Kolmistaan

Kun isä hengityskoneeseen joutui – Meidän perheen koronatarina

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mun äiti ja isä sairastui koronaan tammikuussa. Tartunta oli perheessämme ilmoitusluontoinen asia. Sellainen, josta kukaan ei osannut panikoitua. Oltiinhan nähty ympärillä kymmeniä ja taas kymmeniä pikku flunssana ohi menneitä korona-tartuntoja. Eihän koronaan kuolleet kun satavuotiaat mummot, ajateltiin. 58- ja 59-vuotiaalla äitillä ja isällä ei pitänyt olla mitään hätää. 

Mun isä ja äiti olivat käyneet töissä koko korona-ajan, koska paperikoneinsinööri ja erityisopettaja eivät voineet hoitaa töitään etänä. (Paitsi tietysti äiti viime keväänä. )He olivat käyttäneet maskia kylällä ja töissä. Pesseet käsiään ja asuneet väljästi. Hankasalmi, jossa he asuvat, on Keski-Suomen isoin kunta pinta-alaltaan, mutta siellä on vaan vajaat 5000 asukasta. Mun lapsuudenkoti on monisataneliöinen omakotitalo, pellon keskellä. Ihmiskontaktit on minimissä oli koronaa tai ei. 

Mun isä on aina urheillut paljon. Kun olin lapsi, hän harrasti triathlonia. Viimeiset 20 vuotta isä on käynyt kuntosalilla, hiihtämässä ja juoksemassa lenkkiä. Ei ole vitsi, että sanotaan häntä kylän voimakkaimmaksi papaksi. Hän on. Tai siis oli ennen koronaa. 

Mun isä joutui nuorena auto-onnettomuuteen, jossa häneltä murtui mm. lantio. Sen aiheuttamista vammoista johtuen isän on täytynyt käydä kuntosalilla koko ikänsä, jotta selkä ei ala vihotella. Näin isä on tehnyt myös korona-aikaan. Silloin iskä on valinnut ne ajat, kun salilla ei ole paljon ihmisiä. Ja noudattanut salin koronapesuja ja -ohjeistuksia. Ylivarovaisestikin. Tästä – ja kaikesta muusta varovaisuudesta huolimatta – hän sai koronan. Ja niin sai myös heti perään mun äiti. 

Alkukorona oli heidän osaltaan helppo. Äiti ja iskä makoilivat kotona ja kertoivat, ettei tämä nyt tavallista flunssaa kovempi tauti ole. Mutta sitten alkoi tapahtua. Ensin molempien kuumeet alkoivat kohota ja hetken päästä kuume ei juuri laskenut edes lääkkeillä. Yhtenä yönä isä heräsi siihen, ettei saanut henkeä. Vuorokauden päästä tästä ambulanssia ajoi hänet sairaalan. Seuraavana päivänä hänet vietiin jo teholle. 

Kun isä kiidätettiin sairaalaan ja äiti jäi kotiin, meidän perheessä alkoi kaaos. Ensinnäkin huoli iskästä alkoi kasvaa hetki hetkeltä. Voiko ollakin niin, että meidän urheileva, ei-tupakkaa polttava iskä, onkin niin heikossa hapessa (kirjaimellisesti), että meidän tulisi alkaa pelkäämään? Samassa hetkessä, kun isän kunto heikkeni, alkoi meillä lapsilla nousta suurempi huoli äitistä. Siellä hän palloili aivan yksin monisataneliöisessä kodissa koronakuumeessa. Yhtäkkiä äitin puhelut alkoivat käydä vähän sekavammiksi. Hän ei muistanut, mitä iskästä oli sairaalassa sanottu. Ei muistanut tulehdusarvoja, verikokeita. Meidän äiti on aina RAIVOSTUTTAVUUTEEN asti tarkka tällaisissa. Jos hän ei muistanut crp:tä tarkalleen, oli tosi kyseessä. Niin kun olikin.

Kun äitillä itsellään ei ollut voimia tai ehkä ymmärystä pitää huolta itsestään, tuli meidän lasten toimia. Koen niin, että äitin huoli isästä oli niin suuri, että hän unohti tavallaan, että oli itsekin sairas. Mä etsin käsiini Jyväskylän koronaneuvonnan numeron, ja sitä kautta, monen mutkan takaa, sain epäsuorasti yhteyden äidin etähoitajaan. (Tällaisten asioiden edesauttaminen on muuten hyvin vaikeaa, jos ihminen ei ole holhouksen alainen. Onneksi Jyväskylässä oltiin mielettömän avuliaita ja ymmärtäväisiä).  Tämän seurauksena äiti lähti myös sairaalahoitoon vielä samana iltana. Tai lähti ja lähti. Raahautui. Äiti ei halunnut ambulanssia, joten hänen sairaanhoitajaystävänsä, joka oli rokotettu, tuli hakemaan äidin kotoa. Aikalailla viime hetkillä. Matka meidän ulko-ovelta parinkymmenen metrin päähän autolle oli ystävän mukaan liki mahdoton. Silmät eivät meinanneet pysyä enää edes auki. Sairaalassa äiti otettiin suoraan osastolle, hänellä todettiin koronantodettiintodetiin koronan aiheuttama keuhkokuume. 

