Äitinä

Mä päätin kirjoittaa jotain äitiydestä. Muotoilin pari kappaletta, jumituin. Tuntui pliisulle yrittää tunkea joku niin iso asia sanoihin. Poistin kaikki lauseet. 

Otan nyt alusta. Kirjoitan ajatuksenvirtaa. Tänään, jolloin vietän 11. kertaa äitienpäivää.

Mä olen aina halunnut äidiksi. En oikein tiedä, mistä sellainen halu ja tarve on kummunnut, mutta äidiksi haluamista en ole koskaan epäillyt, vaikka moni muu haave on kuihtunut tai muuttunut matkan varrella. 

En silti koe, että olisin (ainakaan ennen äidiksi tuloa) ollut mitenkään megaäidillinen. Mulla ei myöskään koskaan elämässä ole ollut minkään näköistä vauvakuumetta. Päinvastoin – kolme vauvaa yksivuotiaiksi (ja siitä eteenpäin) kasvattaneena mä olen vaan onnellinen siitä, ettei tässä taloudessa ole enää vauvoja.  Vauvat on ihan söpöjä, mutta en koe geneerisesti heihin sen kummempaa vetoa kuin muihinkaan ihmisiin. Vauvoissa pätee sama asia kun ihmisissä ylipäätänsä: Toiset sykähdyttää sydämen pakahduksiin, toiset ei herätä juurikaan tunteita. 

Ehkä vauvakuumen mulla on korvannut halu elää perheenä. Tykkään lähtökohtaisesti arjesta ja arkisista asioista. Ja mulle lapset jos ketkä on merkki arjesta. Kun vaipat vaihdetaan, jauhelihakeittoa syödään ja iltasadut luetaan, pysyy elämä hyvässä tasapainossa. Ei tulee turhaa leuhotusta ja asiat pysyy oikeissa mittasuhteissa. Perhe on mulle turva ja maadoitus. Ilman niitä tekisin ihan liikaa töitä ja kuvittelisin varmasti itsestäni ihan liikoja.

Äitinä parasta on rakkaus. Se, kun saa antaa rakkautta. Ja kun voi vastaanottaa sitä. On ihanaa suukotella, kutittaa, jutella henkeviä, nauraa, supattaa, olla sylikkäin ja kömpiä saman peiton alle. Mä en usko kuitenkaan siihen, että “ennen kun saat oman lapsen, et tiedä, mitä rakkaus on”. Siis mitä helkkaria? Totta kai rakkaudesta voi tietää vaikka mitä ja sitä voi kokea ilman omiakin lapsia. Sen allekirjoitan, että rakkaus omiin lapsiin on erilaista kun joku toinen rakkauden laji, mutta en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että se olisi “parempaa” rakkautta kun joku muu. 

Vaikein äitinä olossa on varmasti oman itsekkyyden sietäminen ja toisaalta löytää tasapaino omien tarpeiden kuuntelemisessa ja toisaalta sivuuttamisessa. Lapset voi mun näkemyksen mukaan hyvin, kun vanhemmat muistaa huolehtia myös itsestään jonkin verran. Mutta mistä löytää aikaa omalle itselle, jos arki on muutenkin tukossa? Silloin oma parisuhdeyö tai oma iltalenkki tai oma loma tuntuu järjettömälle itsekkyydelle. Ja toisaalta: Juuri sellaisen tarpeen täyttäminen voisi auttaa aikuista niin, että myös se lapsiperhearki sujuisi taas paremmin. 

Mä kävin viime viikolla lääkärissä, kun mulla epäiltiin veritulppaa (ei ollut). Lääkäri oli hyvin tuohtunut, kun en muistanut joka ikisen lääkkeen pitoisuuksia ja jotakin tiettyjä päivämääriä. Olisi tehnyt mieli huutaa, että tässä pyöritän kolmen lapsen alati vaihtuvia lääkityksiä ja lääkäreitä joka viikko. Ei omille lääkkeille tai testiajoille jää juuri aikaa tai ajatusta. Huoli, joka lapsista tulee, on tietysti ihan paskaa. Varsinkin, kun ollaan saatu viimeisen vuoden aikana olla oikeasti todella rankkojen asioiden äärellä. Ihminen on hyvin pieni – myös vanhempi – jos eteen sattuu sairauksia, johon laastari ja kaakaomuki ei auta hoitokeinoksi. 

