kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 16.02.2021

Kun isä hengityskoneeseen joutui - Meidän perheen koronatarina

Teksti
Karoliina Pentikäinen
82 kommenttia

Mun äiti ja isä sairastui koronaan tammikuussa. Tartunta oli perheessämme ilmoitusluontoinen asia. Sellainen, josta kukaan ei osannut panikoitua. Oltiinhan nähty ympärillä kymmeniä ja taas kymmeniä pikku flunssana ohi menneitä korona-tartuntoja. Eihän koronaan kuolleet kun satavuotiaat mummot, ajateltiin. 58- ja 59-vuotiaalla äitillä ja isällä ei pitänyt olla mitään hätää. 

Mun isä ja äiti olivat käyneet töissä koko korona-ajan, koska paperikoneinsinööri ja erityisopettaja eivät voineet hoitaa töitään etänä. (Paitsi tietysti äiti viime keväänä. )He olivat käyttäneet maskia kylällä ja töissä. Pesseet käsiään ja asuneet väljästi. Hankasalmi, jossa he asuvat, on Keski-Suomen isoin kunta pinta-alaltaan, mutta siellä on vaan vajaat 5000 asukasta. Mun lapsuudenkoti on monisataneliöinen omakotitalo, pellon keskellä. Ihmiskontaktit on minimissä oli koronaa tai ei. 

Mun isä on aina urheillut paljon. Kun olin lapsi, hän harrasti triathlonia. Viimeiset 20 vuotta isä on käynyt kuntosalilla, hiihtämässä ja juoksemassa lenkkiä. Ei ole vitsi, että sanotaan häntä kylän voimakkaimmaksi papaksi. Hän on. Tai siis oli ennen koronaa. 

Mun isä joutui nuorena auto-onnettomuuteen, jossa häneltä murtui mm. lantio. Sen aiheuttamista vammoista johtuen isän on täytynyt käydä kuntosalilla koko ikänsä, jotta selkä ei ala vihotella. Näin isä on tehnyt myös korona-aikaan. Silloin iskä on valinnut ne ajat, kun salilla ei ole paljon ihmisiä. Ja noudattanut salin koronapesuja ja -ohjeistuksia. Ylivarovaisestikin. Tästä – ja kaikesta muusta varovaisuudesta huolimatta – hän sai koronan. Ja niin sai myös heti perään mun äiti. 

Alkukorona oli heidän osaltaan helppo. Äiti ja iskä makoilivat kotona ja kertoivat, ettei tämä nyt tavallista flunssaa kovempi tauti ole. Mutta sitten alkoi tapahtua. Ensin molempien kuumeet alkoivat kohota ja hetken päästä kuume ei juuri laskenut edes lääkkeillä. Yhtenä yönä isä heräsi siihen, ettei saanut henkeä. Vuorokauden päästä tästä ambulanssia ajoi hänet sairaalan. Seuraavana päivänä hänet vietiin jo teholle. 

Kun isä kiidätettiin sairaalaan ja äiti jäi kotiin, meidän perheessä alkoi kaaos. Ensinnäkin huoli iskästä alkoi kasvaa hetki hetkeltä. Voiko ollakin niin, että meidän urheileva, ei-tupakkaa polttava iskä, onkin niin heikossa hapessa (kirjaimellisesti), että meidän tulisi alkaa pelkäämään? Samassa hetkessä, kun isän kunto heikkeni, alkoi meillä lapsilla nousta suurempi huoli äitistä. Siellä hän palloili aivan yksin monisataneliöisessä kodissa koronakuumeessa. Yhtäkkiä äitin puhelut alkoivat käydä vähän sekavammiksi. Hän ei muistanut, mitä iskästä oli sairaalassa sanottu. Ei muistanut tulehdusarvoja, verikokeita. Meidän äiti on aina RAIVOSTUTTAVUUTEEN asti tarkka tällaisissa. Jos hän ei muistanut crp:tä tarkalleen, oli tosi kyseessä. Niin kun olikin.

Kun äitillä itsellään ei ollut voimia tai ehkä ymmärystä pitää huolta itsestään, tuli meidän lasten toimia. Koen niin, että äitin huoli isästä oli niin suuri, että hän unohti tavallaan, että oli itsekin sairas. Mä etsin käsiini Jyväskylän koronaneuvonnan numeron, ja sitä kautta, monen mutkan takaa, sain epäsuorasti yhteyden äidin etähoitajaan. (Tällaisten asioiden edesauttaminen on muuten hyvin vaikeaa, jos ihminen ei ole holhouksen alainen. Onneksi Jyväskylässä oltiin mielettömän avuliaita ja ymmärtäväisiä).  Tämän seurauksena äiti lähti myös sairaalahoitoon vielä samana iltana. Tai lähti ja lähti. Raahautui. Äiti ei halunnut ambulanssia, joten hänen sairaanhoitajaystävänsä, joka oli rokotettu, tuli hakemaan äidin kotoa. Aikalailla viime hetkillä. Matka meidän ulko-ovelta parinkymmenen metrin päähän autolle oli ystävän mukaan liki mahdoton. Silmät eivät meinanneet pysyä enää edes auki. Sairaalassa äiti otettiin suoraan osastolle, hänellä todettiin koronantodettiintodetiin koronan aiheuttama keuhkokuume. 

Tilanteet etenivät nopeammin, kun osasimme koskaan aavistaa. Kun äitiä vietiin sairaalaan, tuli minusta samassa hetkessä sekä äitini, että isäni, lähiomainen. He ovat olleet naimisissa 36 vuotta, mutta koska eivät voineet huolehtia nyt itsestään, saati toisistaan, oli lähiomaiseksi määrättävä joku toinen. 

En varmasti koskaan unohda sitä hetkeä, kun istumme siskoni kanssa työpäivän jälkeen Ratinan Pancho Villassa ja tilaamme kädet täristen myöhäisen lounaan kaveriksi viinit. Lääkkeeksi, vaikkei se mitään auttanutkaan. Mä soittelin samalla teho-osastolla ja kuulin, kuinka isän keuhkot oli koronan ja keuhkokuumeen peitossa. Oma hengitys vaikeaa, keuhkorakkulat littanassa. Kun puhelu loppui, kapsahdin pikkusiskoni kaulaan ja sitten me itkeä vollotimme hamppariaterioidemme edessä toisiamme halaten. 

Liittouduimme siskojeni kanssa yhteen. Mietimme, minne kaikkialle pitää soittaa ja kenet pitää ajantasalla. Minulle tulee nopeasti rutiiniksi hoitaa sairaala-asioita meidän alakerran vessassa. Siellä on rauha ja hiljaisuus puhua. Suoja itkeä. Ei nimittäin haluta vieläkään kertoa esikoiselle tilanteesta, mutta pian on pakko, kun mummokaan — jolle hän soittaa monta kertaa päivässä – ei jaksa enää vastata puhelimeen.  Kerromme siistin version ja minä itken taas vessassa ja suihkussa salaa. Ja öisin. 

Isän kunto on teholle siirryttäessä jo niin kehno, että ajatusta hengityskoneesta vilautetaan jo ensimmäisessä puhelussa. Kun soitan illan tsekkauspuhelua sairaalaan, hoitaja kertoo, että isää ollaan juuri alkamassa nukuttaa hengityskonetta varten. ”Jukka ei enää jaksa hengittää itse.” Koko sitä tunnemyrskyä, joka sisälläni alkaa myllätä, siivittää vielä puhelun nopea käänne. Hoitaja ehdottaa, josko haluaisin puhua iskän kanssa. Totta kai haluan. En muista, mitä iskälle sanon, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Yritän ehkä puhua jotain piristävää, mutta isän vastaukset ovat vaan epämääräistä kähinää. Se saa pelon painamaan rintaa, kyyneleet silmiin.  En saa iskän puheista mitään selvää. Paitsi viimeisestä lauseesta. Se tulee aivan selvästi, isän omalla äänellä: ”Mä rakastan teitä kaikkia”, isi sanoo. Ja sitten puhelu katkeaa. 

