Koronaväsymys ja kuitenkin ihana viikonloppu
Maattiin F:n kanssa vierekkäin yhtenä iltana ennen nukkumaanmenoa hänen sängyllään. “Mua kyllästyttää jo tää korona”, sanoi F. “Kestäny nii kauan.” En voinut muuta kuin todeta, että kyllästyminen on vähintäänkin luonnollista. Tämä aika on kaikille vaikeaa. Saa ärsyttää.
Mä olen ollut nyt monta viikkoa etätöissä (yleensäkin näen tehtaalla vaan muutamaa ihmistä) ja ollaan kaikin puolin kiristetty meidän perheen kontakteja. A ei ole käynyt nyt edes ulkona joukkueurheilemassa, palaverit on pääosin etänä ja jopa aamukahvit naapurin kanssa on ollut pannassa (nyyh). Juuri päätettiin, ettei voida viettää pääsiäistä mun lapsuuden perheen voimin, koska kaikki me lapset perheineen asutaan Pirkanmaalla, jossa tilanne on nyt paha. Jos iskettäisiin hynttyyt yhteen, tulisi yhteen pääsiäispöytään liian monta mahdollista töistä/koulusta/päikystä tartunnan saanutta. Se harmittaa kauheasti. Pääsiäinen on mun isän lempijuhla, ja kun hän makasi hengityskoneessa, me eläteltiin nimenomaa toivoa yhteisestä pääsiäisestä, jossa iskäkin olisi mukana.
Kaikki tämä – pitkään kestänyt koronapelko ja nyt taas kiristyneet toimet – on saanut pään ihan jumiin. Tuntuu, että mun luovuus on aivan kateissa ja tänne blogiinkin välillä mietin, onko mulla mitään sanottavaa. Kun ei näe ketään, koe mitään uutta, alkaa ajatus kulkea samaa rataa. Ei synny oivalluksia, ei huomaa uutta.
Kun alkuviikosta selasin mun työ-word-tiedostoja, oikein alkoi pänniä, kun luin mun tammikuisia suunnitelmia festarista ja urheilutapahtumista. Tässä hetkessä, maaliskuun lopussa, koko ajatus stadion-tapahtumista tai festareista tuntuu absurdille. Hyvä kun kaupassa uskaltaa käydä. Eikä aina uskallakaan. Ja silloin kun uskaltaa ja on pakko, tuntuu ihan juhlalle astella maito- tai kurahousuhyllylle.
Nyt vähän jotain vertaistukea ja piristysvinkkejä siis! Mistä te inspiroidutte näinä aikoina? Miten saatte pidettyä katseen kirkkaana ja mielen virkeänä?
Itselle teki hyvää kyllä tämä kulunut viikonloppu. Nukuttiin, syötiin, ulkoiltiin ja oltiin vaan. Meillä on tasan yksi ystäväpariskunta, jota uskalletaan vielä nähdä (koska nähdään muutenkin viikoittain työjuttujen tiimoilta, joten välttely vapaa-ajalla tuntuisi tökölle), ja ne hetket, kun ollaan yhdessä, toimii todellisena piristysruiskeena.
Onneksi PÄÄSEN huomenna käymään myös sukkatehtaalla. Kuten sanottu, etäilen kaiken, minkä voin, mutta huomenna on pakko piipahtaa mestoilla livenä. Kuinkahan aikaisin olen ovenkahvassa kiinni, kun tällainen erikoinen päivä on tiedossa. Ainakin oppii arvostamaan asioita, joita ennen piti itsestään selvinä.
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä
Kommentit
Loistava postaus, iso kiitos! Hyviä havaintoja. Samaa itselläkin. Pitää vaa kaikesta huolimatta yrittää muistaa säilyttää positiivisuus ja iloita pienistäkin arkisista asioista. Ja hyvä olla armollinen itelle ja muille <3 Tsemppii kevääseen!
Kommentit
Mä en tiedä, miten pahasti oon päästäni vialla, kun en koe henkilötasolla tai edes perheenä koronarajoituskärsimystä. Toki tajuan yhteiskunnallisella tasolla ja muutenkin ahdistua yritysten, nuorten jne. kohtalosta rajoitusten myötä. Mutta meidän perhe on tuntunut selviävän hyvin eikä esimerkiksi pääsiäisloma vaan omalla porukalla tosiaankaan ahdista – päinvastoin! Ihanaa, kun ei TARVITSE mitään. Toki olisi kiva nähdä muitakin tai käydä vaikka ravintolassa. Mutta toisaalta ruokaa saa tilattua kotiinkin (samalla tukee ravintoloita ainakin vähän) ja kotona on kiva kokkailla, kun kerrankin siihen on aikaa.
Varattiin Karanteeniteatterin Kiviä taskussa-stream (sitä voin livenä nähneenä todellakin suositella), mietittiin sarjoja, joita voidaan katsoa muksun nukkumaanmenon jälkeen. Muutoin sitä tavallista. Omalla pihalla puuhailua (ihanat kuralätäkkökelit!), kotihommia (muksun huoneen pintaremppa pitäisi tehdä) ja muutakin kuin ”äkkiä ääntä kohti” -arkiruokaa.
Ymmärrän kyllä, että sosiaalisemmat ihmiset varmasti kärsivät kovasti, kun eivät pääse isoon pääsiäispöytään päpättämään. Itselleni tämä on suuri helpotus.
