Kun pelottaa pimeillä kujilla
Viime ja tällä viikolla some on täyttynyt tarinoista, joissa naiset ovat kertoneet pelosta liikkua kaduilla. Taustalla tietysti pahoinpitelyn, raiskauksen tai tappamisen pelko.
Olen joskus saattanut pitää somessa nousseita ilmiöitä..noh… vain some-ilmiöinä. Tapauksina, joissa kohu (ja sen alullepanija) on itse aihetta tärkeämpi. Kadullakulkemispelon esiintuonti on kuitenkin JÄRKYTTÄVÄN HYVÄ ESIMERKKI siitä, miksi some-nostoja ja -kohuja tarvitaan. Se nimittäin on osoitus siitä, miten me eletään maailmassa, jossa hyvinkin epänormaalit asiat tuntuvat normaaleille siihen asti, kun joku sanoo ne ääneen. Joskus tarvitaan ravistelua, kyseenalaistamista ja epäkohtien tuontia esille.
Olen itse asiassa aika hämmentynyt siitä, miten en ollut koskaan aikaisemmin itse tajunnut, että siinä on jotain mätää, että liikkumista ulkosalla tarvitsee pelätä. Olen pitänyt sitä niin itsestään selvänä asiana, ettei ongelman alkuperää ole edes tullut pohtineeksi. Olen pelännyt itse liikkua. Ja ollaan miehen kanssa mietitty kymmeniä, jos ei jo satoja kertoja, mistä ja mihin aikaan esikoinen voi kävellä yksin kotiin, jottei nyt vaan sattuisi mitään. Vasta, kun kissa nostettiin viime viikolla pöydälle, lävähti koko problematiikan ydin päin kasvoja. Tuli vihainen olo. Miksi helkkarissa tämä menee näin?
Mä kerron tähän nyt tarinan, joka on tavallaan vähän hupsu, mutta toisaalta mun sympatiat on kaksikymppisen Karoliinan puolella. Kun muutin 20-vuotiaana Helsinkiin, mä marssin ennen muuttoani Jyväskylän poliisilaitokselle ja vaadin päästä poliisipäällikön (lol) puheille. Jostain kumman syystä mut päästettiin samoin tein hänen huoneeseensa ja mua vastassa oli lempeä, lähellä eläkeikää oleva mies. Istuin penkkiin ja ilmoitin asiani: Aion anoa lupaa pippurisumutteeseen, koska tämä tyttö aikoo muuttaa isoon maailmaan.
Poliisipäällikkö suhtautui minuun ihanan lempeästi ja kun pippurisumu oli muurien takana, googlailtiin sitten kahdestaan erilaisia apuja kiperiin tilanteisiin. Lopulta päädyin tilaamaan hänen opastuksellaan SAIRAAN kovaa ääntä pitävän avaimenperän, jota kuljetin nyrkissäni vuosikaudet, kun liikuin pimeällä yksin. Siitä kun veti sokarin irti, pelottaisi se ainakin heikkohermoisimmat päällehyökkääjät. Ostinpa saman laitteen myös siskoilleni. Ajattelin tämän — ja meidän iskän tyttärilleen järjestämän itsepuolustus”kurssin” — suojaavan meitä pahalta.
Nyt, kun me kasvatetaan kolmea tyttöä, tuntuu pelko taas kasvavan suuremmaksi. Esikoisen kanssa ollaan törmätty jo ihan konkreettisesti uhkaaviin tilanteisiin tai tilanteisiin, joissa ollaan ajateltu olevan uhka läsnä. Esimerkiksi yksi F:n harrastus oli vain 1,3 kilometrin päässä kotoa, mutta koska sieltä olisi pitänyt kulkea pimeällä kotiin, kävi A hakemassa hänet sieltä joka kerta. Varmasti pelko olisi läsnä kaikenkokoisten ja -ikäisten tyttärien lasten!) kanssa, mutta koska F on pitkä ja näyttää nopealla vilkaisulla vanhemmalle kuin on, on suojeluvietti alkanut kasvaa meissä molemmissa viimeisen vuoden aikana. Ennen pelättiin lapsia vaanivia namusetiä, nyt niitä samoja pelottavia miehiä, jotka voisi hyökätä minun kimppuuni.