Romahdan meidän vessan lattialle polvilleni ja itken niin paljon, etten muista koskaan itkeneeni. Soitan siskoilleni ryhmävideopuhelun. Menee (muistaakseni) hetki, että osaan kertoa, mitä tapahtui. Sen muistan, että lääkäri kertoi, että nukutus ja hengityskone voi kestää viikkoja. VIIKKOJA! En edes tiennyt ennen tätä päivää, että hengityskoneeseen nukutetaan. 

Seuraavat päivät tuntuvat näin jälkikäteen ajatellen sumulle, josta kuitenkin muistaa aivan liian tarkasti tietyt hetket. Mun päässä alkaa soida hautajaiskappaleet. Siskot kertovat samaa. Pää tekee koko ajan duunia, mutta silti mikään ajatus ei pysy kasassa. Me unohdellaan siskojen kanssa sanoja. Asioita. Töitä. Havahdun kesken palaverin siihen, että minulta kysytään asiaa, joka minun pitäisi tietää. En yhtään vaan tiedä silti, mistä puhutaan. 

Päiviä rytmittää sairaalan soitot, äidin ja isän hoitajille. Ensin soitan klo 6 aamulla teholle ja siitä suoraan siskoille. Sitten odotan, että äiti herää sairaalassa (nukkuu vaan unilääkkeillä) ja ilmoitan hälle kuulumiset. Ja mun mummolle, eli isin, äidille. Ja serkulle, jotka infoavat asiasta eteenpäin. Sama homma päivällä ja sen jälkeen illalla, kun pienet tytöt on menneet nukkumaan. 

Koko oma elämä tuntuu ihan absurdille, kun tilanne on isällä se, mikä on. Mun pää alkaa kertoa tarinaa. ”Tässä sitä vaan tehdään Igorin kanaa, kun isä makaa hengityskoneessa.” ”Tässä sitä katsotaan telkkaria, kun oma isä makaa hengityskoneessa.” Hetkeksi sitä saattaa unohtaa vallitsevan tilan. Esimerkiksi minuutiksi. Sitten sitä havahtuu taas siihen, miten asiat on.

Ruoka oksettaa, mutta toisaalta joissakin tilanteissa ahmin sitä. En saa nukuttua. Mun sydän hakkaa rinnassa. On jatkuva migreeni. Saan elämäni ensimmäiset rauhoittavat lääkkeet. Otan niitä puolikkaan parina iltana. Ihan kyllä vie tajun, mutta ei sovi elämäntilanteeseen, jossa on kuitenkin kolmen lapsen äiti. 

Välillä taas toimimme siskojen kanssa yllättävän skarpisti. Siskoni tajuaa soittaa isäni pomolle, ettei iskä tosiaan ole tulossa sairausloman jälkeen töihin. Hän puhuu kuin robotti: “Jukka on hengityskoneessa nukutettuna.” Kuten sisko sanoo, välillä tuntuu sille, kun me valehdeltaisiin näitä juttuja. Ei meinata itsekään uskoa tilannetta. Sitten pitää toimittaa papereita ja lupalappuja. Minä hoidan vanhempieni kissat kissahotelliin ja tilailen koronasiivouksia. Kun ei voi tehdä mitään, tämmöiset pienet konkreettiset asiat auttavat pitämään pakettia kasassa. 

Mä rukoilen. Ääneti ja ääneen. Kädet ristissä ja puuskassa. Kesken itkun ja keskellä yötä. Pyydän anoppia rukoilemaan, koska sillä on hyvät välit yläkertaan. Ja vähän kaikkia, vaikka en edes tiedä, ketkä uskoo siihen ja ketkä ei. Itse uskon. Alan miettiä toisaalta jo toista vaihtoehtoa. Jos isä kuolee, mitä ajattelen Jumalasta. Kerron tämän uskovalle ystävälleni “Kuule, mä olen miettinyt tota samaa sun kohdalla”, hän sanoo. 

Isää yritetään saada irti hengityskoneesta muutama päivä nukutuksen jälkeen. Homma etenee niin, että isän nukutuslääkeannosta vähennetään ja sitten katsotaan, miten hengitys alkaa toimia. Lataamme ensimmäiseen “herätykseen” suuret odotukset. Se ei onnistu. Haluan puhua lääkärille. Hän sanoo, että kokonaisuuden kannalta oli silti hyvä päivä. “Ihme olisi ollut, jos ekasta kerrasta pääsee irti koneesta.” Tartumme tähän oljenkorteen. Äiti, joka yleensä pelkää aina pahinta, toistelee puhelimessa, että jos kerran lääkäri on näin sanonut, on tämä varmasti hyvä päivä. Mietin, uskooko meistä kukaan sitä. 

Toinen bestiksistäni matkustaa pitkäksi viikonlopuksi meille kylään. Hän on vaan vieressä, auttaa miestä lasten kanssa. Katselee hiljaa, kun revin raivokkaasti kaapista kaikki tavarat lattialle. On pakko aloittaa suursiivous. Pakko saada aikaan jotain, kun en voi vaikuttaa siihen, mihin eniten haluaisin vaikuttaa. Kun hän lähtee, tulee toinen ystävä koko sunnuntaiksi. Välillä vaan ollaan hiljaa. 

Äidin fyysinen vointi alkaa sairaalassa parantua. Hän jaksaa puhua pieniä hetkiä puhelimessa. Saa kortisonia, antibioottia ja verenohennuslääkettä. On happiviiksissä. Kun esikoinen soittaa mummolle, mummo skarppaa, ja nousee istumaan hetkeksi ilman viiksiä. Minua säälittää äitini: Tässäkin tilanteessa hän yrittää pitää lippua korkealla lastenlasten vuoksi. Kun papasta kysytään, sanotaan, että on nukkumassa. Meinaan purskahtaa joka kerta (ja purskahdankin usein) itkuun, kun pienet tytöt hokevat puhelimeen “pappa, pappa”. “Nyt ei voi jutella papalle. Pappa on lepäämässä.”

Isää yritetään herättää vielä kaksi kertaa tuloksetta. Tai siis hän herää kyllä. Osaa kuulemma kommunikoida peukkua näyttämällä, mutta hän ei jaksa silti hengittää yksin. Kolme kertaa hänet siis vaivutetaan uudelleen uneen ja hengityskonehoitoa jatketaan. Isällä on korona ja ilmeisesti kaksi erilaista keuhkokuumetta. Tulehdusarvot laskevat välillä ja sitten taas nousevat. Lääkkeitä vaihdellaan. Joka kerta, kun soitan teholla, hoitajat ovat ihania ja ystävällisiä. Tekee mieli itkeä siitäkin syystä. Mitä me tehtäisiin ilman tällaista terveydenhuoltoa? Näitä viisaita ja empaattisia ihmisiä? Jos olisimme jossakin muussa massa, hengityskonepaikkoja ei ehkä olisi. THL:n sivu kertoo, että Keski-Suomen alueella koronahoidoissa on 12 ihmistä. Yksi on vaan teholla, se on mun isi. Ja kahdentoista potilaan sisällä on 100% meidän vanhempia. 