Mä koen, että mitä enemmän meillä on lapsia, sitä vahvemmin tajuan esimerkiksi sen, että olen selkeästi monella tapa erityisherkkä. Ja tämmöinen ominaisuus on joskus haastavaa äitinä: Tarvitsen voidakseni hyvin rauhaa, hiljaisuutta ja siisteyttä ympärilleni. Ja juuri nyt sellaisen saaminen on välillä aika haastavaa. Toisaalta onpahan osa-alueita, joilla voin kehittää itseäni. Ja olenkin kehittynyt: Löytänyt rauhan sieltäkin, missä sitä ei automaattisesti ole. 

Meidän tytöt tuo mulle iloa joka päivä. Se on sitä, mikä tekee vanhemmuudesta niin ihanaa. F on megaälykäs ja superhauska. Aina ihmettelen, kuinka sen pää leikkaa sitä tahtia. Miten hän osaa jo leikitellä kielellä, sutkauttaa jotain sarkastista, olla niin asioiden hermoilla. Parasta on, kun saadaan olla välillä kaksin – saunanlauteilla juttelemassa tai illalla ennen nukkumaanmenoa sängyssä pötköillen. Hän on tosi  tunneälykäs – joskus liikaakin. 

Omppu ja Mesi on sellaisia aurinkoja, että olen ihmeissäni heidän helppoudestaan joka päivä. He touhuavat, juoksevat ja laulavat. Isosiskonsa tavoin pienet on kielellisesti tosi taitavia. Varsinkin sosiaalisempi Omppu puhua pälpättää ja saa meidät kaikki nauramaan höpsöillä sutkautuksilleen. Pienten tyttöjen empatiakyky ja taito huomioida muita on jotain sellaista, mistä olen tosi ylpeä. Tai eihän se mun ylpeys pitäisi olla – En usko, että tämä on kasvatuksellinen asia ainakaan noin pienten lasten kohdalla. Ehkä kaksosuus on vaan luontaisesti sellaista, että ensin ajatellaan toista. Sitten vasta itseään. 

Sitten takaisin äitiyteen. On vaikea edes sanoa, miten kiitollinen olen siitä, että saan olla äiti. Sen saavuttaminen ei ollut mulle helppoa. Endometrioosin perkele meinasi tehdä koko hommasta lopun heti alkuunsa. Onneksi tässä tarinassa oli onnellinen loppu.

Mä koen, että olen äitinä ymmärtäväinen leijonaemo, joka pitää aina omiensa puolta. Silti historia yläkoulun maikkana on tehnyt sen, että omaan “terveen skeptisyyden” omien lasten suhteen. Meillä kasvatetaan aika perinteisesti ja jos esikoiselta kysyy, voisi meillä varmasti olla välillä vähän rennompikin asenne asioihin. Mä tykkään viettää tavallista aikaa lasten kanssa: leipoa, lukea, olla pihalla, jutella ja tehdä kotihommia kimpassa. En ole leikkijätyyppi, enkä mikään kulttuuririento-HopLop-lastenkonserttiäiti. Jos jostain pitäisi antaa itselleni pisteet, niin varmasti siitä, että F luottaa minuun ja voi jutella (ainakin vielä toistaiseksi) ihan kaikista asioista. Meillä ei ole noloja tai kiellettyjä puheenaiheita, ja tiedän, että meillä ollaan tässä suhteessa avoimempia kuin monessa muussa perheessä. Meillä myös suukotellaan, halaillaan ja pidetään sylissä erityisen paljon. 

Mä toivotan voimia sulle, jolla on äitihaaveita, mutta syystä tai toisesta ne ei ole toteutunut. Mä toivotan ihanaa päivää sulle etä-äiti, lähiäiti, äitipuoli, bonusäiti, sijaisäiti tai iskä, joka hoidat sekä äidin ja isän virkaa. Ja sulle ihan tavallinen, epätäydellinen omien lastesi sankari!

-Karoliina-