Kolmistaan

Kun pelottaa pimeillä kujilla

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Viime ja tällä viikolla some on täyttynyt tarinoista, joissa naiset ovat kertoneet pelosta liikkua kaduilla. Taustalla tietysti pahoinpitelyn, raiskauksen tai tappamisen pelko. 

Olen joskus saattanut pitää somessa nousseita ilmiöitä..noh… vain some-ilmiöinä. Tapauksina, joissa kohu (ja sen alullepanija) on itse aihetta tärkeämpi. Kadullakulkemispelon esiintuonti on kuitenkin JÄRKYTTÄVÄN HYVÄ ESIMERKKI siitä, miksi some-nostoja ja -kohuja tarvitaan. Se nimittäin on osoitus siitä, miten me eletään maailmassa, jossa hyvinkin epänormaalit asiat tuntuvat normaaleille siihen asti, kun joku sanoo ne ääneen. Joskus tarvitaan ravistelua, kyseenalaistamista ja epäkohtien tuontia esille. 

Olen itse asiassa aika hämmentynyt siitä, miten en ollut koskaan aikaisemmin itse tajunnut, että siinä on jotain mätää, että liikkumista ulkosalla tarvitsee pelätä. Olen pitänyt sitä niin itsestään selvänä asiana, ettei ongelman alkuperää ole edes tullut pohtineeksi. Olen pelännyt itse liikkua. Ja ollaan miehen kanssa mietitty kymmeniä, jos ei jo satoja kertoja, mistä ja mihin aikaan esikoinen voi kävellä yksin kotiin, jottei nyt vaan sattuisi mitään. Vasta, kun kissa nostettiin viime viikolla pöydälle, lävähti koko problematiikan ydin päin kasvoja. Tuli vihainen olo. Miksi helkkarissa tämä menee näin? 

Mä kerron tähän nyt tarinan, joka on tavallaan vähän hupsu, mutta toisaalta mun sympatiat on kaksikymppisen Karoliinan puolella. Kun muutin 20-vuotiaana Helsinkiin, mä marssin ennen muuttoani Jyväskylän poliisilaitokselle ja vaadin päästä poliisipäällikön (lol) puheille. Jostain kumman syystä mut päästettiin samoin tein hänen huoneeseensa ja mua vastassa oli lempeä, lähellä eläkeikää oleva mies. Istuin penkkiin ja ilmoitin asiani: Aion anoa lupaa pippurisumutteeseen, koska tämä tyttö aikoo muuttaa isoon maailmaan. 

Poliisipäällikkö suhtautui minuun ihanan lempeästi ja kun pippurisumu oli muurien takana, googlailtiin sitten kahdestaan erilaisia apuja kiperiin tilanteisiin. Lopulta päädyin tilaamaan hänen opastuksellaan SAIRAAN kovaa ääntä pitävän avaimenperän, jota kuljetin nyrkissäni vuosikaudet, kun liikuin pimeällä yksin. Siitä kun veti sokarin irti, pelottaisi se ainakin heikkohermoisimmat päällehyökkääjät. Ostinpa saman laitteen myös siskoilleni. Ajattelin tämän — ja meidän iskän tyttärilleen järjestämän  itsepuolustus”kurssin” — suojaavan meitä pahalta. 

Nyt, kun me kasvatetaan kolmea tyttöä, tuntuu pelko taas kasvavan suuremmaksi. Esikoisen kanssa ollaan törmätty jo ihan konkreettisesti uhkaaviin tilanteisiin tai tilanteisiin, joissa ollaan ajateltu olevan uhka läsnä. Esimerkiksi yksi F:n harrastus oli vain 1,3 kilometrin päässä kotoa, mutta koska sieltä olisi pitänyt kulkea pimeällä kotiin, kävi A hakemassa hänet sieltä joka kerta. Varmasti pelko olisi läsnä kaikenkokoisten ja -ikäisten tyttärien lasten!) kanssa, mutta koska F on pitkä ja näyttää nopealla vilkaisulla vanhemmalle kuin on, on suojeluvietti alkanut kasvaa meissä molemmissa viimeisen vuoden aikana. Ennen pelättiin lapsia vaanivia namusetiä, nyt niitä samoja pelottavia miehiä, jotka voisi hyökätä minun kimppuuni. 

Kun olin viime kesänä esikoisen kanssaan Hesessä, jonoon tuli iso joukko arviolta 18-vuotiaita poikia. Huomasin kyllä poikien rehvakkaan ääneen ja isotteluelkeet, mutta en muuta.  Kun lähdettiin kevälemään kotiin, esikoinen kertoi, että yksi pojista oli iskenyt esikoiselle silmää ja esikoinen uskalsi kertoa siitä vasta paluumatkalla kotiin. Kun kysyin, miksi ei kertonut mulle jo paikan päällä, vastaus oli “kun mua alkoi nolottaa”. Sehän tämä koko paskan ydin onkin: Meitä tyttöjä ja naisia alkaa nolottaa sellaiset asiat, jotka ei ole lainkaan meidän vikaa! Me salaillaan raiskauksia ja ahdisteluja ja kaikkea shaibaa, kun kuvitellaan, että vika on meidän. Sellainen ajattelumalli on iskostunut meihin naisiin niin syvälle, että jopa silloinen 9-vuotias ajatteli, että vika on hänen. “Ei tuntunut kivalle”, hän sanoi. 

Mä joskus aikanaan – silloin me too:n alussa – ajattelin, ettei kaikesta nyt tarvitse numeroa tehdä. Että ei se ketään tapa, jos joku viheltelee perään. Pakko sanoa, että olen kääntänyt kelkkani tämän asian suhteen. Ja kiitos siitä kuuluu niille feministinaisille, jotka ovat tuoneet asiaa esille ja selittäneet tätä koko vyyhtiä tarkemmin. On edelleenkin totta, ettei viheltely itsessään tapa, mutta se ajatusmalli, jossa naisiin voi suhtautui kuin mihinkin roskaan, tappaa. Hommat etenevät ikään kuin porttiteorialla: Jos seksistiset vitsit, puristelu tai joku “pieni” on ok, kohta on isommatkin teot. Ja jos tämä koko vyyhti aiotaan purkaa, tulee se tehdä pala palalta. Hajottaa pyramidin pohja.

Mulla ei ole tähän sen suurempaa ratkaisua. Yritän vaan kasvattaa omista tytöistä vahvoja (vaikkei se mitään auta, jos toiset eivät kunnioita heidän rajojaan). Täytyy kai ostaa ne piipittävät avaimenperät. Opettaa olemaan varuillaan (vaikka sekin on ihan paskaa. Pitäisi saada liihottaa ilman huolta takana kävelevästä miehestä). Ehkä pappa pitää heille itsepuolustuskurssin. Ehkä vierellä kasvatetaan poikia, joita ei tarvitse pelätä.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Lue myös

X