Nuorgamin Emmi puhui tällä viikolla instassa normien mukaisesta elämästä. Ja samalla kyseli seuraajiltaan, saavatko he tyydytystä siitä, että elävät normien mukaan. Käsite “normien mukainen elämä” on tietysti tulkinnallinen, mutta kuten Emmi listasi, tähän voisi kuulua omistusasunto, heterosuhde, lapset, oma auto jne. Mä tein Emmin listan (löytyy Emmin instan Highlight-osiosta “normit”) ja huomasin, että vastasin “kyllä” jokaiseen kategoriaan. Koen eläväni hyvin tavallista elämää ja siltä se myös tuon epävirallisen instakyselynkin pohjalta näytti.
Aloin pohtia sitä, miksi elän, kuten elän. Ensinnäkin on sanottava, että olen onnellinen tähän elämäntilanteeseen, jossa nyt olen. Olen vuosien saatossa rimpuillut, etsinyt, löytänyt, tuhonnut, kadottanut ja lopulta — nyt 36-vuotiaana tunnen olevani vihdoin siinä paikassa, jossa minun kuuluukin. Joku voisi ajatella, että onnellisuuteni kumpuaakin juuri siitä, että olen saavuttanut nuo Emmin listaamat normielämän mittapuut, jotka on helppo listata paperille. Että olen niitä ihmisiä, jotka saavat tyydytystä siitä, että tekevät yhteiskunnan mallin mukaan. Mun on kuitenkin sanottava, ettei omalla kohdallani kyse — ainakaan kokonaan — ole siitä.
Jos mietin omaa historiaani, mä pyrin jo tosi nuorena, siis aivan keskenkasvuisena, täyttämään kaikki ne normit, jotka ihmisille tässä yhteiskunnassa asetetaan. Mä kirjoitin ylioppilaaksi, menin suoraan yliopistoon, valmistuin, elin parisuhteessa. Elin itse asiassa seurustelusuhteita sillä pieteetillä jo 16-vuotiaana, kun pitäisi elää vasta viisikymppisenä. Yritin juosta elämän etappeja läpi, jotta asiat menisi oikein.
23-vuotiaana mä kuitenkin tajusin, etten halua elää vielä “makaronilaatikkoelämää”. Alkoi ahdistaa se, etten ollut käynyt yksissäkään yliopiston haalaribileissä, kun oli niin kova kiire opiskella. En ollut tehnyt juuri mitään. En ollut miettinyt, mitä itse haluan tältä elämältä. Siinä rimpuilussa satutin tärkeitä ihmisiä, katkaisin elinikäisiä ystävyyssuhteita ja olin monella tapaa törppö. Se oli silti yksi merkittävimmistä hetkistä elämässäni. Aloin kyseenalaista normeja ja sitä, mitkä niistä ovat minua varten.
Kaksikymppisvuosiin mahtui riehuntaa ja rauhaa, äidiksi tuloa ja silti jonkinlaisen jatkonuoruuden elämistä. Mutta sieltä se ajatus sitten tuli. Erehdysten kautta. Tapa löytää oma tyyli elää.
Nyt, kun elämä on tosiaankin sitä makaronilaatikkoa, ei ahdista enää yhtään. Kun on saanut kokeilla, riehua ja valita, tuntuu oikealle valita tällä tavalla. Olisin voinut valita varmasti monella tapaa toisinkin ja olla silti vähintään yhtä onnellinen. Mutta minulle sopii tällainen tapa – elää rauhassa, maksaa asuntolainaa, peitellä lapset illalla sänkyihin, katsella miehen kanssa vieretysten Tempparia. Rutiinit ja perhe tuo minulle turvaa. Läheiset ihmissuhteet tuo sitä rakkautta, jota haluan itselleni ja jota haluan jakaa.
Mulle iloa tuo myös se, että osaan nykyisin elää normienmukaisesti(kin) omalla tavallani. Silloin parikymppisenä mun piti varmistella asioiden oikeellisuutta paljon muualta (onneksi silloin ei juuri somea ollut), mutta nykyisin on pokkaa tehdä asia oman intuition mukaan. Siksi en ehkä koe painetta vaikkapa lasten kengistä, imetyksistä, neuvolan ruokasuosituksista tai lasten päiväkotiin menosta, koska osaan kuunnella itseäni, vaikka yhteiskunta sanoiksikin joskus asiasta toisen näkemyksensä.
Normien toteuttavien ihmisten joukossa on mun käsityksen mukaan tosi kirjava joukko porukkaa. Ja tässäkin asiassa ulkonäkö voi pettää pahemman kerran. Musta on joka kerta yhtä hauskaa se, kun mun ennakkoluuloja ravistellaan. On nimittäin käynyt enemmän kuin yksi ja kaksi kertaa se, että olen itse lokeroinut jonkun henkilön “vaan sellaiseksi tavisisiksi tai -äidiksi” ja sitten, kun tähän ihmiseen tutustuu, löytyy kerroksia,säröjä ja särmää, jota ei ensimmäisenä nähnyt, kun ihminen kurvasi farmariautolla mestoille.
Mitä fiiliksiä normit sussa aiheuttaa? Ahdistaako vai onko niiden sisällä hyvä olla?
-Karoliina-
Kommentit (4)
Ihmisiin kannattaa tutustua, heitä kannattaa kuunnella. Oma kokemukseni myös on, että ulkonäkö pettää. Monen ihmisen elämäntarina on täysin poikkeava siitä, mihin lokeroon olen tuon ihmisen esimerkiksi hänen ulkonäkönsä perusteella asettanut. Ihmisten lokerointi on siis todella huono metodi elämässä, sehän tulee pettämään takuuvarmasti.