Tilanteet etenivät nopeammin, kun osasimme koskaan aavistaa. Kun äitiä vietiin sairaalaan, tuli minusta samassa hetkessä sekä äitini, että isäni, lähiomainen. He ovat olleet naimisissa 36 vuotta, mutta koska eivät voineet huolehtia nyt itsestään, saati toisistaan, oli lähiomaiseksi määrättävä joku toinen. 

En varmasti koskaan unohda sitä hetkeä, kun istumme siskoni kanssa työpäivän jälkeen Ratinan Pancho Villassa ja tilaamme kädet täristen myöhäisen lounaan kaveriksi viinit. Lääkkeeksi, vaikkei se mitään auttanutkaan. Mä soittelin samalla teho-osastolla ja kuulin, kuinka isän keuhkot oli koronan ja keuhkokuumeen peitossa. Oma hengitys vaikeaa, keuhkorakkulat littanassa. Kun puhelu loppui, kapsahdin pikkusiskoni kaulaan ja sitten me itkeä vollotimme hamppariaterioidemme edessä toisiamme halaten. 

Liittouduimme siskojeni kanssa yhteen. Mietimme, minne kaikkialle pitää soittaa ja kenet pitää ajantasalla. Minulle tulee nopeasti rutiiniksi hoitaa sairaala-asioita meidän alakerran vessassa. Siellä on rauha ja hiljaisuus puhua. Suoja itkeä. Ei nimittäin haluta vieläkään kertoa esikoiselle tilanteesta, mutta pian on pakko, kun mummokaan — jolle hän soittaa monta kertaa päivässä – ei jaksa enää vastata puhelimeen.  Kerromme siistin version ja minä itken taas vessassa ja suihkussa salaa. Ja öisin. 

Isän kunto on teholle siirryttäessä jo niin kehno, että ajatusta hengityskoneesta vilautetaan jo ensimmäisessä puhelussa. Kun soitan illan tsekkauspuhelua sairaalaan, hoitaja kertoo, että isää ollaan juuri alkamassa nukuttaa hengityskonetta varten. ”Jukka ei enää jaksa hengittää itse.” Koko sitä tunnemyrskyä, joka sisälläni alkaa myllätä, siivittää vielä puhelun nopea käänne. Hoitaja ehdottaa, josko haluaisin puhua iskän kanssa. Totta kai haluan. En muista, mitä iskälle sanon, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Yritän ehkä puhua jotain piristävää, mutta isän vastaukset ovat vaan epämääräistä kähinää. Se saa pelon painamaan rintaa, kyyneleet silmiin.  En saa iskän puheista mitään selvää. Paitsi viimeisestä lauseesta. Se tulee aivan selvästi, isän omalla äänellä: ”Mä rakastan teitä kaikkia”, isi sanoo. Ja sitten puhelu katkeaa. 

Romahdan meidän vessan lattialle polvilleni ja itken niin paljon, etten muista koskaan itkeneeni. Soitan siskoilleni ryhmävideopuhelun. Menee (muistaakseni) hetki, että osaan kertoa, mitä tapahtui. Sen muistan, että lääkäri kertoi, että nukutus ja hengityskone voi kestää viikkoja. VIIKKOJA! En edes tiennyt ennen tätä päivää, että hengityskoneeseen nukutetaan. 

Seuraavat päivät tuntuvat näin jälkikäteen ajatellen sumulle, josta kuitenkin muistaa aivan liian tarkasti tietyt hetket. Mun päässä alkaa soida hautajaiskappaleet. Siskot kertovat samaa. Pää tekee koko ajan duunia, mutta silti mikään ajatus ei pysy kasassa. Me unohdellaan siskojen kanssa sanoja. Asioita. Töitä. Havahdun kesken palaverin siihen, että minulta kysytään asiaa, joka minun pitäisi tietää. En yhtään vaan tiedä silti, mistä puhutaan. 

Päiviä rytmittää sairaalan soitot, äidin ja isän hoitajille. Ensin soitan klo 6 aamulla teholle ja siitä suoraan siskoille. Sitten odotan, että äiti herää sairaalassa (nukkuu vaan unilääkkeillä) ja ilmoitan hälle kuulumiset. Ja mun mummolle, eli isin, äidille. Ja serkulle, jotka infoavat asiasta eteenpäin. Sama homma päivällä ja sen jälkeen illalla, kun pienet tytöt on menneet nukkumaan. 

