Kolmistaan

Mitä meikittömyys teki itsetunnolleni?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Viime päivinä somessa on ollut paljon keskustelua jostakin deittiohjelmasta, jossa osallistujien täytyy esiintyä ilman meikkiä. En ole katsonut kyseistä ohjelmaa, mutta meikkikeskustelut sai minutkin pohtimaan aihetta. 

Mä aloin meikata seiskaluokalla. Meillä päin raskas musiikki oli tuolloin ainoaa oikeaa musaa, joten aika pian kavereiden ja poikakavereiden myötä musamaku alkoi näkyä myös vaatteissa ja naamassa. Aurinkopuuteri olisi ollut vitsi: Paras meikki oli vitivalkoinen naama vahvoilla, mustilla silmämeikeillä.

Vaikka iän ja ympyröiden muututtua meikkaustyylinikin muuttui vähemmän vahvaan suuntaan, on meikki kuulunut mun elämään yli 20 vuotta. En ole ollut niitä tyyppejä, jotka ei olisi voinut viedä roskia ilman meikkiä. Mutta aika harvoin silti jätin meikkaamatta aivan kokonaan.

Itse asiassa pieniä odottaessani meikkaaminen oli mulle TODELLA TÄRKEÄÄ. Kun tunsin itseni tosi isoksi ja kömpelöksi, oli hirveän tärkeää, että edes naama näytti hyvälle.

Mutta sitten tuli korona ja nopeasti liikkumaan oppineet vauvat, joiden kanssa aamuisin ei noin vaan enää meikattukaan. Kun en koronan vuoksi päässyt kauneushoitoihin, täytyi luopua tekotukasta ja ripsipidennyksistäkin. Se oli aivan kauheaa!! Itkin, kun viimeisetkin tekoripset olivat tippuneet silmistäni. Näytin mielestäni kauhean rumalle. Tähän yhdistettynä raskauden jälkeinen maha. Ei juhlittu. 

Mutta sitten aloin tottua siihen näkyyn. Siihen, miltä oikeasti näytän. Hommaan auttoi totuttelu ja se, että aloin käydä ripsihuoltojen sijaan kasvohoidossa Beatuful Youssa. Mulla on ollut aina hyvä iho, mutta silti hoidettu iho on huomattavasti hehkeämpi kuin se ”aikaisempi”. Tuli tunne, että hoidettu iho näytti kauniille sellaisenaan. Ei ollut tarvetta peitellä naamaa meikeillä… ja siitä se ajatus sitten kai lähti. 

Nykyisin mä en meikkaa arkena, en edes yleensä töihin, vaikka olen lukenut lukuisia lehtijuttuja siitä, että työympäristössä yleensä odotetaan naisten meikkaavan. Jos mun nenän ympärys punoittaa, saatan laittaa Hyntiä. Itse en koe painetta omissa päivätöissäni meikkaamiselle. (Some-) kuvauksiin kuitenkin meikkaan (vielä en osaa olla ainakaan kaupallisissa kamppiksissa ilman meikkiä), vaikka toki storyssä ja monissa IG Feedin arkijutuissa ilman meikkiä pääasiassa olenkin. Silloin kun meikkaan, koen pääsääntöisesti nykyisin aina, että olisin meikannut  aivan liikaa, vaikka maskia on paljon vähemmän, kun mitä ennen ihan normipäivänä käytin. Jotenkin myös koen, että meikki vanhentaa minua, vaikka toisaalta en tiedä, onko tämä oletus vaan mun oman pään sisällä.

Meikittömyys ja vähä-meikkisyys, samalla tavalla kun oman tukanvärin kasvattaminen takaisin ja pidennuksistä luopuminen, on ihan vahingossa kohottanut mun itsetuntoa. Mä en koskaan kokenut, että laittauduin huonon itsetunnon vuoksi. Enkä ajattele niin nytkään. En myöskään ajattele, että meikkaaminen tai edes kauneusleikkaukset olisivat merkki itsetunnon puutteesta. (Voi toki joskus olla, mutta ei aina.) Silti luomumpi meno on saanut mut tykkäämään ulkonäöstäni enemmän. Ennen nimittäin ajattelin usein, että mun kauneimmat ”osat” ei ollut mun omia. Tyyliin: ”osaan meikata mun hyvät puolet esiin” (pitäen sisällään siis ajatuksen, että hyvät puolet ei ole aidosti minussa) tai ”mun iho näyttä paremmalle, kun VÄRJÄÄN tukkani tällä sävyllä” (toisin sanoen oma, luomuna saatu, värikomboni ei olisi kaunis).