Maanantaina, viikon hengityskonejakson jälkeen, isä jaksaa hengittää sen verran itse, että hänet päästään irrottamaan hengityskoneesta. Se on meidän perheen onnenpäivä! Tilanteen tekee erityiseksi vielä se, että mun äiti ja isä olivat samaisessa  sairaalassa kolmekymmentä vuotta sitten, kun pikkusiskoni syntyi. Tasan kolmekymmentä vuotta tuosta hetkestä mun isä sai mahdollisuuden elää toistamiseen. Menen lääkäriin hakemaan sairauslomatodistuksen. Kerron ensitöikseni taksikuskille, että nyt on onnenpäivä. “Oletko voittanut lotossa?”. Vastaan, että olen. 

Meille kävi siis hyvin. Meidän perheelle. Isä toipui nopeasti puhekuntoon, sitten istumakuntoon ja nyt hän on päässyt sairaalassa jo normiosastolle. Hänellä on vielä monta lääkitystä ja happiviikset. Hän oppi kävelemään eilen uudelleen. Tie toipumiseen, sekä äidillä, että isällä, on pitkä, mutta me ollaan elossa. Meillä on toisemme.

Meille kävi näin, vaikka mun vanhemmat toimi ohjeiden mukaan. Eivät kuuluneet riskiryhmään. Olivat työikäisiä, verrattain nuoria. Lääkäri oli sanonut mun isälle, että on täysi mysteeri, miksi juuri hän kävi kuoleman rajalla. Sehän tässä koronassa paskaa onkin: Se on vielä tuntematon, ennustamattomissa, vaarallinen. Kukaan meistä ei ole suojassa, eikä kukaan meistä voi tietää, keneen tai kenen rakkaisiin se seuraavaksi iskee. 

Olisinko uskonut, että korona osuu meille? -En. Olisinko uskonut, että se on näin vakana? -En. Olinko itsekin liian optimistinen koronan suhteen ennen tätä? -Olin.

Mun äiti laittoi tänään viestin: “Ainoa hyvä, mikä tässä on, niin että toiset voi oppia tästä. Ja mua taas muistutettiin siitä, miten ihana ja rakas perhe mulla on ja muutenkin paljon hyviä ihmisiä ympärillä.” 

Kun on kamppaillut näiden (ja elämässä muidenkin isojen asioiden äärellä), ei jaksaisi mitään naurettavaa bloggaajat nokittelee bloggaajia -shaiberia. Sellaiset tyttöjen väliset kähinät voi jättää ala-asteelle. Mutta kun kokee, että hengillä leikitään, ei voi pitää suutaan kiinni. En minä ainakaan. Kaiken tämän meidän perheen kokeman jälkeen mä koen, että mulla on velvollisuus. Koronaana voi tarttua vaikka kotioloissa, jos avaat oven posteljoonille. Mutta mitä enemmän liikutaan, sitä enemmän riskejä on. 

Kiitos Keski-Suomen keskussairaalan infektio-osasto ja teho-osasto mun äidin ja isän hoidosta. Kiitos jokainen hoitaja ja lääkäri ja muu henkilökunnan jäsen! Teidän empaattisuus on ollut jotain aivan uskomatonta! Olette kyselleet meidän lasten vointia ja myös sen vanhemman, jota ette edes itse hoida. Ja iloitsitte mukana, kun asiat alkoivat mennä paremmin.

Kiitos rakkaat rukoilusta ja viesteistä. 

Kiitos maailman rakkain perhe. Jos jotain tämä korona on meidän perheelle opettanut, niin sen, että me osataan nykyisin sanoa ääneen se, mitä me ollaan aina hiljaa tarkoitettu – Mä rakastan teitä! 

-Karoliina-

Kuva on vanhempieni sairaalajakson ainoa selfie.

Kommentit (82)

Meille ei käynyt yhtä hyvin.
Aviopuolisoni 59v. ja 3 lapsen isä menehtyi
koronaan alkukestä-20. Työssäkäyvä, normaali kuntoinen viriili mies.
Ei ollut rokotteita vielä tarjolla tuolloin. Olimme supervarovaisia.
Kouluista oltiin 3/20 alkaen etäkoulussa ja hän teki 3/20 alkaen etätöitä. Olen töissä terveydenhoitolalla ja sain tartunnan töistä, josta toin viruksen kotiin.
Hän hävisi elämänlotossa, minäkin hävisin, vaikka jäin henkiin. Lapset hävisivät, kun toinen vanhempi riistettiin heiltä.
Tunnistan kaikki nuo tunteet romahtamisineen, itkuineen ja epäuskon, sairaalan teholle soitot, omaisille soitot, asioiden hoidot, siivous vimmat jne.
Olimme eristyksissä ja karanteenissa puolet siitä ajasta, kun hän oli teholla.
Emme päässeet minnekään, emmekä koskaan päässeet kommunikoimaan hänelle, kuin yksipuolisesti, silloin kuin oli tajuissaan. Hän ei voinut hengityskoneen takia puhua ja suurimman ajan hän oli nukutettuna. Pääsimme teholle viimeisellä viikolla häntä tapaamaan, hyvästejä jättämään, kun hän oli jo saattohoidossa ja syvään uneen vaivutettuna.
Tehohoito kesti kuukauden. Keuhkot täysin seulat ja lopulta kaikki päättyi monielinvairioon.
Muistan hämärästi asioita, monet asiat sekoittuneet päässä. Alaikäisestä lapsesta huolehtiminen meni kaiken muun edelle, siihen keskityin ja oli pakko selvitä ja unohtaa oma vointi ja itsensä. Kun romahdus lopulta tuli, en kyennyt suoriutumaan enää mistään arjen askareesta. Onneksi oli muutama henkilö jotka auttoivat pahimman yli ja kriisipalvelu tuli hätiin, kun oli sen aika.
Sellainen pikku flunssa, johon kuolee vain muutenkin vanhuuttaan kuolevat….

Olipa koskettava kirjoitus. Tämmöisen minäkin olisin kirjoittanut jos osaisin. Paljon samoja tunteita ja ajatuksia, hienosti puettu sanoiksi. Toki minun tarinassani se kylän vahvin ja tervein isä ei sairastunut koronaan vaan sai aivoinfarktin, elvytettiin, joutu hengityskoneeseen, selvisi sieltä pois, mutta saanko häntä kuitenkaan koskaan takaisin on edelleen epäselvää. Toivoa en halua vielä menettää, luovuttaa ei saa ja yritän vaan jaksaa uskoa ihmeisiin. Saatiinhan me jo yksi ihme, niin miksi ei voitaisi saada toistakin.
Kamalaa sanoa näin, mutta kadehdin hieman sinua tai sitä kuinka te siskojesi kanssa piditte yhtä ja tuitte toisianne. Meillä tämä kriisi erotti meidät yhdistämisen sijaan.
Ihana lukea kuitenkin onnellinen loppu tarinaan. Se luo uskoa, että minunkin tarinalla voisi olla semmoinen.

Olin sybäntä särkevää lukea.
Kun isäsi Jukka lepäsi hengityskoneen armoilla. En ikimaailmassa kenenkään halua tälläistä. Olisi ollut kivempi olla terve ja tehdä töitä kuin levätä hengityskoneen armoilla sairaalassa.

Kiitos, kun jaoit tämän kovan kokemuksesi. Hienoa, että sait tukea ja hienoa, että jaksoit tukea läheisiäsi. Kirjoituksesi oli sangen koskettava, liikutuin.
Toivottavasti kirjoituksesi herättää ajattelemaan ja ottamaan huomioon oman itsen ja läheisten lisäksi myös muut keskuudessamme elämää arvostavat sekä nekin, jotka eivät itse jaksa välittää.