Mieheni kanssa meillä on vuosipäivä pääsiäisenä. Mihinkään ei voi mennä, mutta päätimme, että kotona nautimme viinistä, suklaasta, saunasta ja toisistamme. Tuon ajatuksen voimalla jaksaa painaa nämä työpäivät ennen pääsiäistä. ❤️
En ole kovin pahoin romahtanut korona-aikana, sillä monia asioita minulla on myös pysynyt samana. En ole jäänyt työttömäksi, en ole lomautettu, yritykseni tai yhtiöni eivät ole menossa konkurssiin. Taloudellinen tilanteeni ei ole katastrofi. Olen saanut valita teenkö töitä etänä vai lähityönä, mikä on mielestäni luksusta. Mutta sosiaalisena ihmisenä itselleni monta päivää jatkuva etätyö on kyllä ahdistavaa. Itselleni työn merkitys on myös sosiaalista pääomaa kasvattavaa. Rakastan sitä sosiaalisuutta, mitä lähityö tarjoaa. Toki lähityössä tällä hetkellä tapaan vähemmän työkavereita, koska suurin osa heistä työskentelee etänä. Kaipaan kahvitunteja, lounastaukoja, koulutuksia- ihmisiä niissä. Kaipaan työkavereita livenä. Lenkkeilen ja soittelen henkilökohtaisten ystävieni kanssa. Se piristää valtavasti arkeani. Nuorin lapseni pelaa SM-liigassa. Katsomoyhteisöäkin on ikävä. Ihmisiä. Otteluita katsotaan etäyhteyksin on line.
Kaipaan elämää ympärille niin kuin me kaikki. Omista harrastuksistakin katkon vielä kestää, kunhan voin lenkkeillä. Mutta se, etten näe ihmisiä, se on mielestäni eniten alakuloa tai alavireyttä tuottava tekijä. Perheemme kokoontuu saman pöydän ääreen pääsiäisenä ilman lastemme isovanhempia tietenkin. En elä yksin, enkä kärsi yksinäisyydestä sinänsä.
En tiedä enää… Alkaa hyydyttää ja pahasti. Luovuus alkaa olla kateissa. Onneksi on puoliso ja lapset. En tiedä, miten tästä selviäisi, jos asuisi yksin. Ja noi maskit pännii. En jaksais laittaa sellaista enkä katsella niitä.
Haluaisin halata ihmisiä ja käydä kahvilla. Halusin mennä kirjastoon ja leikkipaikoille lasten kanssa. Uimaan menosta koko perheen kera haaveilen.
Kyllä semmoset pikku jututkin toki auttaa, kuin vaikka uuden ruokareseptin kokeilu, kodin siisteydestä huolehtiminen ja tulppaanien ostaminen. Retkeily eväiden kera ja ulkoilu ylipäätään. Lasten kanssa leikkiin heittäytyminen. Elokuvaan tai kirjaan keskittyminen. Ruoan ääreen rauhoittuminen. Kävelylenkki.
Mut silti – näivetyn sekä kaipaan ihmisiä ja mahdollisuuksia tehdä asioita. En jaksa heiluttaa kahvakuulaa himassa vaan haluan jo kuntosalille tai jumppatunnille!
#syvähuokaus
#fuckkorona
#jaksamistajengille
Väsymystä täälläkin. Asustelen yksin, kumppani eri kaupungissa joten tavataan keskimäärin 3 krt/kuukaudessa ( vuosi sitten Uudenmaan rajan sulku pisti stopin tällekin) ja miehen lisäksi olen vuoden aikana tavannut muistaakseni kolmisen kertaa paria ystävää ihan ”huvin vuoksi” ja muutaman kerran, kun olen tarvinnut moniraihnaisena ihan käytännön syistä apua. Olen aina ollut vähän sellainen erakko, että tykkään olla ajoittain myös yksin. Nyt viimeisen vuoden aikana on sitä ollut vähän liikaakin. Kuulun myös riskiryhmään, joten sekin on rajoittanut entisestään kaikkea. Kuljin maskissa jo vuosi sitten keväällä. Nyt on meneillään superpuuduttava tilanne, kun olen toipumassa viikon takaisesta leikkauksesta. Mitään ei saa nyt tehdä, mistä tulisi vähänkään ponnisteluja. Edes pihalle en pääse yksin, kun ulko-ovi on liian painava nyt mun avattavaksi. Tämä yksinolo kipujen kera nostaa kyllä tympääntymisen ihan uusille ulottuvuuksille 🙁 Tänään onneksi naapuri lupautui minua ulkoiluttamaan eli toimimaan portsarina, jotta pääse vähän pihalle. Kunhan saikku loppuu, on tarkoitus jatkaa töitä etänä, joten mökkihöperyys jatkuu 🙂 Pääsiäiseksi saan onneksi miehen tänne seuraksi ja avuksi. Ehkäpä pääsen jopa kauppaan, jos vointi sen sallii 🙂 Tsemppiä kaikille !
Loistava postaus, iso kiitos! Hyviä havaintoja. Samaa itselläkin. Pitää vaa kaikesta huolimatta yrittää muistaa säilyttää positiivisuus ja iloita pienistäkin arkisista asioista. Ja hyvä olla armollinen itelle ja muille <3 Tsemppii kevääseen!