Koko oma elämä tuntuu ihan absurdille, kun tilanne on isällä se, mikä on. Mun pää alkaa kertoa tarinaa. ”Tässä sitä vaan tehdään Igorin kanaa, kun isä makaa hengityskoneessa.” ”Tässä sitä katsotaan telkkaria, kun oma isä makaa hengityskoneessa.” Hetkeksi sitä saattaa unohtaa vallitsevan tilan. Esimerkiksi minuutiksi. Sitten sitä havahtuu taas siihen, miten asiat on.

Ruoka oksettaa, mutta toisaalta joissakin tilanteissa ahmin sitä. En saa nukuttua. Mun sydän hakkaa rinnassa. On jatkuva migreeni. Saan elämäni ensimmäiset rauhoittavat lääkkeet. Otan niitä puolikkaan parina iltana. Ihan kyllä vie tajun, mutta ei sovi elämäntilanteeseen, jossa on kuitenkin kolmen lapsen äiti. 

Välillä taas toimimme siskojen kanssa yllättävän skarpisti. Siskoni tajuaa soittaa isäni pomolle, ettei iskä tosiaan ole tulossa sairausloman jälkeen töihin. Hän puhuu kuin robotti: “Jukka on hengityskoneessa nukutettuna.” Kuten sisko sanoo, välillä tuntuu sille, kun me valehdeltaisiin näitä juttuja. Ei meinata itsekään uskoa tilannetta. Sitten pitää toimittaa papereita ja lupalappuja. Minä hoidan vanhempieni kissat kissahotelliin ja tilailen koronasiivouksia. Kun ei voi tehdä mitään, tämmöiset pienet konkreettiset asiat auttavat pitämään pakettia kasassa. 

Mä rukoilen. Ääneti ja ääneen. Kädet ristissä ja puuskassa. Kesken itkun ja keskellä yötä. Pyydän anoppia rukoilemaan, koska sillä on hyvät välit yläkertaan. Ja vähän kaikkia, vaikka en edes tiedä, ketkä uskoo siihen ja ketkä ei. Itse uskon. Alan miettiä toisaalta jo toista vaihtoehtoa. Jos isä kuolee, mitä ajattelen Jumalasta. Kerron tämän uskovalle ystävälleni “Kuule, mä olen miettinyt tota samaa sun kohdalla”, hän sanoo. 

Isää yritetään saada irti hengityskoneesta muutama päivä nukutuksen jälkeen. Homma etenee niin, että isän nukutuslääkeannosta vähennetään ja sitten katsotaan, miten hengitys alkaa toimia. Lataamme ensimmäiseen “herätykseen” suuret odotukset. Se ei onnistu. Haluan puhua lääkärille. Hän sanoo, että kokonaisuuden kannalta oli silti hyvä päivä. “Ihme olisi ollut, jos ekasta kerrasta pääsee irti koneesta.” Tartumme tähän oljenkorteen. Äiti, joka yleensä pelkää aina pahinta, toistelee puhelimessa, että jos kerran lääkäri on näin sanonut, on tämä varmasti hyvä päivä. Mietin, uskooko meistä kukaan sitä. 

Toinen bestiksistäni matkustaa pitkäksi viikonlopuksi meille kylään. Hän on vaan vieressä, auttaa miestä lasten kanssa. Katselee hiljaa, kun revin raivokkaasti kaapista kaikki tavarat lattialle. On pakko aloittaa suursiivous. Pakko saada aikaan jotain, kun en voi vaikuttaa siihen, mihin eniten haluaisin vaikuttaa. Kun hän lähtee, tulee toinen ystävä koko sunnuntaiksi. Välillä vaan ollaan hiljaa. 

Äidin fyysinen vointi alkaa sairaalassa parantua. Hän jaksaa puhua pieniä hetkiä puhelimessa. Saa kortisonia, antibioottia ja verenohennuslääkettä. On happiviiksissä. Kun esikoinen soittaa mummolle, mummo skarppaa, ja nousee istumaan hetkeksi ilman viiksiä. Minua säälittää äitini: Tässäkin tilanteessa hän yrittää pitää lippua korkealla lastenlasten vuoksi. Kun papasta kysytään, sanotaan, että on nukkumassa. Meinaan purskahtaa joka kerta (ja purskahdankin usein) itkuun, kun pienet tytöt hokevat puhelimeen “pappa, pappa”. “Nyt ei voi jutella papalle. Pappa on lepäämässä.”

