Kolmistaan

Normien mukainen elämä(ni)

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Nuorgamin Emmi puhui tällä viikolla instassa normien mukaisesta elämästä. Ja samalla kyseli seuraajiltaan, saavatko he tyydytystä siitä, että elävät normien mukaan. Käsite “normien mukainen elämä” on tietysti tulkinnallinen, mutta kuten Emmi listasi, tähän voisi kuulua omistusasunto, heterosuhde, lapset, oma auto jne. Mä tein Emmin listan (löytyy Emmin instan Highlight-osiosta “normit”) ja huomasin, että vastasin “kyllä” jokaiseen kategoriaan. Koen eläväni hyvin tavallista elämää ja siltä se myös tuon epävirallisen instakyselynkin pohjalta näytti.

Aloin pohtia sitä, miksi elän, kuten elän. Ensinnäkin on sanottava, että olen onnellinen tähän elämäntilanteeseen, jossa nyt olen.  Olen vuosien saatossa rimpuillut, etsinyt, löytänyt, tuhonnut, kadottanut ja lopulta — nyt 36-vuotiaana tunnen olevani vihdoin siinä paikassa, jossa minun kuuluukin. Joku voisi ajatella, että onnellisuuteni kumpuaakin juuri siitä, että olen saavuttanut nuo Emmin listaamat normielämän mittapuut, jotka on helppo listata paperille. Että olen niitä ihmisiä, jotka saavat tyydytystä siitä, että tekevät yhteiskunnan mallin mukaan. Mun on kuitenkin sanottava, ettei omalla kohdallani kyse — ainakaan kokonaan — ole siitä. 

Jos mietin omaa historiaani, mä pyrin jo tosi nuorena, siis aivan keskenkasvuisena, täyttämään kaikki ne normit, jotka ihmisille tässä yhteiskunnassa asetetaan. Mä kirjoitin ylioppilaaksi, menin suoraan yliopistoon, valmistuin, elin parisuhteessa. Elin itse asiassa seurustelusuhteita sillä pieteetillä jo 16-vuotiaana, kun pitäisi elää vasta viisikymppisenä. Yritin juosta elämän etappeja läpi, jotta asiat menisi oikein. 

23-vuotiaana mä kuitenkin tajusin, etten halua elää vielä “makaronilaatikkoelämää”. Alkoi ahdistaa se, etten ollut käynyt yksissäkään yliopiston haalaribileissä, kun oli niin kova kiire opiskella. En ollut tehnyt juuri mitään. En ollut miettinyt, mitä itse haluan tältä elämältä. Siinä rimpuilussa satutin tärkeitä ihmisiä, katkaisin elinikäisiä ystävyyssuhteita ja olin monella tapaa törppö. Se oli silti yksi merkittävimmistä hetkistä elämässäni. Aloin kyseenalaista normeja ja sitä, mitkä niistä ovat minua varten. 

Kaksikymppisvuosiin mahtui riehuntaa ja rauhaa, äidiksi tuloa ja silti jonkinlaisen jatkonuoruuden elämistä. Mutta sieltä se ajatus sitten tuli. Erehdysten kautta. Tapa löytää oma tyyli elää. 

Nyt, kun elämä on tosiaankin sitä makaronilaatikkoa, ei ahdista enää yhtään. Kun on saanut kokeilla, riehua ja valita, tuntuu oikealle valita tällä tavalla. Olisin voinut valita varmasti monella tapaa toisinkin ja olla silti vähintään yhtä onnellinen. Mutta minulle sopii tällainen tapa – elää rauhassa, maksaa asuntolainaa, peitellä lapset illalla sänkyihin, katsella miehen kanssa vieretysten Tempparia. Rutiinit ja perhe tuo minulle turvaa. Läheiset ihmissuhteet tuo sitä rakkautta, jota haluan itselleni ja jota haluan jakaa. 

Mulle iloa tuo myös se, että osaan nykyisin elää normienmukaisesti(kin) omalla tavallani. Silloin parikymppisenä mun piti varmistella asioiden oikeellisuutta paljon muualta (onneksi silloin ei juuri somea ollut), mutta nykyisin on pokkaa tehdä asia oman intuition mukaan. Siksi en ehkä koe painetta vaikkapa lasten kengistä, imetyksistä, neuvolan ruokasuosituksista tai lasten päiväkotiin menosta, koska osaan kuunnella itseäni, vaikka yhteiskunta sanoiksikin joskus asiasta toisen näkemyksensä.

Normien toteuttavien ihmisten joukossa on mun käsityksen mukaan tosi kirjava joukko porukkaa. Ja tässäkin asiassa ulkonäkö voi pettää pahemman kerran. Musta on joka kerta yhtä hauskaa se, kun mun ennakkoluuloja ravistellaan. On nimittäin käynyt enemmän kuin yksi ja kaksi kertaa se, että olen itse lokeroinut jonkun henkilön “vaan sellaiseksi tavisisiksi tai -äidiksi” ja sitten, kun tähän ihmiseen tutustuu, löytyy kerroksia,säröjä ja särmää, jota ei ensimmäisenä nähnyt, kun ihminen kurvasi farmariautolla mestoille. 

Mitä fiiliksiä normit sussa aiheuttaa? Ahdistaako vai onko niiden sisällä hyvä olla?

 

-Karoliina-

 

Lue myös

X