Kun olin viime kesänä esikoisen kanssaan Hesessä, jonoon tuli iso joukko arviolta 18-vuotiaita poikia. Huomasin kyllä poikien rehvakkaan ääneen ja isotteluelkeet, mutta en muuta. Kun lähdettiin kevälemään kotiin, esikoinen kertoi, että yksi pojista oli iskenyt esikoiselle silmää ja esikoinen uskalsi kertoa siitä vasta paluumatkalla kotiin. Kun kysyin, miksi ei kertonut mulle jo paikan päällä, vastaus oli “kun mua alkoi nolottaa”. Sehän tämä koko paskan ydin onkin: Meitä tyttöjä ja naisia alkaa nolottaa sellaiset asiat, jotka ei ole lainkaan meidän vikaa! Me salaillaan raiskauksia ja ahdisteluja ja kaikkea shaibaa, kun kuvitellaan, että vika on meidän. Sellainen ajattelumalli on iskostunut meihin naisiin niin syvälle, että jopa silloinen 9-vuotias ajatteli, että vika on hänen. “Ei tuntunut kivalle”, hän sanoi.
Mä joskus aikanaan – silloin me too:n alussa – ajattelin, ettei kaikesta nyt tarvitse numeroa tehdä. Että ei se ketään tapa, jos joku viheltelee perään. Pakko sanoa, että olen kääntänyt kelkkani tämän asian suhteen. Ja kiitos siitä kuuluu niille feministinaisille, jotka ovat tuoneet asiaa esille ja selittäneet tätä koko vyyhtiä tarkemmin. On edelleenkin totta, ettei viheltely itsessään tapa, mutta se ajatusmalli, jossa naisiin voi suhtautui kuin mihinkin roskaan, tappaa. Hommat etenevät ikään kuin porttiteorialla: Jos seksistiset vitsit, puristelu tai joku “pieni” on ok, kohta on isommatkin teot. Ja jos tämä koko vyyhti aiotaan purkaa, tulee se tehdä pala palalta. Hajottaa pyramidin pohja.
Mulla ei ole tähän sen suurempaa ratkaisua. Yritän vaan kasvattaa omista tytöistä vahvoja (vaikkei se mitään auta, jos toiset eivät kunnioita heidän rajojaan). Täytyy kai ostaa ne piipittävät avaimenperät. Opettaa olemaan varuillaan (vaikka sekin on ihan paskaa. Pitäisi saada liihottaa ilman huolta takana kävelevästä miehestä). Ehkä pappa pitää heille itsepuolustuskurssin. Ehkä vierellä kasvatetaan poikia, joita ei tarvitse pelätä.
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Kommentit
Olen elänyt pelossa ihan jo pelkästään aiemmassa parisuhteessani. Ja kyllä, olen kokenut väkivaltaa ja kaikkea muuta pahaa… Mutta :
Minä huomaan ärsyyntyväni suunnattomasti siitä jaottelusta, että toivotaan tyttöjen pärjäävän ja yritetään kasvattaa pojat hyviksi miehiksi. Tottakai! Pitää kasvattaa hyviksi miehiksi, mutta myös hyviksi naisiksi! Ei pelottaminen ole ainoastaan naisten asia. Ja myös tytöt ja naiset lyövät, satuttavat ja tekevät pahaa. On totta, että fyysisesti miehet ovat vahvempia, mutta silti!
Kommentit
Ei ole ihan yksinkertaista, mikä meitä pimeällä kulkemisessa pelottaa.
Aika moni esimerkiksi pelkää pimeässä metsässä kulkemista tai vaikka mökillä vessassa käymistä pimeällä, vaikka todennäköisyys törmätä toiseen, saati pahaa tarkoittavaan, ihmiseen pimeässä metsässä on ihan olematon.
Moni aikuinen pelkää olla yksin kotona. Miksi? Tuskin siksi, että siellä oikeasti olisi mitään uhkaavaa vaaraa. Minulta on esimerkiksi kysytty lukemattomia kertoja, enkö pelkää olla yksin lasten kanssa yötä omakotitalossa keskellä metsää ja kaukana naapureista. Siihen en kyllä edes kehtaa vastata, etten edes lukitse yöksi ulko-ovea…
Vaara ja pelko olisi hyvä ajatuksissaan erottaa toisistaan. Tunnenko oikeasti ketään, jonka kimppuun olisi pimeälläkään kadulla hyökätty? Ehkä tuo äänekäs hälytin tuo toivottua turvaa. Maailmasta ei silti kannata tehdä itselleen pelottavamanpaa paikkaa, kuin mitä se oikeasti on!
