Mä päätin kirjoittaa jotain äitiydestä. Muotoilin pari kappaletta, jumituin. Tuntui pliisulle yrittää tunkea joku niin iso asia sanoihin. Poistin kaikki lauseet.
Otan nyt alusta. Kirjoitan ajatuksenvirtaa. Tänään, jolloin vietän 11. kertaa äitienpäivää.
Mä olen aina halunnut äidiksi. En oikein tiedä, mistä sellainen halu ja tarve on kummunnut, mutta äidiksi haluamista en ole koskaan epäillyt, vaikka moni muu haave on kuihtunut tai muuttunut matkan varrella.
En silti koe, että olisin (ainakaan ennen äidiksi tuloa) ollut mitenkään megaäidillinen. Mulla ei myöskään koskaan elämässä ole ollut minkään näköistä vauvakuumetta. Päinvastoin – kolme vauvaa yksivuotiaiksi (ja siitä eteenpäin) kasvattaneena mä olen vaan onnellinen siitä, ettei tässä taloudessa ole enää vauvoja. Vauvat on ihan söpöjä, mutta en koe geneerisesti heihin sen kummempaa vetoa kuin muihinkaan ihmisiin. Vauvoissa pätee sama asia kun ihmisissä ylipäätänsä: Toiset sykähdyttää sydämen pakahduksiin, toiset ei herätä juurikaan tunteita.
Ehkä vauvakuumen mulla on korvannut halu elää perheenä. Tykkään lähtökohtaisesti arjesta ja arkisista asioista. Ja mulle lapset jos ketkä on merkki arjesta. Kun vaipat vaihdetaan, jauhelihakeittoa syödään ja iltasadut luetaan, pysyy elämä hyvässä tasapainossa. Ei tulee turhaa leuhotusta ja asiat pysyy oikeissa mittasuhteissa. Perhe on mulle turva ja maadoitus. Ilman niitä tekisin ihan liikaa töitä ja kuvittelisin varmasti itsestäni ihan liikoja.
Äitinä parasta on rakkaus. Se, kun saa antaa rakkautta. Ja kun voi vastaanottaa sitä. On ihanaa suukotella, kutittaa, jutella henkeviä, nauraa, supattaa, olla sylikkäin ja kömpiä saman peiton alle. Mä en usko kuitenkaan siihen, että “ennen kun saat oman lapsen, et tiedä, mitä rakkaus on”. Siis mitä helkkaria? Totta kai rakkaudesta voi tietää vaikka mitä ja sitä voi kokea ilman omiakin lapsia. Sen allekirjoitan, että rakkaus omiin lapsiin on erilaista kun joku toinen rakkauden laji, mutta en ole koskaan ymmärtänyt sitä, että se olisi “parempaa” rakkautta kun joku muu.
Vaikein äitinä olossa on varmasti oman itsekkyyden sietäminen ja toisaalta löytää tasapaino omien tarpeiden kuuntelemisessa ja toisaalta sivuuttamisessa. Lapset voi mun näkemyksen mukaan hyvin, kun vanhemmat muistaa huolehtia myös itsestään jonkin verran. Mutta mistä löytää aikaa omalle itselle, jos arki on muutenkin tukossa? Silloin oma parisuhdeyö tai oma iltalenkki tai oma loma tuntuu järjettömälle itsekkyydelle. Ja toisaalta: Juuri sellaisen tarpeen täyttäminen voisi auttaa aikuista niin, että myös se lapsiperhearki sujuisi taas paremmin.
Mä kävin viime viikolla lääkärissä, kun mulla epäiltiin veritulppaa (ei ollut). Lääkäri oli hyvin tuohtunut, kun en muistanut joka ikisen lääkkeen pitoisuuksia ja jotakin tiettyjä päivämääriä. Olisi tehnyt mieli huutaa, että tässä pyöritän kolmen lapsen alati vaihtuvia lääkityksiä ja lääkäreitä joka viikko. Ei omille lääkkeille tai testiajoille jää juuri aikaa tai ajatusta. Huoli, joka lapsista tulee, on tietysti ihan paskaa. Varsinkin, kun ollaan saatu viimeisen vuoden aikana olla oikeasti todella rankkojen asioiden äärellä. Ihminen on hyvin pieni – myös vanhempi – jos eteen sattuu sairauksia, johon laastari ja kaakaomuki ei auta hoitokeinoksi.
