Kolmistaan

Kun introvertti väsyy

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mä olen – kuten olen kertonut -introverttiuteen taipuvaa tyyppiä. Toki tarpeen tulleen sosiaalinen ja puhelias, mutta sisimmässäni vetäytymistä kaipaava sielu.

Joskus ajatellaan, että introvertit ja erityisherkätkin on ujoja. Kuitenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi erityisherkissä on yksi kolmasosa juuri tällaisia minunkaltaisiani “reippaita”yksilöitä. (Inhoan tuote termiä, mutta en parempaa keksi.) Meitä, jotka ikään kuin — minun tulkintani mukaan — rakentavat jatkuvasti ansoja itselleen. Me innostumme kiivaistakin keskusteluista, mutta sitten huomaamme, että keskustelu väsytti meidät täysin. Tai me puuhaamme kaikella tarmolla ja ilolla juhlia…ja sitten toivomme, että ne loppuisivat pian. 

Meidän perheessä, kuten olen kertonut, on eletty tosi kuormittavaa aikaa, eikä loppua tälle näy. Päinvastoin. Huoli ja suru on kasvanut eksponentiaalisesti. Samalla olen huomannut, että mitä tiukemmalle joudun, sitä introvertimmaksi alan muuttua. Oikein itsekin hämmästyn, miten pienistä asioista kuormitun. Kärsin migreenistä, verenpaine nousee. Tuntuu, että levottomuus alkaa jyllätä sisällä. Ihan kun siellä rinnan alla ravaisi sata villihevosta. Väsytää, en saa nukuttua. 

Kun olen kovilla, huomaan, että tarvitsen rutiineja ja vieläkin enemmän kuin ennen (vaikka rakastan niitä muutenkin). Pienikin heitto normaalista ahdistaa. Eniten olen kokenut stressireaktioita silloin, jos en ole voinut hallita itse sosiaalisen kontaktin pituutta. Liian pitkäksi venähtänyt tapaaminen (muiden kuin omaan rinkiini kuuluvien kanssa) tai jopa puhelu. Inhoan puheluita yleensäkin, nyt vielä enemmän! Mun mies on sosiaalinen ja puhuu mun mittapuulla (ei ehkä muuten) paljon puhelimessa. Mä aloin harkita meille kotiin jopa perjantaina jotain puhelinkoppia, kun en voinut käsittää, että hän puhui vielä kuudelta perjantai-iltana työpuhelua. Vaikken itse edes osallistunut puheluun, tuntui sen kuunteleminenkin tosi raskaalle. 

Mietin eilen, tuleeko ihmisen todellinen luonne esille silloin, kun hän on tiukilla. Vai “normitilassa” vai megaonnellisena? Jos mietin itseäni esimerkiksi alku rakastuneena ja huolettomana, on se Karoliina hyvin erilainen ihminen kuin stressaantunut ja surullinen minä. Onneni kukkuloilla kun introvertti puoli toki on minussa, mutta en reagoi moniin ärsykkeisiin niin rajusti kuin heikolla hetkellä. 

Oletko huomannut itsessäsi samanlaista vaihtelua introvertti-ekstrovertti- ja toisaalta erityisherkkä-akselilla, kun elämäntilanteet on vaihdellut ilosta väsymykseen ja stressiin? 

Sunnuntai-iltoja!

-Karoliina-

Kuva: Tuomo Mulari – Pixabay

Lue myös

X