Olen ainoa lapsi, menetin vanhempani 2019, maaliskuussa isä ja joulukuussa äiti. Isä aivoinfarktin jälkeen 8kk, sydänkohtaus. Äiti kk aikaisemmin diagnosoituun ALS: n aiheuttamaan komplikaatioon. Hänen keuhkonsa eivät enää jaksaneet. Mietin vuoden 2020 alussa, että ei voi olla enää paskempi vuosi ja tuli korona. Olimme tiivis kolmikko, joten juttusi sai taas kyyneleet virtaamaan. Se huoli, kun juokset sairaalan käytäviä, hoidat töitä ja perhettä ja yrität vain jaksaa. Minä uuvuin, 2020 mennyt vain levätessä. Joka kerta, kun näen koronajuttuja ja näen ihmisiä hengityskoneissa, muissa viimeisen yöni äidin vierellä, kuinka oli pakko hyväksyä, että hän lipuu pois. Koneiden piipitys. Kumpikaan vanhemmistani eivät halunneet hengityskoneisiin, koska heidän tapauksessa ei enää parannuskeinoa ollut, vain hidas kuolema.
Ainoa asia, mitä olen siunaillut, on ollut se, että heidän ei tarvinnut enää elää tätä helvettiä, koronaeristystä. Isä puoliksi halvaantuneena palvelukodissa täysin äly tallella, äiti kykenemättä enää itse syömään, kun ALS vei ensimmäisenä suun ja nielun toiminnan – ja minä peläten jokaista pientäkin pöpöä, mikä heidät voisi tappaa enkä olisi saanut olla vieressä. Sydämestäni osanotot niille, joilla koronan takia on ollut tuo tilanne. Mikään ei olisi ollut niin kamalaa, kuin se, että en olisi saanut pitää äitiä sylissä ja sanoa, kuinka rakastan ja että kaikki hyvin, hän saa mennä. 💔
Onneksi sait pitää vanhempasi vielä, ikävä on järkyttävä, kun omat juuret katoavat eikä ole edes sisaruksia ympärillä. Onneksi on sentään oma mies ja lapset ❤️ mutta vaikka rakastankin heitä yli kaiken, se ei korvaa vanhempiani. Älkää aliarvioiko koronaa, muistakaa sanoa läheisillenne, että rakastatte, mikään ei ole tärkeämpää. ❤️❤️❤️

Kiitos kirjoituksestasi ja siitä, miten avoimesti jaoit tuntemuksiasi. ❤️ Kyynel vierähti silmäkulmaan lukiessa.

Oma näkökulmani on sieltä tehosängyn viereltä ja puhelimen päästä. Osasinko hoitaa, kuten toivoisin itseäni tai läheistäni hoidettavan? Osasinko sanoa puhelimeen oikeat sanat, kun kuulin hädän ja huolen tai itkun ja rukoilun? Toistuvasti jouduin kertomaan, että et voi nähdä läheistäsi rajoitusten vuoksi, mutta hän näyttää rauhalliselta ja kivuttomalta. Voin laittaa puhelimen korvalle ja vakuuttaa, että potilas kuulee sinun sanasi. Voin pitää kädestä, silittää ja kertoa potilaalle ettei ole mitään hätää, vaikka se ei olisi tottakaan. Miten kertoa, että tilanne on ennallaan tai huonompi tai että tänään oli hyvä päivä, antamatta kuitenkaan liikaa toivoa. Koska seuraava hetki voi olla huonompi tai se pahin. Käsiini on annettu jonkun lapsi, jonkun vanhempi, jonkun sisarus, jonkun sukulainen tai ystävä. Niissä hetkissä, kun hän oppii uudelleen puhumaan ja kävelemään tai olen saattamassa häntä viimeiselle matkalle, koen että ei ole olemassa parempaa työtä minun tehtäväkseni.

Jaksetaan vielä vähän ja jokainen sen verran kuin pystyy.

❤️

Hienoa, että jaksoit ja halusit jakaa teidän tarinan. Ja onneksi vanhempasi toipuivat. On todella rohkeaa avata omaa tilannetta ja tuntuu myös hyvin tarpeelliselta, kun välinpitämättömyyttä koronan suhteen on ihmisillä niin paljon. Voi kun ihmiset ajattelisivat yhteisvastuullisesti, että kaikkien olisi turvallisempaa hoitaa pakolliset asiat. Matkustellaan ja eletään normaalia menevää elämää vasta sitten, kun korona on saatu jollain tavalla hallintaan eikä riskeerata turhaan omaa ja muiden ihmisten terveyttä ja elämää.

Olen lukenut blogiasi jo vuosia, mutta en ole koskaan ennen tainnut kommentoida. Tämän tekstin luettuani tuli tunne, että nyt on pakko.

Itseäni suututtaa suunnattomasti ihmisten välinpitämättömyys koronan suhteen. Toivoisin, että tekstisi saisi edes muutaman ihmiset silmät avautumaan ja kenties jättämään baarireissun tai lomamatkan myöhemmälle ajankohdalle. Kaikki kun eivät saa sitä lievää ”vähän flunssainen olo, ei oikein edes kuumetta”-versiota. Ja vaikka sen itse saisikin, jollain toisella se voi iskeä paljon rajummin.

Kiitos, että jaksoit tämän jakaa. Voimia! ❤️

Kiitos kun jaoit teidän perheen suuren koettelemuksen. Voi mikä kyynel tulva tuli kun luin tämän. Alku oli kuin meidän perheen kokemuksesta ja sai tunteet todella pintaan. Omat vanhemmat sairastuivat lokakuussa ja äiti joutui teholle hengityskoneeseen ja isä pari päivää myöhemmin sairaalaan keuhkokuumeen takia. Kyllä siinä oma elämä romahti täysin ja sumussa mentiin pitkään. Nyt melkein 4kk jälkeen uskaltaa jo käydä tapahtumia läpi ilman että tuntuu, kuin koko kroppa pettäisi. Tsemppiä sinne henkiseen toipumiseen! ❤️

Olipa raskasta luettavaa, melkein kuin olisin kirjoittanut tämän itse. 😢 Isäni joutui myös koronateholle moneksi viikoksi. Keski-ikäinen, perusterve ja aktiivinen ihminen. Monen kauhun hetken jälkeen selvisi myös tästä kokemuksesta. ❣️

Kiitos tarinan jakamisesta. Myös kuusikymmenvuotias isäni makasi keväällä viikkoja hengityskoneessa, mutta se tarina ei päättynyt onnellisesti. Tuolloin tuli paljon ajateltua mitä olisi pitänyt tehdä tai sanoa ennen kuin oli myöhäistä. Ihmiset koittakaa jaksaa vielä tehdä parhaanne tämän taudin selättämisessä!

Kiitos, kun jaoit tämän. Tuon epätietoisuuden ja menettämisen tuskan voi tuntea lukiessa 😔 onneksi tämä päättyi hyvin❤

Kiitos kirjoituksesta ja perheesi tarinasta, joka pysäytti. Voimia ja toipumista vanhemmillesi ja myös sinulle auringonsäteitä ja voimahalaus!

Kiitos kirjoituksestasi.
Sanallistit pahimman painajaiseni. Kahdeksankymppiset vanhempani elävät varovaisesti pikkupaikkakunnalla kaikkien ohjeiden mukaan. Paikkakunnan tautitilanne on semipaha, ja pelkään joka puhelussa, että toinen yskii. Kun toisella oli viimeksi kuumetta, en nukkunut kunnolla viikkoon. Isäni ei selviäisi koronasta, äidilläkin voisi tehdä heikkoa. Varovaisuus on huomaavaisuutta muita kohtaan, en typeryyttä. Toivottavasti nämä ”koronavähättelijät” säilyttävät lapsenuskonsa loppuun asti eikä heidän tarvitse valvoa öitä pahinta peläten.
Halit!

