Kolmistaan

Ei ole kiellettyjä ruokia

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mulle sanottiin viime viikolla tällaiset sanat: ”Tykkään sun ja Piia Pajusen instasta. Te syötte oikeita ruokia ja oikeita määriä.” Mua nauratti ensin, mutta sitten käänsimme keskustelun ruokaan ja siihen, millainen suhde siihen meillä kullakin on. Ja kun puhutaan ruuasta, puhutaan totta kai usein myös vartalosta.

Mä en ole aina (ollut) tyytyväinen mun vartaloon. Kun olin nuori, pyllyt ja reidet eivät olleet muodissa. Mulla on aina ollut ne. Silloin ahdisti. Mutta ei kuitenkaan paljon. Ei niin paljon, että olisin koskaan tehnyt asialle mitään sellaista, joka olisi karsinut mun ruokavaliota.

Mä olen kyllä ollut laihiksillakin elämässäni, että en ole sillä tavalla tahraton, mutta laihis ei ole mikään mun normitila tai osa tavallista ajatusmallia. Viimeksi mä laihdutin keväällä, kun kaksosraskauden jälkeinen maha ja yli 70 kilon lukema vaa`assa ei tuntunut omalle. Sitten lopetin, kun mahduin farkkuihini. Paitsi yksiin. Niitä vielä odottelen. Mietin vähän, että keväällä voisin pinnistellä muutaman kilon pois. Tai sitten vaan saada sektiohaavan kuntoon, jotta vatsalihakset löytyisivät ja sitä kautta vatsan muoto. Tai en tee mitään. Teen niin, jos sille tuntuu. Nyt ei ole tuntunut. Jos mun elämän yksi suurimmista iloista nykyisin on syödä illalla jätti-iltapala miehen kanssa vierekkäin sohvalla, pidän sitä paljon tärkeämpänä henkisesti kuin sitä, mahdunko johonkin pöksyihin.

Olen aina rakastanut ruokaa. Kaikenlaista, kunhan se on ollut hyvää, eli hyvin tehtyä. Juttelin tuon Piia Pajus-kommentin heittäneen naisen kanssa siitä, että mulle ei elämässä ole sellaisia ruokia, jotka kieltäisin itseltäni ainakaan lihomis-laihuusaspektin vuoksi. Jotkut ruuat ei sovi IBS:n vuoksi kovin hyvin – ainakaan vaikeina maha-aikoina – mutta muuten syön kaikkea.

Olen pitänyt omaa tapaani suhtautua ruokaan ihan normaalina, mutta olen viime vuosina huomannut, että varsinkin naisilla on todella usein erilaisia listoja kielletyistä ruuista. Hyvin pitkiä listoja vieläpä! Ja jos sieltä listasta syö jotain, täytyy soimata itseään. Kertoa somessa, että ryhdistäytyy tämän jälkeen tai vähintään se on kerrottava – itselle ja muille – että tämä herkuttelu oli ”ansaittua”. Sellainen tuntuu kauhean surulliselle. Maailma on täynnä ihania makuja ja ruokahetkiä, ja jos päivittäin joutuu kamppailemaan syömisen ja syömättömyyden, syyllisyyden ja onnistumisen välimaastossa, kuormittaa se varmasti aivan kauheasti.

Mä olen pohtinut, miksi niin moni – varsinkin nainen – suhtautuu ruokaan kauhean monimutkaisesti. Syy on tietysti selvä: Naisilta ja ennen kaikkea naisvartaloilta odotetaan paljon epärealistisiakin asioita. Muotoja ja hoikkuutta samassa pakeissa. Rasvan kertymistä tiettyihin paikkoihin, mutta toisiin kohtiin vartalossa ei ollenkaan. Ja totta kai itsekin tunnistan tämän paineen. Varsinkin nyt kaksosraskauden jälkeen, kun ensi kerran elämässä vaikkapa mun maha ei ole litteä. Ja ensi kerran elämässäni en ole alipainoinen, joka oli kuitenkin 34 vuotta mun normitila.

Toisin kuin teini-iässä, mä yritän ajatella nykyisin, kun alan puhua itselleni ja vartalolleni rumasti, että oikeasti tässä on asiat hyvin. Mun vartalo on kestänyt hurjia juttuja ja synnyttänyt kolme lasta, vaikka maaperä edes yhdelle ei olisi ollut alun perin suotuinen. Mä jaksan touhuta, juosta ja nostella lapsia. Mun vartaloa kosketaan kauniisti päivittäin ja se on selviytynyt myös paristakin sairaudesta, jossa olisi voinut lähteä ihan henki.

Ennen kaikkea mä ajattelen, että mun suhde mun kroppaan ja ruokaan on mun perintö meidän tytöille. Aluksi kiusaannutti, kun en pitänyt mun raskauden jälkeisestä mahasta ja pienet tytöt halusi kaivella mun navan, eli ”papan” esille mun paidan alta ja tökkiä sormella napaa. Sitten mietin, että jos mun maha on heistä niin ihana, että sitä pitää tökkiä, silitellä ja pusutella, täytyy mun myös muuttaa suhdettani omaan mahaani. Se ei tarkoita sitä, etten joskus vaikka hurahtaisi kuntosaleiluun, mutta nykyinenkään tila ei saa olla este tykkämättä itsestäni.

Kun F luettelee herkkuruuikseen Nutellan ja sipsien lisäksi kukkakaalikeiton ja dippikasvikset, mä koen tosi suurta riemua siitä, että ainakin hänen kohdallaan – tähän asti – hän ei tunne ruokien rajoja niin, että Nutella ja kurkku olisi jotenkin eri kastissa. Kiellettyinä tai sallittuina. Vaan ennemminkin niin, että maailma on täynnä makuja, joista lemppariksi kelpaava suunmukaiset ruuat ilman, että toinen olisi toista parempi.

Mä haluaisin, että mun tytöille tämä olisi itsesäänselvyys:

  • Kaikki ruoka on sallittua.
  • Värien syönti tekee hyvän olon. (Mutta niin tekee vehnäpaahtiksenkin aina välillä.)
  • Jos jostain ruuasta tulee paha olo, kannattaa miettiä, kannattaako sitä syödä (niin paljon).
  • Ruuan syömisestä ei tarvitse rankaista itseään. Ei edes silloin, jos joskus tulee ähky.
  • Ruoka on ruokaa. Parasta se on yhdessä.

Mitä ajatuksia ruoka sinussa herättää? Onko suuri kiellettyjen herkkujen lista? Miten aika on vaikuttanut suhteeseesi ruokaan?

-Karoliina-

Kuvat: Pixabay

Lue myös

X