Mä koen, että mitä enemmän meillä on lapsia, sitä vahvemmin tajuan esimerkiksi sen, että olen selkeästi monella tapa erityisherkkä. Ja tämmöinen ominaisuus on joskus haastavaa äitinä: Tarvitsen voidakseni hyvin rauhaa, hiljaisuutta ja siisteyttä ympärilleni. Ja juuri nyt sellaisen saaminen on välillä aika haastavaa. Toisaalta onpahan osa-alueita, joilla voin kehittää itseäni. Ja olenkin kehittynyt: Löytänyt rauhan sieltäkin, missä sitä ei automaattisesti ole.
Meidän tytöt tuo mulle iloa joka päivä. Se on sitä, mikä tekee vanhemmuudesta niin ihanaa. F on megaälykäs ja superhauska. Aina ihmettelen, kuinka sen pää leikkaa sitä tahtia. Miten hän osaa jo leikitellä kielellä, sutkauttaa jotain sarkastista, olla niin asioiden hermoilla. Parasta on, kun saadaan olla välillä kaksin – saunanlauteilla juttelemassa tai illalla ennen nukkumaanmenoa sängyssä pötköillen. Hän on tosi tunneälykäs – joskus liikaakin.
Omppu ja Mesi on sellaisia aurinkoja, että olen ihmeissäni heidän helppoudestaan joka päivä. He touhuavat, juoksevat ja laulavat. Isosiskonsa tavoin pienet on kielellisesti tosi taitavia. Varsinkin sosiaalisempi Omppu puhua pälpättää ja saa meidät kaikki nauramaan höpsöillä sutkautuksilleen. Pienten tyttöjen empatiakyky ja taito huomioida muita on jotain sellaista, mistä olen tosi ylpeä. Tai eihän se mun ylpeys pitäisi olla – En usko, että tämä on kasvatuksellinen asia ainakaan noin pienten lasten kohdalla. Ehkä kaksosuus on vaan luontaisesti sellaista, että ensin ajatellaan toista. Sitten vasta itseään.
Sitten takaisin äitiyteen. On vaikea edes sanoa, miten kiitollinen olen siitä, että saan olla äiti. Sen saavuttaminen ei ollut mulle helppoa. Endometrioosin perkele meinasi tehdä koko hommasta lopun heti alkuunsa. Onneksi tässä tarinassa oli onnellinen loppu.
Mä koen, että olen äitinä ymmärtäväinen leijonaemo, joka pitää aina omiensa puolta. Silti historia yläkoulun maikkana on tehnyt sen, että omaan “terveen skeptisyyden” omien lasten suhteen. Meillä kasvatetaan aika perinteisesti ja jos esikoiselta kysyy, voisi meillä varmasti olla välillä vähän rennompikin asenne asioihin. Mä tykkään viettää tavallista aikaa lasten kanssa: leipoa, lukea, olla pihalla, jutella ja tehdä kotihommia kimpassa. En ole leikkijätyyppi, enkä mikään kulttuuririento-HopLop-lastenkonserttiäiti. Jos jostain pitäisi antaa itselleni pisteet, niin varmasti siitä, että F luottaa minuun ja voi jutella (ainakin vielä toistaiseksi) ihan kaikista asioista. Meillä ei ole noloja tai kiellettyjä puheenaiheita, ja tiedän, että meillä ollaan tässä suhteessa avoimempia kuin monessa muussa perheessä. Meillä myös suukotellaan, halaillaan ja pidetään sylissä erityisen paljon.
Mä toivotan voimia sulle, jolla on äitihaaveita, mutta syystä tai toisesta ne ei ole toteutunut. Mä toivotan ihanaa päivää sulle etä-äiti, lähiäiti, äitipuoli, bonusäiti, sijaisäiti tai iskä, joka hoidat sekä äidin ja isän virkaa. Ja sulle ihan tavallinen, epätäydellinen omien lastesi sankari!