Työskentelen itse teho-osastolla. Tuntuu etteivät monet ymmärrä mitä korona pahimmillaan on. Huolestuttaa myös ihmisten välinpitämättömyys. Varmasti monia kyllästyttää tämä tilanne, mutta nyt pitää vaan jaksaa ja nyt ei ole aika olla itsekäs. Nyt on aika panostaa käsihygieniaan, pitää maskia, säilyttää turvavälit, välttää turhaa matkustelua ja pysyä kotona, jos on oireita. Muistaa myös, että korona voi olla oireeton ja sitä voi silti levittää. Ja toivon, että kaikki ottavat rokotteet sitten kuin heidän aikansa on.

Ihana kuulla kuitenkin teidän tarinan onnellisesta lopusta, valitettavasti aina ne eivät ole onnellisia.

Kiitos, että kirjoitit ❤️

Kiitos kirjoituksestasi, joka oli tosi pysäyttävä ja koskettava. Oma isäni on piirun verran alle 70v. ja sai viime vkolla syöpädiagnoosin. Pelko ja huoli ovat päällimmäiset tunteet tässä tilanteessa, eikä tämä korona—aika kyllä niitä hälvennä, päinvastoin.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Arvostan rehellistä ja elämänmakuista tyyliäsi kirjoittaa. Jatka samalla linjalla ja muista, että noista ”lööpeistä” huolimatta, meitä on valtava joukko niitä, jotka seisovat kirjoitustesi takana, elävät tunteella ja samaistuvatkin niihin.

Kiitos, että kirjoitat<3

Kiitos kun kerroit teidän kokemuksesta. ❤ Tämä on tosiaan sellainen asia, josta muut voi ottaa oppia. Ikinä ei tiedä kuka sairastuu ja miten vakavasti, siksi rajoituksia tulisi noudattaa. Tsemppiä!

Ihanaa, että vanhempasi näyttäisivät toipuvan! ❤️

Meillä valitettavasti ei käynyt yhtä hyvin. 75-isäni sai muissa asioissa sairaalaosastolla ollessaan koronan ja kuoli siihen hiljattain.

Itse kuulun 1. riskiryhmään ja olen koettanut elää mahdollisimman eristyksissä samaan aikaan, kun lapset käyvät kouluissaan ja täällä kaupungissa mikä vaan kauppareissukin altistaa covid-riskille omista suojauksista viis. Ravintolaan viinittelemään tai perheen bestiksenkään kanssa kyläilemään ei kyllä ole tullut mieleenkään mennä.

Kamala tauti, niin arvaamaton. Kaikkea hyvää teille ja paljon voimia toipujille. Erityisesti kiitos vielä, että hoitajat saivat kiitokset 😉 Se lämmittää mieltä. Niin usein koemme riittämättömyyttä, kun haluaisi tehdä paremmin ja olla enemmän läsnä potilaille ja pitää yhteyksiä omaisiin.. mutta kiire, henkilöstövajeet ja tämä jatkuva koronakurimus, ei anna riittävästi mahdollisuuksia.. kiitos ymmärtäväiset potilaat ja omaiset, kun huomaatte, että yritämme 😊

Kiitos kun kerroit tarinanne ❤️ Tuli kyynel silmään lukiessa ja herätteli itseäni taas todella paljon. Voimia koko teidän perheelle

Kiitos tästä kirjoituksesta, kuten myös edellisestä.
Ihmisten pitäisi ymmärtää, että mitä enemmän matkaillaan, sitä suurempi on myös eri koronamuutosten leviämisriski. Ja mitä sitten tehdään, kun ne riittävästi muuntuneet virukset leviävät ja ottavat vallan? Silloin koko tämä tähänastinen virusta vastaan taistelu on aivan turhaa!
Itse en ole nähnyt kauempana asuvia vanhempiani kohta vuoteen, koska en halua ottaa sitä riskiä, että heidät vahingossa tartuttaisin. Todellakin siis toivoisi, että kaikki sitoutuisivat tähän koronan torjuntaan ja päästäisiin elämään vapaammin.

Silti jengi jaksaa jeesustella että kausi flunssaan kuolee enemmän. Kausi flunssaan varmaan voi kuolla enemmän kun jengi ei mene hoitoon ajoissa tai malta levätä, normaalisti hoidettuna se on täysin vaaraton. Siinä on myös se ero että jos sen hoitaa kuntoon niin siitä ei jää mitään vaivaa, koronasta yleensä jää erinäistä hengistys vaikeutta ja muuta vaivaa. Hienoa seuraa Uude-Seelannin tilannetta. Siellä jengi oikeesti pisti kaiken seis ja lukkoon. Nyt siellä kaikki elää kun ennenkin. Ärsyttää suomessa tää jahkailu ja vatvominen. Tääkin olis kukistettu vielä paremmin jos oli vaan heti lyöty ovet kiinni ja kaikki pariksi kuukaudeksi kotiin. Nyt ollaan vuosi eletty tätä paskaa ja loppua ei näy.

Höpöhöpö. Korona on useimmiten ihan tavallinen flunssa tai jopa oireeton. Yleisimmin siitä ei jää mitään jälkeen eikä tule jälkitauteja. Mutta osalle se on vakava ja jopa tappava.

Influenssaan ja sen kälkeiseen keuhkokuumeeseen voi kuolla eikä se suinkaan johdu siitä että et osaisi levätä. Kaikkea se Eicca keksiikin!

Kiitos rohkeudestasi jakaa tämä tarina! Koskaan emme voi/saa aliarvioida koronan armottomuutta.
Onneksi teille kävi hyvin <3

Tämä kyllä pysäytti ja herätti! Että mitä, jos tilanne olisi meillä Suomessa niin paha ettei olisi ollut vapaata hengityskonetta, johon laittaa… :O Kiitos, kun jaoit tämän, se oli tärkeää.

Tuon huolen tunnistan kyllä, vuosien takaa; oma isä sairastui syöpään (ja menehtyi) ja siinä huolesta suunniltaan on kuitenkin pakko suorittaa omat arkirutiinit… Raskasta.

Kiitos tästä ja kaikkea hyvää koko teidän perheelle! <3 Onneksi onni oli matkassa!!

Toivottavasti mahd moni lukee tämän, myös ne bilettävät/ matkustelevat julkkikset jotka antavat vähättelevän kuvan koronan vaaroista. Eiköhän kaikilta kuitenkin löydy joku läheinen jonka ei haluaisi joutua hengityskoneeseen tai vielä pahempaa.

Tämä oli hyvä muistutus myös itselleni. Vaikka olen ollut varovainen koronan suhteen niin välillä sitä silti alkaa epäillä/ miettiä josko vähän voisi löysätä – varsinkin kun lähipiirissä eletään lepsummin. Vielä ei kuitenkaan ole löysäämisen aika.

Kiitos kun jaoit tämän sydäntä särkevän, mutta lopulta onnellisen tarinan. Kaikilla kun ei ole tuota onnellista loppua. Oli niin raskas lukea, että itkin vain. Itse sairastuin joulukuussa. En joutunut sairaalaan, mutta olotilat vaihtelivat tosi paljon ja piti opetella myös 3 viikon sänkymaratoonin jälkeen kävelyä. Jaksoin kävellä puoli tuntia sauvoilla. Työterveyslääkärini sanoi, että töihin vaan. Voin antaa pari päivää saikkua. Lopulta kuitenkin jäin kolmeksi viikoksi osa-sairaslomalle, joka ei riittänyt. Olin talvilomalla tässä välissä. En oikein jaksa. Työssä käyn väkisin ja olen loppu. Toipuminen vie paljon aikaa. Toivottavasti vanhempasi paranevat. Tämä nyt jo tunnettu Long Covid on viheliäinen, kun oireita tulee miten sattuu parantumisen jälkeen. Jos sitä nyt sitten voi parantamiseksi sanoa.. kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Uskon, että kaikissa näissä tapauksissa rukous auttoi myös. Olen erittäin kiitollinen Suomen huippuosaamiseen Koronan hoidossa.