Kasvukivut kuuluvat elämään. On tärkeä tuntea itsensä ja oma polkunsa. Jotta omaan harmonian tilaan pääsee, siihen on tarvittu usein myös irtiottoja. Vähintään yksi tai useampi ero, vanhojen ystävyyssuhteiden inventaario, oman tilan otto lähi-ja sukulaissuhteissa, työelämässä kurssin muuttaminen, joillain mahdollisesti vakava sairastuminen ja/tai konkurssi. Se on vaan ihmisen osa, että tasapaino omaan elämään löytyy vaikeuksien selättämisen kautta. Moni löytää itsensä terapiassa, moni antaa elämän terapoida itsensä. Molemmat tavat ovat yhtä arvokkaita.
Normit muuttuvat ajassa. Normin rikkojiksi ei enää lueta uusperheellisiä henkilöitä tai samaa sukupuolta olevien lapsiperheitä. Tästä kehityksestä voi olla iloinen.
Oon aina haaveillut juuri tästä elämästä mitä nyt elän. On avioliitto, omakotitalo isolla pihalla, monta lasta ja oon perhepäivähoitajana eli lähes aina kotona.
En ole haaveillut urasta (lastenohjaajan työ ollut aina mieleinen ja ”riittävä”), en intensiivisistä harrastuksista jne. Joten välillä tuntuu että tämä vaihe jota elän, eli lapset 2v.-15v. ja aina kotona, on valtaosalle vain väliaikainen ruuhkavuosivaihe, jonka jälkeen voi ”oma elämä jatkua”. Ja mulle tää taas on se mitä mä olen eniten odottanut. Se huipentuma!
Ja kun ei ole kodin ulkopuolisia intohimoja (paitsi ystävyys- ja perhesuhteet) niin se on muka vajavaista.
Mulle tämä on just sitä omien toiveiden mukaista elämää, eikä 50-luvun kotirouvan vankila, kuten monelle muulle tuntuisi olevan.
Joskus se normien mukainen elämä on just se täysin oma valinta, eikä kenenkään muun odotusten täydentymä.
Mä oon aina ihmetellyt miks meillä ihmisillä on kauhea tarve lokeroida toiset ja itsemmekin johonkin ja toki itsekkin saanut itseni kiinni siitä, että olen ajatellut jostain jotain, kai se on ihan normaaliakin, että jotain mielikuvia luo. Mutta niihin ei kannata tuleutua liikaa ja varsinkin jos ei tunne koko ihmistä.
Musta tuntuu näin lähes neljäkymppisenä, kolmen lapsen vanhempana. Että ympärillä päällisin puolin ei olekkaan muita ku normin mukaan olevia ihmisiä. Omakoti (yleensä omakotitalo), lapset, naimisissa, ydin, uusioperhe, auto, koira, vakivirka yms.
Mutta sitten ku vaihtaa vähän kuulumisia lasten harrastusten, koulun vanhempain illoissa yms. Huomaa miten kiinnostavia ihmisiä ympärillä on. Joku hiljanen sivusta seuraava voi olla kovan luokan johtohenkilö joka pyörittää bisneksiä ulkomaita myöten suu vaahdoten päivisin eikä välttämättä jaksa enää illalla olla äänessä ja antaa tilaa muille. Joku tyyppi ”istuu vähän kuivahkoissa hommissa toimistossa mutta annas olla kun lapset ja mies on päiväkodin jälkeen ruokittu niin mimmi vetää twerkki pöksyt jalkaan ja lähtee sheikkaa pyllyä.
Ihmisistä kaiken kaikkiaan löytyy säröä ja kerroksia ja voi vitsi mitä huumori tyyppejä ja mahtavia mimmejä ja mammoja oon kohdannu ja tutustunut näin aikuisena. Ja mun mielestä tekivät ne mitä tahansa tai elävät miten tahansa yhtä normia mun mielestä. Meil on kumminkin rajallinen määrä aikaa täällä, eläköön kukin sen miten parhakseen näkee.
Stereotypioiden, ennakkoluulojen ja normien muodostuminen osaksi ihmisen havainto-, ajattelu- ja toimintamallien verkkoa on osin sisäänrakennettu ihmiseen jo evoluutiopsykologisesti. Ennen kaikkea sosiaalisen selviytymisen ja sopeutumisen edistämiseksi- onhan ihmisella ylivertainen kyky tehdä yhteistyötä ja hyödyntää erilaisia resursseja yhteisöllisesti. Normeihin taipuminen antaa yksilölle suojaa (mahdollisuus hyötyä ”lauman” kapasiteetista), mutta yksilö joutuu silloin tekemään myös kompromisseja. Normit myös auttavat yksilöä identiteetin rakentamisessa ja ylläpitämisessä, usein niin, että omaa ”sisäryhmää” suositaan. Kaikesta tästä seuraa kuitenkin massiivisia ongelmia eri ryhmien välille; syrjintää, sisäistettyä vähemmistöstressiä ja -rasismia, ihmisoikeuksien loukkaamista, ajattelun yksinkertaistumista ja päätöksenteossa toistuvia vahvistamisharhoja, monimuotoisuuden vähättelyä. Jos ajatellaan sosioekonomista asemaa ja elämäntyyliä, jota halutaan ilmentää (tietoisesti tai tahattomasti), parhaiten turvassa olevilla yksilöillä on taipumus päätellä positionsa johtuvan ennen kaikkea omista ansioista ja nähdä haavoittuvaisen/ heikon yksilön tilanteen olevan seurausta huonoista valinnoista ja ominaisuuksista. Epäoikeudenmukaisia rakenteita ei haluta tunnustaa.