Itse erityisherkkänä pelkään pimeää. Minun on erittäin vaikea eritellä, mitä pimeässä pelkään. Oikea vastaus olisi kait kaikkea. En voi kiistää, etteikö pelkoni olisi osittain opittua. Mutta erityisherkkyyteen lue ihmisyyteen liittyy myös muuta pimeänpelon tunnetta. Pelkohan suojelee elämää. Minua ei ole milloinkaan uhattu tai ahdisteltu pimeässä. En ole koskaan tullut raiskatuksi tai muitoin hakatuksi. Olen saanut elää valtavassa turvassa. Ja olen asunut myös Suomen rajojen ulkopuolella. Mutta nykyisin tunnen, että turvattomuus kasvaa kaikkialla globaalissa yhteisössä. Omien lastensa puolesta pelkää aina pahinta. Heitä ei suojaa edes sukupuoli. Monet nuoret aikuiset miehet voivat joutua raa’an väkivallan kohteeksi yöllä. Pelkään yhtä paljon tyttöjeni ja poikieni turvallisuuden pettämistä yöllä heidän liikkuessaan. Sen pelon kanssa toki oppii elämään. Nuoret ennen koronakriisiä matkustelivat globaalisti: oma tytär oli yliopistovaihdossa Etelä-Amerikassa. Kaikki meni hyvin. Suomihan on hyvin väkivaltainen maa, jos katsoo tilastoja. Maaseudut Itä-Suomessa ja Lapissa ovat erityisen hyvin edustettuina väkivaltatilastoissa.
Ala-asteella koulumatkalla, huutamalla pääsin pois. Baarissa kourittu lukemattomia kertoja aivan ohimennen. Lähdetty seuraamaan bussilta, olen soittanut miehen vastaan. Huudeltu milloin terassilta tai ohi ajavasta autosta.. Ystävä on raiskattu. Kyllä minä koen että varsinkin nuorelle naiselle maailma vaan ei ole turvallinen saati miellyttävä paikka.
Kyllä se on todella yksinkertaista. Sulla on nyt mennyt asiat sekaisin. Irrationaaliset pelot ja pelko kulkea kadulla ilta-aikaan, on kaksi täysin eri asiaa. Kahden ystäväni kimppuun on käyty, toinen pääsi pakoon, toisen keskeytti ohi kulkevat ihmiset. Itseäni on seurattu pari kertaa. Kerran ihan juosten, taas pelasti vastaantulleet ihmiset. Aina kotimatkalle jalkaan tämän takia lenkkarit. Kommentointia ja huutelua olen kuullut siitä asti kun olen kulkenut öisin yksin tai kavereidenkin kanssa. Vuosia mentiin kaverin kanssa aina samaan paikkaan yöksi, ettei tarvitse kävellä yksin. Puhumattakaan yökerhon tanssilattialla lääppijöistä. Nyt varovaisempana perheenäitinä (ja taloudellisesti vakaampana) tulen aina öisin taksilla kotiin, niinä harvoina kertoina kun lähden. En minäkään kodissani pelkää.
Juurikin noin. On todella ahdistavaa, että noin puolet maailman väestöstä opetetaan kulkemaan varovaisesti pimeän tullen. Olisiko kuitenkin parempi, että opetettaisiin se toinen puolikas väestöstä kunnioittamaan jokaisen ihmisen henkilökohtaisia rajoja sekä koskemattomuutta?
Muutin myös parikymppisenä Helsinkiin. Muistan, miten yöllä Kallion kujilla kotiin kävellessä laitoin pitkät hiukset takin sisään, ettei niistä saisi kukaan helposti otetta. Kivitalojen seinistä kimpoleva saappeideni korkojen kopina tuntui huutavan kulman taakse, että täältä tulee helppo uhri. Kuinka monesti puhuin mykkään puhelimeen kovaan ääneen, että ”ihan kohta olen siellä, näetkin mut varmaan kohta”. Muisto pelosta puristaa vieläkin rintaa. Ystäväni pääsi huutamalla kimppuunsa käynyttä ahdistelijaa pakoon. Mitä jos minä en saisikaan samanlaisessa tilanteessa suustani pihaustakaan, mietin.
Pienten poikien äitinä pelkään yhtä lailla lasteni puolesta. Teemme puolisoni kanssa kaikkemme, että kenenkään ei tarvitse koskaan pelätä heitä. <3
Mulla on ollut ihan samoja ajatuksia! Että miten voi olla, että vasta nyt tajuan, että ei pitäisi tarvita pelätä! Toivottavasti tuleva on parempaa.
