Parisuhdelähettiläät...vai miten se meni?

Torstaina  julkaistiin Aamulehden juttu A:n ja minun ajatuksista koskien parisuhdetta ruuhkavuosina. Haastishetki itsessään oli tosi kiva etänäkin ja aihe sellainen, johon oli helppo sanoa “kyllä”. Jälkikäteen aloin vasta miettiä, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun mua on viime vuosina pyydetty puhumaan meidän parisuhteesta, hotelliöistä ja puolison huomioinnista arjessa. Ollaan annettu tämän tyyppisiä lausuntoja mm. Meidän perhe -lehdelle, Vauvaan, Iltsikkaan, MeNaisiin ja pariin podcastiin. Aihe on siis selvästi sellainen, että se kiinnostaa ihmisiä. 

Musta on ihanaa puhua parisuhteesta, oli toisella puolella juttukaverina sitten ystävät, oma mies tai toimittaja. Siksi onkin jännää, että parisuhdepuhe —  varsinkin postiviisessa mielessä, julkisesti — nolottaa mua silti aina vähän. Suomessa kun ei ole tapana juuri puhua rakkaudesta. Saati rakkaudenhoidosta, puolison kivoista piirteistä tai ylipäätään onnellisuudesta. Jos tällaisista asioista alkaa puhua ääneen, mulle tulee usein jotenkin feikki olo, vaikka asiassa ei mitään feikkiä olisikaan. Ehkä epäaitouden pelko kumpuaa siitä, että tässä maassa nyt ei vaan saa vaikuttaa missään nimessä LIIAN onnelliselle. Sitä pidetään epäilyttävänä. Harhaisena välitilana, josta tipahtaa nopeasti alasa. 

Kun mä oikoluin Aamulehden jutun, iski mulle taas kerran pelko puseroon. Jutussa ei ollut juuri asiavirheitä, eikä sinne oltu lisäilty mitään toimittajan omaa tarinaa totuuden ulkopuolelta. Silti mun oli pakko lähettää toimittajalle viesti, jossa luki: “tuli mieleen, pitäisikö jonnekin laittaa, että ”totta kai mekin joskus riidellään/meillä palaa pinna”. Ettei mene aivan liian ruusuiseksi “. Jälikäteen mietin, ketä varten tuon lauseen oikein juttuun halusin. Ehkä itseäni, koska mulle totuus on aina tärkeä. Ja totuuden nimissä, me ei olla niitä pareja, jotka ei KOSKAA riidellä. Mutta ehkä vähän, enemmänkin, myös muiden vuoksi. Jos joku näkee meidät kaupankassalla sanaharkassa, eipähän päästä sanomaan, että valehdeltiin. Totuuden nimissä aloin epäillä, että jutusta tulisi ilman tuota lausetta, noh — Liian positiivinen ja onnellinen. Hassua, vai kuinka? 

Ehkä parisuhdepuheen puhumisessa piilee mun pääkopan sisällä sellainen väärä olettamus, että jos puhuu parisuhteen vaalimisesta ja rakkaussuhteen tärkeydestä, olisi elämä ainaista kynttilänvalossa rakastelua ja silmiin tuijottelua. Vaikka tiedän, että parisuhdepuhetta ja parisuhdetekoja tarvitaan erityisesti silloin, kun arki on tosi arkista. Kun on ruuhkavuodet, työ- ja koronastressi ja sellainen olo, ettei ehdi mitenkään panostaa toiseen ihmiseen. Kun ei ehdi käydä edes itse pissalla. Juuri näihin hetkiin ja oloihin mä ainakin itse koen, että tarvitsen breikkejä ja parisuhdeaikaa. Olkoon se aika joskus ihana yö kaksin hotellissa, mutta kyllä siihen riittää ihan hyvin usein myös meetvurstileipä miehen kainalossa, telkkua katselleen. Kunhan ollaan yhdessä, eikä naamat kiinni kännyköissä, sohvan eri nurkilla. 

Mun parisuhdevinkki numero yksi on se, että olkaa yhdessä. Hölmölle kuulostaa, mutta tuntuu, että kiireisessä arjessa pariskunnat eriytyy toisistaan niin, että hyvä kun ihmiset ehtii edes moikkaa ovenraosta sanoa. Mä ainakin usein jumitan helposti kännykän kanssa yksin, kun ollaan saatu lapset unille. Kun mies pyytää kainaloon, mä huomaan, että jopa mun pulssi laskee, muusta hyvinvoinnista puhumattakaan. Läheisyys ihan oikeasti tekee aika hyvää. 

Ja mitä riitelyyn tulee: Sellaista se elämä on. Välillä riidellään. Sanotaan tyhmiä ja loukataan. Tärkeintä on pyytää ja antaa anteeksi. (Ja sekin on muistettava, että kaikki riitely ei ole normaalia ja jokapäiväinen riitely ei kuulu mihinkään ihmissuhteeseen.)

Tulipahan outo ja poukkoileva sepustus ihmissuhdeteemalla. Mitä sä ajattelet parisuhteen vaalimisesta ja yhteisestä ajasta?

-Karoliina-