Nyt,  jos katson peiliin ja jos olen tyytyväinen näkemääni, tulee riemukas olo siitä, että näkymä on ihan oikeaa minua. Olen alkanut nähdä kauneutta niissä asioissa, joissa ennen en nähnyt. Olen ollut yllättynyt siitä, että tykkäänkin mun tukkaväristä (pääosin. Koska edelleen se on musta joinakin päivinä aivan liian tumma.) Silmät eivät olekaan ihan niin näkymättömät ilman meikkiä, kun aluksi luulin. Eikä meikittömyys tee automaattisesti kipeän näköiseksi. Ja kun kauneushoitolassa kehuttiin mun pitkiä ripsiä, luulin sitä aluksi vitsiksi. Oikeasti pitkät? Kun käytti liki putkeen yli 10 vuotta ripsipidennyksiä, alkoi hämärtyä ajatus siitä, mikä on normaaliripsen pituus. Nyt omat räpstyt tuntuu jo sille, ettei tarvitse itkeä peiliin katsoessa. 

Se, että meikkaan vähän/harvoin ei kuitenkaan tee sitä, ettei ulkonäkö ja kauniit asiat kiinnostaisi. Kiinnostaa yhtä paljon kuin ennenkin. Tukkajutut kiinnostaa, vaikken ehdi laittaa hiuksia useinkaan ja Umpulla ei ole pakko rampata juurikasvun vuoksi jatkuvasti.

Mulla on tällä hetkellä omissa ripsissä YumiLash-taivutus, kulmat vahautan säännöllisesti (en anna värjätä, vaikka sitä aina tarjotaan. Pidän kulmiani muutenkin usein liian isoina ja näkyvinä), käyn kasvohoidossa ja kynsissä mulla kestolakkaus. Se on siis lakka oman kynnen päällä, mutta kestää huomattavasti kauemmin kuin itselakattuna kestäisi. Ohuempi, kun vanhanajan geelilakat, eikä kynsiin laiteta lisäjatkeita.

Mä hoidan ihoa BD Medicalin tuotteilla ja välillä, kun muistan, laitan itseruskettavaa kasvoihin. Hiukset pesen 1-2 kertaa viikossa ja laitan niihin juuri ne aineet, jotka Umppu kulloinkin  suosittelee. Onni on tällaiset luottoammattilaiset, jonka käsiin oman kuontalon ja naaman voi hyvillä mielin jättää. 

Nyt harkitsen vakavasti ottavani huuliin kestopigmentoinnin (vai mikä onkaan nimeltään). Haluaisin nimittäin huuliin vähän väriä, koska olen huomannut sen tuovan kasvoihin muutenkin eloa. En kuitenkaan jaksa / muista laittaa huulipunaa. Koen sen tosi vaivalloiseksi. Mutta haasteena on löytää tekijä, joka tekisi niin luonnolliset huulet, ettei ne vaatisi vierelle muuta meikkiä. En halua, että huulien pigmentointi ”pakottaisi” taas meikkikierteeseen. 

Mä en ajattele, että meikittömyys olisi automaattisesti  aitoa, ja meikkaaminen ja laittautuminen feikkiä. Mun mielestä nämä asiat ei kulje käsikädessä. Jos kuitenkin  harkitset meikitöntä tai vähämeikkisempää elämää, testaa. Ei maksa mitään! Jos ei ole sun juttu, voit heittää silmien rajaukset kehiin koska vaan  uudelleen. Mutta anna mahdollisuus. Ehkä säkin opit jotain uutta itsestäsi tai koet positiivisia fiiliksiä itsetunnossa. 

Mä tykkään edelleen laittautua silloin, kun siihen on vaan aikaa. Jatkossa mä haluaisin oppia megaluokan nomakeup – meikkaajaksi. Eli ehostamaan vähän itseäni ilman, että naama näyttäisi kuitenkaan meikatulle. Tässä hommassa Essi Kylmänen on aivan guru. Ehkä sovin Essin kanssa meikkitreffit ja pyydän häntä opettamaan mua no makeup -meikin saloihin. 

Mitä ajatuksia meikki tai meikittömyys herättää? Onko oma suhteesi meikkaamiseen muuttunut vuosien myötä? 

-Karoliina-

P.S. Kuva tältä päivältä, töistä. Ei tippaakaan meikkiä, ei edes siellä nenänpielissä, koska tiesin maskin irrottavan nekin, jos sitä laitan. Peilissä ja päivän aikana koin itseni ihan omannäköisekseni. Näin kuvassa..no joo…näytän kyllä kipeälle 😀

Lue myös

X