Olipa karsea luettava! Siis, minua edelleen ihmetyttää, miksi ihmeessä Suomessa – tasa-arvoisessa ja kehittyneessä hyvinvointimaassa (tai siis sellaiseksi pyrkivässä) – ihmisen pitää pelätä kävelemistä kadulla yksin. Erikoisesti naisen. Olen kotoisin Helsingin kokoisesta kaupungista kolmannen maailman perukoilta, eikä minulle koskaan tulisi mieleen pelätä pimeässä tai yksin kävelemistä. 90-luvulla tilanne paheni hetkeksi, sitten tasoittui, kun sotilaalliset konfliktit oli jääneet taakse.
Minua surettaa se asia, että hyvinvointimaahan ei kuulu perusturvallisuus naisille. Meillä on mieheni kanssa yhteensä 4 lasta ja 4 lastenlasta, niin se alituinen pelko heistä on aina olemassa. Toivottavasti entistä enemmän ihmisiä, sekä naisia että miehiä, liittyy sellaisiin kampanjoihin kuin Me too. Yhteistuumin pystymme tekemään maailman turvallisemmaksi paikaksi.
Oon aina ajatellut olevani joskus tyttölapsen äiti. Sain esikoiseksi ihanan pojan ja kun kuopusta aloin odottamaan, toivoin toista poikaa. Ihan vaan koska tuli olo että pystyn suojelemaan heitä enemmän ja pidempään ja kasvattamaan toivottavasti hienoja miehiä jotka tulevat aina kohtelemaan naisia hyvin.
Kuopukseni on tyttö. Ihan erilainen pelko ja huoli iski päälle heti. Lapsi on alle 3vuotias eikä mitään huolenaiheita tietysti sillä tavoin olekaan vielä. Tää on aivan älytöntä.
Kunpa tää maailma muuttuisi ja kaikki me voisimme kulkea pelkäämättä ja taaksemme vilkuilematta. Pidetään tytöistämme hyvä huoli ja kasvatetaan meidän pojista hienoja miehiä.
Ihan ekana tuli mieleen, että ihana poliisipäällikkö, jolla oli aikaa ja mielenkiintoa neuvoa nuorta turvallisuusasioissa. En tiedä onko enää tätä nykyä mahdollista moiseen neuvontaan, vaikka sille oliskin varmasti tarvetta.
Raskautta suunnitellessa tuntuu tosiaan hankalalta, että jos saan tytön. Miten pystyn pitämään lapseni turvassa ja suojassa, kun maailma on mikä on. Itekin kuljen pimeällä ulkona vain ja ainoastaan koiran kanssa, tai sitten huppu päässä, kuulokkeet korvilla sen verran että näyttää että kuuntelen musiikkia välttyäkseni ”keskusteluilta”, mutta ilman musiikkia että kuulen jos joku lähestyy. Avaimet nyrkissä on sekin tuttu temppu, samoin äänen availu ennen lenkkiä.
Havahduin pari päivää sitten siihen, että selostan koiralleni ääneen eteisessä, miten me toimitaan jos jotain tapahtuu. Että minä potkaisen lujaa sinne missä se tuntuu (kiitos isoveli opastuksesta aikanaan), ja sitten me juostaan niin lujaa kuin pystytään.
Tajusin myös, etten jatkossa halua nimeäni postiluukkuun tai alaovelle, koska en halua että mua on helppo seurata kotiin.
Ei ole oikein eikä reilua, että me joudutaan miettimään näitä niin itsestäänselvyyksinä, kuin nyt mietitään. Sen sijaan, että tytöille opetetaan että hiukset takin sisälle, kävele sivuille vilkuilematta, pidä avaimet nyrkissä ja välttele pimeitä reittejä, pitäis opettaa pojille että ei on ei ja raiskaaminen ja ahdistelu on enemmän kuin vähän väärin.
Olen elänyt pelossa ihan jo pelkästään aiemmassa parisuhteessani. Ja kyllä, olen kokenut väkivaltaa ja kaikkea muuta pahaa… Mutta :
Minä huomaan ärsyyntyväni suunnattomasti siitä jaottelusta, että toivotaan tyttöjen pärjäävän ja yritetään kasvattaa pojat hyviksi miehiksi. Tottakai! Pitää kasvattaa hyviksi miehiksi, mutta myös hyviksi naisiksi! Ei pelottaminen ole ainoastaan naisten asia. Ja myös tytöt ja naiset lyövät, satuttavat ja tekevät pahaa. On totta, että fyysisesti miehet ovat vahvempia, mutta silti!