Kiitos Karoliina kun kirjoitit tämän ja käytit omaa kanavaasi koronaviruksen tämän puolen esiintuomiseen. Olet rohkea! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
Terveisin eräs infektio-osaston sairaanhoitaja <3

Onni mukana, että vanhempasi selvisivät!
Hurrasin jo aikaisemmin, kun otit kantaa ihmisten matkusteluun ja näihin Hitler-viittauksiin. Koronan kanssa ei ole leikkimistä, sanokoon vaan joku sitä pikkuflunssaksi. Hän ei ehkä tiedä, mitä se pahimmillaan voi olla.
Mielestäni on IHAN oikein, että Suomea on pidetty suljettuna. Koska, ei noita tehopaikkoja löytyisi muuten jokaiselle tarvitsevalle. Ihmettelijät saisivat ottaa asioista oikeasti selvää. Vaikka laitteita olisi, ei se takaa että olisi osaavaa henkilökuntaa.

Voimia teille sinne! Olen pitkään lukenut blogiasi, ja jatkan lukemista edelleen.

Tulisin Tampereelle halaamaan jos se olisi mahdollista. Mutta kun ei ole, saat ison etähalauksen. Ja tsempit, olet oikealla asialla koronan suhteen ja toivottavasti jätät muiden vaikuttajien turhat kiukuttelut omaan arvoonsa.
<3

<3

Hei,

Mahtava kuulla, että molemmat toipuivat koronasta. Haluaisin kysyä syökö teidän vanhemmat d-vitamiinilisiä vuoden ympäri? Viimeiset 20 tutkimusta puhuu selvää kieltä pahan koronan ja d-vitamiinipuutteen yhteydestä. Suositus vanhemmille ihmisille pitäisi olla 100-150ug/vrk. 99% pahoista koronoista estyy näiden laajimpien tutkimusten mukaan(Italia+Britannia yhteistutkimus kymmeniätuhansia ihmisiä), jos d-vitamiiniarvot ovat yli 70nmol/l.
Pyytäisin lämpimästi teidän vanhempia menemään d-vitamiinimittaukseen ja kuuntelisin arvot mielelläni.

Kirpakkaa talvipäivän jatkoa!

Mitkäköhän tutkimukset ovat kyseessä? D-vitaamiininpuutoksella on todettu yhteys vakaviin koronatapauksiin, mutta siltä ei pitäisi odottaa ihmeitä. Nämä kirjoitukset joissa väitetään, että tauti ratkaistaan D-vitamiinilla, ovat aivan vastuuttomia.

Juurikin tämä kirjoitus! Luulisi että isäsi kaltainen ihminen, joka on ilmeisesti melko rautaisessa fyysisessä kunnossa sairastuu noin vakavasti on se pelottavin asia koronassa.
Siihen ei kuole eikä sairastu vakavasti vain 80v monisairaat.
Tässä ajassa kun katsoo sitten joidenkin matkustavan lomamatkalle pakkasta pakoon niin mikään facepalm ei ole tarpeeksi.
Onko tämä nyt TODELLA oikea hetki olla niin hemmetin itsekäs?
Toipumisia vanhemmillesi ja jaksamista sulle! Toisen vanhemman vakavaan sairauteen jokin hetki sitten muistan mimmoista oli yhtäkkiä kun pitikin olla se joka pitää langat käsissä kun äiti ei enää pystynyt. Se vie paljon voimia.

Kiitos avoimesta postauksesta. Kyyneleet kihosi silmiin, kuvasit niin hyvin musertavaa pelon, huolen ja surun tunnemylläkkää. Onneksi teillä oli onnea ja saitte lisää aikaa yhdessä. Kaikkea hyvää teille!

Voimia koko perheelle ❤ ja hyvää toipumista vanhemmillesi! Korona on kyllä sellainen pirulainen, ettei siitä tiedä minkä nurkan takana se piileskelee. Ensiarvoisen tärkeää onkin vastuuntuntoinen käyttäytyminen. Kyllähän minäkin kaipaan matkoja ulkomaille, mutta ymmärrän täysin, että nyt pitää vain odottaa ja olla kärsivällinen. En siis missään tapauksessa lähtisi minnekään ennen kuin se on taas turvallista. Viime vuodelta peruuntui kaksi matkaa, mutta mielipaha oli niistä huikean paljon pienempi kuin riski sairastua korinaan olisi. Toivottavasti kaikki ihmiset ymmärtäisivät, ettei korona ole huvin eikä leikin asia.

T. Johanna

Kiitos kun kerroit tarinanne, rohkeaa ja niin tarpeellista! Lämpöä ja voimia perheellenne!

Korona kohtelee ihmisiä äärimmäisen epätasa-arvoisesti. Se voi iskeä kehen vaan ja samalla tavalla runnella nuoren aikuisen hengityskoneeseen. Teho-osaston ylilääkärin sanat TV:ssä olivat tämän vuoden pysäyttävimmät: hän kertoi, miten huonoon kuntoon korona vie myös nuoria. Henkilöitä, joiden pitäisi teoriassa sairastaa korona pikkuflunssana tai oireettomana. Korona voi tappaa myös lapsia. Meidän perheessä on ollut valtavasti hyvää onnea nyt korona-aikana. Ikääntyneet vanhempani asuvat ehkä yhdessä Suomen pienimmässä vanhusten palvelutalossa, joka sijaitsee alueella, jossa on Suomen alueella kaikkein vähiten tartuntoja. Tämä fakta ei suojaa heitä tartunnalta. Olen jo vuosikausia tehnyt työtä itseni kanssa, vanhempien poisnukkumisen hyväksymisessä. Heillä on molemmilla ollut sekä Alzheimer- että Parkisonin tauti -diagnoosit yli kymmenen vuoden ajan. Kumpikin vanhempani elää tilanteessa, jossa he ovat jo auttamattoman tietämättömiä koronasta. Heidän muistinsa ja ymmärryksensä tasossa ja arjen ja todellisuuden hahmottamisessa on jo niin valtavia aukkoja. Usein he eivät edes halua lastensa videopuheluita vastaanottaa. Joskus riittää vain lyhyet tervehdykset ja sitten on jo kaikki lopetettava, sillä voimia ei enää muuhun ole. Kun elämänlanka lyhenee, jäljelle jäävät vain kiitokset. Kiitos kaikesta. Kaikesta työstänne lastenne eteen. Me kykenemme jatkamaan ilman vanhempiamme. Siitäkin kumpuaa valtava kiitollisuuden tunne.

Toivon, että tämän jutun lukee moni. Kiitos, kun kirjoitit! Paranemisia vanhemmillesi!🙏🏼

Hyvä kirjoitus. Oma olo oli hyvin samanlainen kun isäni kuoli pari vuotta sitten muutama viikko diagnoosista syöpään. Toivottavasti vanhempasi paranisivat hyvin.