Isää yritetään herättää vielä kaksi kertaa tuloksetta. Tai siis hän herää kyllä. Osaa kuulemma kommunikoida peukkua näyttämällä, mutta hän ei jaksa silti hengittää yksin. Kolme kertaa hänet siis vaivutetaan uudelleen uneen ja hengityskonehoitoa jatketaan. Isällä on korona ja ilmeisesti kaksi erilaista keuhkokuumetta. Tulehdusarvot laskevat välillä ja sitten taas nousevat. Lääkkeitä vaihdellaan. Joka kerta, kun soitan teholla, hoitajat ovat ihania ja ystävällisiä. Tekee mieli itkeä siitäkin syystä. Mitä me tehtäisiin ilman tällaista terveydenhuoltoa? Näitä viisaita ja empaattisia ihmisiä? Jos olisimme jossakin muussa massa, hengityskonepaikkoja ei ehkä olisi. THL:n sivu kertoo, että Keski-Suomen alueella koronahoidoissa on 12 ihmistä. Yksi on vaan teholla, se on mun isi. Ja kahdentoista potilaan sisällä on 100% meidän vanhempia. 

Maanantaina, viikon hengityskonejakson jälkeen, isä jaksaa hengittää sen verran itse, että hänet päästään irrottamaan hengityskoneesta. Se on meidän perheen onnenpäivä! Tilanteen tekee erityiseksi vielä se, että mun äiti ja isä olivat samaisessa  sairaalassa kolmekymmentä vuotta sitten, kun pikkusiskoni syntyi. Tasan kolmekymmentä vuotta tuosta hetkestä mun isä sai mahdollisuuden elää toistamiseen. Menen lääkäriin hakemaan sairauslomatodistuksen. Kerron ensitöikseni taksikuskille, että nyt on onnenpäivä. “Oletko voittanut lotossa?”. Vastaan, että olen. 

Meille kävi siis hyvin. Meidän perheelle. Isä toipui nopeasti puhekuntoon, sitten istumakuntoon ja nyt hän on päässyt sairaalassa jo normiosastolle. Hänellä on vielä monta lääkitystä ja happiviikset. Hän oppi kävelemään eilen uudelleen. Tie toipumiseen, sekä äidillä, että isällä, on pitkä, mutta me ollaan elossa. Meillä on toisemme.

Meille kävi näin, vaikka mun vanhemmat toimi ohjeiden mukaan. Eivät kuuluneet riskiryhmään. Olivat työikäisiä, verrattain nuoria. Lääkäri oli sanonut mun isälle, että on täysi mysteeri, miksi juuri hän kävi kuoleman rajalla. Sehän tässä koronassa paskaa onkin: Se on vielä tuntematon, ennustamattomissa, vaarallinen. Kukaan meistä ei ole suojassa, eikä kukaan meistä voi tietää, keneen tai kenen rakkaisiin se seuraavaksi iskee. 

Olisinko uskonut, että korona osuu meille? -En. Olisinko uskonut, että se on näin vakana? -En. Olinko itsekin liian optimistinen koronan suhteen ennen tätä? -Olin.

Mun äiti laittoi tänään viestin: “Ainoa hyvä, mikä tässä on, niin että toiset voi oppia tästä. Ja mua taas muistutettiin siitä, miten ihana ja rakas perhe mulla on ja muutenkin paljon hyviä ihmisiä ympärillä.” 

Kun on kamppaillut näiden (ja elämässä muidenkin isojen asioiden äärellä), ei jaksaisi mitään naurettavaa bloggaajat nokittelee bloggaajia -shaiberia. Sellaiset tyttöjen väliset kähinät voi jättää ala-asteelle. Mutta kun kokee, että hengillä leikitään, ei voi pitää suutaan kiinni. En minä ainakaan. Kaiken tämän meidän perheen kokeman jälkeen mä koen, että mulla on velvollisuus. Koronaana voi tarttua vaikka kotioloissa, jos avaat oven posteljoonille. Mutta mitä enemmän liikutaan, sitä enemmän riskejä on. 

Kiitos Keski-Suomen keskussairaalan infektio-osasto ja teho-osasto mun äidin ja isän hoidosta. Kiitos jokainen hoitaja ja lääkäri ja muu henkilökunnan jäsen! Teidän empaattisuus on ollut jotain aivan uskomatonta! Olette kyselleet meidän lasten vointia ja myös sen vanhemman, jota ette edes itse hoida. Ja iloitsitte mukana, kun asiat alkoivat mennä paremmin.

Kiitos rakkaat rukoilusta ja viesteistä. 

Kiitos maailman rakkain perhe. Jos jotain tämä korona on meidän perheelle opettanut, niin sen, että me osataan nykyisin sanoa ääneen se, mitä me ollaan aina hiljaa tarkoitettu – Mä rakastan teitä! 

-Karoliina-

Kuva on vanhempieni sairaalajakson ainoa selfie.

Lue myös

X