Kolmistaan

Minusta tuli ulkoilmaihminen!

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Mä olen rakastanut asua kaupungissa siitä hetkestä, kun ylioppilaskeväänä kannoin muuttolaatikot jyväskyläläiseen kerrostalokaksioon. Tiesin, että rakastaisin kaupunkielämää, koska olin haaveillut siitä koko lapsuusaikani, jonka vietin peltojen keskellä,maalla. Ja kaupunkielämä on ollut juuri niin ihanaa, kun odotinkin.

Sen kuitenkin muistan ensimmäisestä, parvekkeettomasta kodistani, että ulkotilojen puute ahdisti. Kun oli elänyt aina ison omakotitalopihan ympäröimänä, tuntui oudolle, että omaa reviiriä oli vaan koppi. Ei mitään ulospääsyä. Omaa paikkaa, jossa kävisi tuulenvire kasvoille.

Vuodet ja (herranjumala!)vuosikymmenet opetti kuitenkin elämään ilman omaa ulkoreviiriä. Joskus mulla on ollut pieni piha tai partsi. Viimeiseen viiteen vuoteen ei.

Kaupunkielämässä musta onkin ollut yksi parhaista jutuista se, että oma alue levittyy kodin ulkopuolelle. Kahvila voi olla olohuoneen jatke ja läheinen puisto se ”oma”puisto.

Kun pienet tytöt syntyi, ja nukkui päivisin vaan ulkosalla, alkoi pihan tai parvekkeen tarve olla todellinen. Ja oltiinkin superonnekkaita, kun löydettiin meidän nykyinen koti. Se löytyi parinsadan metrin päässä vanhasta ja siinä oli sekä iso taloyhtiöpiha, että pieni pläntti aluetta vain meille ikkunanalla. On helpottanut päiväunia sataprosenttia, kun ei tarvitse jolkottaa koko ajan pitkin Tamperetta rattaita työnnellen.

Mutta. Voi hitsi kun en tiennyt, mikä muu onni tällainen piha on. En osannut edes aavistaa, että musta kuoriutuisi pihan myötä ULKOILMAIHMINEN. Mä en oikeasti tiedä nyt parempaa, kun pukea (okei, tää on paska osuus)lapset pihalle ja haahuilla ulkosalla keräillen käpyjä tai katsellen oravia. Aivan älyttömän ihanan lisän luo pihan yhteisöllinen meininki, jossa piha vilisee lapsia ja aikuisia. Joku harjoittelee pyörällä ajoa, toiset tekee kepparirataa, kolmas vie roskia ja pari on menossa juuri kylpytakista saunaan. Mulle leikkikenttäpäivystäminen on ollut välillä pakkopullaa, mutta omassa pihassa naapureiden kanssa hengailu ei. Olen yllättynyt todella positiivisesti! Näin sitä löytää itsestään uusia piirteitä. Ja mikä parasta: Ei tarvinnut vieläkään luopua kaupunkielosta. Kuullaankohan me tänne pihalle kohta ratikan ryhminä? Yksi ihanimmista äänistä Helsinki-elämästä.

-Karoliina-

Lue myös

X