Itkin kun luin . Kiitos että kirjoitit jaat tämän .
Voimia koko perheelle❤️

Kiitos, kun jaoit tämän. En usko, että on helppoa jakaa kaikille oman elämän kauheimpia kokemuksia, mutta ehkä tämä kiitosten määrä korvaa sen. Luin itkien koko tekstin, koska olen itse kokenut vaikeaksi poimia kaiken koronainfon keskeltä oikeaa tietoa ja tämän seurauksena jättänyt lukematta siitä mitään ylimääräistä. En tunne ketään, joka olisi sairastunut siihen ja lähipiiristäni löytyy asiasta kiihkoilijoita suuntaan ja toiseen. Olen puolessa välissä raskaana ja jättänyt käsittelemättä kokonaan koronariskin vauvan kannalta. Kaikki kun tuntuu niin hämmentävältä ja vaikealta ymmärtää.
Siksi kiitän, että kirjoitit tämän tekstin. Tuntuu, että nyt ymmärrän taudin arvaamattomuutta paremmin.
Onneksi teille kävi onnellisesti, jaksamista tulevaan. 🌼

Olkoon kaikki parhaat inhimilliset ja suuremmatkin voimat vanhempiesi ja perheesi tukena toipumisessa! 🙏 Noin suuren kriisin jälkeen elämän ja tunne- elämän turbulenssi on aikamoinen 😔
Itse työskentelen terveydenhuollossa, en kylläkään infektioasioiden parissa. Korona määrittelee kuitenkin ison osan elämästä, koska en saa missään nimessä altistua vapaa- ajalla. Jos altistun, se vaikuttaa kymmeniin työtovereihin ja heidän kautta taas kymmeniin haavoittuvaisessa asemassa oleviin potilaisiin.Mieheni oli osan viime keväästä infektio- ja päivystytyössä ja tänä keväänä taas osittain uudestaan.
Äitini sairastui koronaan joulukuussa, ja koska meillä on yli 400km välimatka, en voinut auttaa häntä mitenkään (ei mahdollisuutta vaihtaa tietenkään paikkakuntaa altistumisriskin vuoksi). Hän asuu yksin. Pelon ja huolen peittäminen omilta lapsilta ja työpäivän aikana oli hirveä psyykkinen ponnistus. Äitille kehittyi pitkittyneet oireet, vaikka ei kuulu riskiryhmiin. Lapseni eivät ole nähneet häntä- ainoaa mummoaan- yli vuoteen, eikä ole vieläkään tietoa, milloin voisimme tavata. Nöyränä pitää tämä elämä monia meistä- on sietämätöntä, kun ei voi tehdä enempää 😪

Minä itkin , kun luin tämän.
Olen uskossa ja elämässämme , perheessämme on ollut paljon vaikeita hetkiä, mutta Taivaan Isä on aina auttanut.
Toivon Sinulle Karoliina ja kaikille läheisille kaikkea hyvää ja terveyttä.
Muistakaa rukoilla aina, Jumala on luvannut pitää meistä aina hyvää huolta.
Jumala Teitä runsaasti siunatkoon.

Voimia teille ❤️ Ajatuksia herätti tämä kirjoitus.

Kiitos Karoliina kun kaikesta huolimatta jaksoit jakaa tämän tarinan. Voisiko edes tämä auttaa tiettyjä ihmisiä laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin? Että nyt puhutaan ihmishengistä, joillekin rakkaista ihmisistä. Jos kaikki eläisivät suosituksista vähät välittäen ja itsekkäästi kuten esim. mainitsemasi Anna Pastak ja Maria Nordin, tämän saman tarinan joutuisi kokemaan paljon, paljon useampi. Ja monen kohdalla tarina ei saisi näin onnellista loppua. Olen itse menettänyt kaksi potilastani koronalle viimeisen puolen vuoden aikana. Nähnyt omaisten surun ja tuskan ihan vierestä. Jos voin omilla valinnoillani vaikuttaa siihen, ettei kenenkään tarvitse tuollaista kokea, aion tehdä kaikkeni sen eteen. On niin vaikea ymmärtää joidenkin ihmisten itsekkyyttä. Täytyykö kaiken tuon sattua omalle kohdalle ennen kuin he ovat valmiita noudattamaan suosituksia? Toimimaan moraalisesti ja oikein.

Olin itsekin täysin pöyristynyt noista iltalehtien otsikoista. Ei kyseessä ole mikään bloggaajien kinastelu. Kyseessä on se, että puutuit siihen, kun näit edessäsi vääryyttä ja törkeää piittaamattomuutta. Olit rohkea kun teit sen.

Voimia teidän perheelle toipumiseen.

Kyyneleet tuli silmiin, kun tämän luin. Raskas kokemus teidän perheelle. Onneksi olette paremmalla puolella jo. Minullakin on tämä pelko omista vanhemmistani, jotka ovat jo kahdeksankymppisiä, mutta niin rakkaita. Toivon, että varjeltuvat vielä rokotukseen saakka ja samoin oma rakas mieheni, joka kuuluu riskiryhmään. Onneksi kädet voi ristiä ja pyytää apua ylhäältä. Siunausta teidän perheelle ❤

Voi että, itku tuli kun luin tätä. Kiitos kun jaoit tämän yksityisen asian meille. Näitä tosielämän tarinoita tarvitaan, jotta ymmärrämme asian vakavuuden. Hyvää vointia vanhemmillesi.

Kiitos kun jaoit tämän tarinan. Tämä ja edellinen kirjoitus olivat tosi rohkeita, tässä on pohdittavaa monelle. Paljon tsemppiä parantumiseen ja kaikkea hyvää teidän kevääseen, koko perheelle!❤️

Aamulla kun luin kirjoituksiasi toisen bloggaajan toimista, ajattelin että voi luoja mitä moralisointia. Ei se ollut. Nyt ymmärrän. Se oli aitoa huolta, pelkoakin. Kiitos että jaoit tämän vaikka sinun ei olisi tarvinnut. Arvostan että jaoit. Nyt ymmärrän itsekin paremmin. Tämä laittaa miettimään ja asettaa asioita mittasuhteisiin. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Toivon sydämestäni että vanhempasi toipuvat tästä täysin. ❤

Hiljaiseksi vetää tosiaan. Onneksi kaikki on nyt ilmeisesti paremmin jo.
Toivon vaan että mahdollisimman moni ottaisi rokotteen ja tää korona pikkuhiljaa menisi taka-alalle.
Tottahan se on että jokakerta kun avaat kaupan oven tai näet ystävän ottaa tietoisen riskin sairastua. Tää elämä on nyt tätä mutta toivotaan että rokote pelastaa ees jonkun verran meitä.ä tältä.
Todella hyvä se sinun aiempi postaus myöskin.

Huhhuh, itkin ja luin tätä sun tekstiä. Ihanaa, että vanhempasi ovat paranemassa. ❤️

Kiitos Karoliina, kun toit tämän julki.
Toivottavasti mahdollisimman moni lukisi sen ja jaksaisi jatkaa korona taistelua.
Voimia perheellesi ja vanhemmillesi taudin lopulliseen taltuttamiseen ja paranemiseen.

Hei,

Meidän perhe sairastui koronaan ensimmäisten joukossa Suomessa. Ei tiedetty mistä saatiin. Muista aina, kun erikoislääkäri kysyi minulta, että oletko harrastanut triathlonia ikinä? Oletko meinannut hukkua meriveteen?.Vastasin, että en ole. Kuulemma triathlonisteilla on keuhkoihin menneen meriveden vuoksi huonompi tilanne suhteessa muihin koronaan sairastuneisiin. Minulla kesti 39vrk, vaimolla 32 vrk, pikkuisella muutaman päivän kuume. Selvittiin ilman vakavia jälkioireita.

En ole ikinä kommentoinut mihinkään, mutta nyt.. Itkin ja luin. Kiitos, kun kerroit ja kirjoitit tämän. Valtavasti voimia ja valoa vanhemmillesi sekä teille kaikille!

