja vanhempiensa some-kanavat. Olen nähnyt sen, että he osaavat kaivaa Seiskan artikkelit ja lehtijutut. Ja nähnyt myös sen, kuinka päiväkoti- ja koulukaverit osaavat tehdä saman. Jos somettajavanhempi siis kuvittelee, ettei hänen lapsensa saa käsiin aikuisille tarkoitettua sisältöä, on hän totaalisen väärässä.

Mun mielestä aikuisten oikeus kertoa omista asioistaan ja samalla eheyttää itseään on mennyt monissa tapauksissa  lasten edun edelle. Mä voin vaan kuvitella ne hetket, kun äitin some-avautumista aletaan kiusata koulussa, lähetellä whats app-ketjuissa meemejä ja tehdä pilavideoita. Ja totta tietysti on, että KAIKESTA voi kiusata. Mun mielestä aikuisten pitäisi olla kuitenkin sen verran tuntosarvet pystyssä, ettei ehdoin tahdoin tee lapsiensa elämästä vaikeampaa, kun se oikeasti on.

Mulla on ollut vuosien saatossa monia asioita, joista olisin halunnut kertoa oman versioni. En ole tehnyt sitä, vaan ottanut ennemmin paskat omaan niskaani, koska en ole halunnut, että esikoisen elämään liippaa ia aiheita käsitellään somessa. Ei ainakaan minun toimestani!

Ehkä koko tämän megapitkän postauksen ydin on se, että mun mielestä aikuisten olisi hyvä asettua lapsen asemaan (niin hyvin kuin sellaista voi ylipäätään tehdä). Mitä toivoisit itsellesi tehtävän? Lapset on ihmisiä siinä missä aikuisetkin. Ja aikuisia nopeammin kuin me arvataankaan.

-Karoliina-