Kolmistaan

Mitä rakkaudenkieltä sinä puhut?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Katselin JuhaLarmin instasta viikonloppuna feed-postausta, jossa Larm viittasi Gary Chapmanin ajatuksiin viidestä rakkaudenkielestä. Tuon teorian pääajatuksena on se, että jokaisella meillä on oma tapamme antaa ja tuntea rakkautta. Toisille rakkaudenkieli liittyy kosketukseen, toisille yhteiseen aikaan, kolmannelle lahjoihin. Kuvassa kuvakaappaus Juhan postauksesta, jotta pääsette paremmin kärryille, mistä on kyse.

Rakkaudenkielet sai meille kotona aikaan tosi hyvän keskustelun siitä, miten me A:n kanssa koetaan rakkaudenkielet. Meille molemmille ykköseksi nousi “tekojen kielet”. Sekä niin, miten me itse halutaan saada rakkautta vastaan, mutta myös niin, miten sitä kumppanille myös itse luontevammin antaa. Mulle tuli kakkoseksi kosketuksen kieli ja A:lle yhteisen ajan kieli. Tavallaan meni vähän hassusti, koska mä tosiaan olen usein se, joka pitää houkutella kainaloon tai jonka touhotus pitää ”pysäyttää” suukolla. Eli vaikka A onkin luontaisempi hellimään kesken päivän, mä ehkä tarvitsen sitä enemmän. En vaan ehkä osaa pyytää sitä ja sen uskon johtuvan siitä, että muhun on liiaksikin iskostunut “pärjään ihan ite -mentaliteetti”. 

Yksi jännä juttu, jota aloin miettiä paljon, oli se, että vaikka mulle sanat ja kirjoittaminen on itselleni tapa olla ja elää, ne ei ole mun rakkaudenkielessä mitenkään ekana listassa. Aloin pohtia, mistä se johtuu, ja mä tajusin, että koska olen joutunut historiassani pettymään suullisesti sanottuihin lupauksiin, tai toteamaan rakkaudensanat valheeksi, mun on edelleen vaikea uskoa kuulemaani. Tämä pätee niin romanttisessa rakkaudessa kun ystävyyssuhteissakin. Mun kokemusten perustella nimittäin tyhjiä sanoja voi sanoa kuka vaan, mutta harva jaksaa teoilla feikata (ainkaan kovinkaan kauaa). 

Mä olen rakkaudessani siis kai arkinen. Totta kai kukkaset ja kauniit sanat on ihania ja tärkeitäkin, mutta eniten sydäntä lämmittää arjen jakaminen yhdessä. Mä itse asiassa koen tosi suurena loukkauksena sen, jos puoliso ei osallistuisi arkeen ja arkihommiin. Mun mielestä se on toisen ajankäytön aliarvioimista. Jos taas puhutaan ystävien välisestä “rakkaudesta”, huomaan, että mun bestikset on toiminnan ihmisiä: Ne kurvaa pihaan, kun tarvitsen konkreettista apua. Järkkäävät omasta kalenteristaan tilaa ja tulevat vaikka kaitsemaan lapsia. Siitä tulee superonnekas olo!

Rakkaudenkielikeskustelusta inspiroituneena kysyin asiasta myös mutkan takaa esikoiselta.

Minä: “Osaanko mä susta osoittaa rakkautta sulle?”
F: “Totta kai. Miks kysyt?”
Minä: “No ei se ole tottakai . Ei kaikki osaa. Ihana kuulla, jos osaan. Niin mäkin ajattelin, että osaan, mutta halusin vaan varmistaa.”
F: “Ai. Meidän perheessä se on kuule ihan itsestäänselvyys.”

 

Voisiko olla kauniimpaa vastausta omalta lapselta? 

 

-Karoliina- 

 

Lue myös

X