Kiitos että kirjoitit. Tärkeä tuoda taudin vakavuutta ja arvaamattomuutta esille. Ei näitä rajoituksia huvin vuoksi aseteta.
Onneksi vanhempasi selvisivät ❤️
Itku tuli lukiessa.

Jotenkin tuli tunne edellisestä postauksesta,että olet kokenut koronan läheltä.

Olen niin pahoillani kaikesta! Kiitos kun kerroit tämän, toivon että tämä vaikuttaa ihmisiin.

Kiitos, että kirjoitit näin henkilökohtaisesta asiasta. Tämän kun vielä lukisi kaikki ne ”ei se muhun/mun perheeseen/mun ystäviin osu, tai ainakaan vakavana”. Kaikki ne joiden OIKEUS on tehdä niinkuin ITSE kokee oikeaksi koska MINÄ olen ITSE arvioinut riskit. Kaiken tämän kohta vuoden kestäneen myllerryksen keskellä alkaa olla kisaväsymystä ja joutuu itsekin muistuttamaan itseään päivittäin, että nyt ei ole aika luovuttaa ja tämä epämukavuus on vaan kestettävä isomman paremman vuoksi. Ja voi kun kaikki tajuaisivat sen, että mitä paremmin rajoituksia noudatetaan yhdessä niin sitä nopeammin ja vähemmillä vahingoilla tämäkin paska olisi ohi ja sitten voi taas mennä oma napa edellä niin kun parhaalta tuntuu. Toivon todella, ettei kukaan joudu käymään läpi samaa kuin teidän perhe mutta samalla valitettavasti tiedän, että niin kauan kun oma napa ohjaa isoa osaa ihmisistä niin toiset muut joutuvat kärsimään 😞

Sanattomaksi vetää ❤️.Teillä oli enkeleitä matkassa, kaikki tarinat eivät pääty yhtä hyvin. Kiitos, että kerroit tämän. Olen itse sairaanhoitaja. Teet tärkeää työtä, kun nostat meidän työmme arvostusta kertomalla, mitä eturintamalla tapahtuu. Lämmin kiitos sinulle ❤️! Ihailen rohkeuttasi kertoa perheellesi tapahtuneita asioita julkisesti, se auttaa meitä muita jaksamaan, antaa vertaistukea ja toivoa. Yhdessä selviämme läpi raskaan ajan!

Voimia teille kaikille Hanksulta, onneksi näyttää jo paremmalta❤❤❤

Voimia Karoliina sinulle ja perheellesi❤️
Tämä on juuri se kauhukuva joka itselläni pyörii mielessä kokoajan. Vanhempani asuvat Kristiinankaupungissa, pienessä idyllisessä paikassa. ”Meillä ei ole täällä mitään hätää, noudatetaan ohjeita&maskisuosituksia, emme tapaa ketään..” Kaikki olisikin paljon helpompaa jos isälläni ei olisi reilu vuosi sitten löytynyt keuhkosyöpää. ( Työperäinen, meillä oli joskus lihapalvaamo jossa oikeassa savusaunassa isä palvasi kinkkuja vuosia.) Toinen sytostaattihoitojakso loppui juuri, kohta taas Vaasassa kuvaus ja lääkäri. Tulevasta ei tiedä, toivottavasti kaikki on hetken hyvin ilman muutoksia. Kaiken kestäisi paremmin ilman tätä koronapa%#&aa ja jos voisi nähdä muutenkin kuin videopuhelun välityksellä. Ollaan nähty viimeksi kesällä, kun isällä oli hyvä hoitovapaa jakso ja korona vähän hellitti hetkeksi otettaan. Asumme veljeni kanssa Tampereella eikä voi ajatellakaan että lähtisimme vanhempien luokse, sitä riskiä ei uskalla ottaa. Ikävä on kova, ei pysty olemaan tukena niin paljon kuin haluaisi, huoli myös äidin pärjäämisestä ja pelko että isä ja äiti saavat koronan on välillä aivan kamala. Isä ei sitä varmasti kestäisi ja se olisi musertavaa. Päivä kerrallaan syövän kanssa elettävä, koronan varjossa. Yksi Tommy Tabermannin runo kertoo sen mielestäni hyvin miten pelko ja toivo kulkevat käsikädessä…
Vanhemmillesi paljon voimia toipumiseen ja koko teidän perheelle kaikkea hyvää❤️ Kiitos että jaoit tämän teidän perhettä koetelleen asian, toivottavasti ihmiset ymmärtävät miten vakava asia korona on ja että rajoitukset ei ole turhan takia,kenenkään kiusaksi asetettuja.

Kiitos kun jaoit tämän ♥️ toivon että tämä herättää ihmisiä vielä jaksamaan tsempata tässä korona-arjessa (vaikkei oikeasti enää jaksettaiskaan, mut jaksetaan silti 💪). Parempia päiviä odotellessa, niitä tulee vielä ♥️ voimia teidän perheelle ja äidille ja isälle nopeaa toipumista!

Itku tuli kun luin sun kirjoituksen. Paljon voimia teidän perheelle<3

Itkin ja luin. Onneksi kaikki nyt hyvin! miten syvältä tuo tauti on, ja se ettei kaikki ota tosissaan suosituksia ja toimia sen leviämisen estämiseksi. Miten ihminen joka ei esim käytä maskia suhtautuu siihen jos hän tai läheisensä sairastuu. Taitaa herätys tulla liian myöhään. Kun ei voi ajatella että on tehnyt kaikkensa sen estämiseksi.

Selviytymishalaus koko perheelle.
Kiitos myös julkaisusta,sillä juuri näitä me tarvitsemme.Emme halua lukea julkkisten vaikerruksia vaan tavallisten suomalaisten elämästä , heiltä opimme parhaiten ymmärtämään Koronan Kurjuuden ja miten pitää oikeasti kaikkien toimia,että selvitään.
Ritva

Ei oo sanoja, muuta kuin että KIITOS. Kiitos, että kirjoitit tän ja kiitos miljoonasti kaikille niille hoitajille, lääkäreille, tutkijoille ja asiantuntijoille, jotka yrittää kaikkensa, että ihmiset, jotka tähän sairastuu, saisi parasta mahdollista hoitoa. ❤️

Kiitos kun kerroit teidän tarinan. Se laittoi ajattelemaan ja auttoi näissä koronaväsyneissä ajatuksissa laittamaan asioita taas tärkeysjärjestykseen. Vaikka olenkin elänyt rajoituksien mukaan on rehellisesti tullut myös normiarjen kaipaamista ja koronaväsymystä.

Kiitos tästä!
Toivottavasti mahdollisimman moni lukee tämän. Voimia kovasti – teillä on ollut, ja on edelleen, todella hurja tilanne ❤️

Itku silmissä luin tätä. Ihanaa että vanhempasi ovat toipumassa. ❤️

Kiitos kun jaoit teidän perheen tarinan ❤️ Tää oli oikeasti hyvä muistutus itselle ettei korona oo mikään leikin asia 🙈

Voi ei, aivan kamala tarina! Siis ihan hirveää. Niin paljon voimia koko sun perheelle ja nopeaa toipumista vanhemmillesi. Koronan kanssa ei todellakaan parane leikkiä, tässä siitä mitä parhain osoitus!

Huh huh, mikä kirjoitus. Kylmät väreet meni ja kyyneleet nousi silmiin monta kertaa. Hurjan paljon tsemppiä toipumiseen sinun vanhemmille ja koko teidän perheelle.

Olen niin pahoillani teidän puolesta ❤️ osaanottoni!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X