-Karoliina-
Kommentit (8)
Ihanasti kirjoitit erilaisen rakkauden tasa-arvosta. Musta rakkautta lapsiin, niin muihin tärkeisiin (esim. sisarusten) lapsiin kuin omaan lapseen kuvastaa se, että siihen liittyy vahva suojelun tarve. Lähes yhtä vahvasti halusin aikoinaan suojella (ja rakastin) veljien lapsia kuin nyt omaa lasta. Eli ei vaadi omaa lapsea, että ymmärtää mitä tämä rakkaus on. Aikusten väliseen rakkauteen ei ehkä kuulu yhtä vahvasti tätä aspektia. Mutta se on äärettömän tärkeä oma lajinsa!
Mielen on tarkoitus suojella meitä eli kun itse elin pikkulapsi arkea niin en muistanut edes olinko hakenut päivän postia vai en. Ja hyvä näin koska kuormitus on ollut aivan valtavaa kyseisenä aikana huh huh!
Vaikka pikkulapsivaihe äitiydessä on myös mukavaa ja ihanaa, mikään ei vedä vertoja sille yhteydelle, minkä omien lastensa kanssa voi saavuttaa, kun he ovat aikuisia. He ovat puolisosi rinnalla ainoita ihmisiä, jotka tuntevat sinut läpikotaisesti. Nuorten aikuisten lasten vanhemmuus on vaan parasta mielestäni! Sitä siivittää myös se tosiasia, että Rakkaus on kantanut ja riittänyt, ja että he säteilevät ja voivat hyvin. Myös itse voin erinomaisesti. Nyt on saanut jo yli toistakymmentä vuotta nukkua tarpeeksi. Ja viimeiset vuodet tehdä juuri sitä, mikä itseään huvittaa. Ja kaiken kruunaa voittajafiilis, miten vanhemmuudessa pääsimme maaliin.
Ihanan käytännönläheinen näkökulma äitiyteen. Enkä tarkoita tätä pahalla tai viittaamalla, että näkökulma olisi jotenkin tylsä. Ehkä kiinnitin asiaan huomiota, koska itse näen, että tässä kiteytettiin jotain olennaista elämästä, ja varmasti myös äitiydestä. Kun juuri näistä pienistä arjen jutuista ja huomioista se elämä loppuen lopuksi koostuu. Olisikin jotenkin epärealistista elää jotenkin ainoastaan elämän huippu- tai juhlahetkien kautta. (Toki niitäkin tulee välillä olla, ja onhan niitä mukava muistella tai odottaa niitä. 😊)
Pieni lohdutuksen sana tuohon pikkulapsiajan huonomuistisuuteen. Omalla kohdallani vauvavuoden aikana kävi niin, että vastaanotolla en muistanut oman henkilötunnukseni loppuosaa. 😊 Kohdallani terveydenhuollon ammattilaisen suhtautuminen asiaan oli kuitenkin ymmärtäväisempi. Kyllä se muisti sieltä sitten onneksi palautui, kun lapset kasvoivat ja alkoivat nukkumaan paremmin! 😊
Mukavaa kevättä! 😊
Aivan ihana kirjoitus! Puhut niin kauniisti sun lapsista ja äitiydestä. Tunnetaidot ja avoin keskusteluyhteys on parasta, mitä kotona voi oppia. Olisi kiva kuulla joskus enemmänkin erityisherkkyydestä, jos vaan haluat, sillä musta tuntuu et siihen samaistumalla ja siitä lukemalla oon itsekin oppinut arvostamaan omaa herkkyyttäni ❤️
Ihana postaus! Sulta irtoo ajatusta, rehellisyyttä ja lämpöä. 👒 nostan!
En nyt nipona huomannut erikseen toivotettavan mitään ääpeetä meille entisille totaaliyksinhuoltajille, joiden lasten isä kuoli lasten ollessa alle 3v omassa tapauksessani, mutta joiden kakrut kasvoivat jo aikuisiksi ja kasvattivat samalla äitinsä äidiksi.
Marttyyridraamaa en hae, mutta kyllä me yyhoo-neiditkin arvon ansaitsemme. Olihan siinäkin vähän hommaa olla ainoana aikuisena ilman apuja ja turvaverkkoja tai vapaita viikonloppuja. 🥂 että ohi on!
Aika spesifisti olisi saanut toivottaa äitienpäivää, jos tämä olisi pitänyt tajuta kirjoittaa! 😅 Eiköhän tässä toivotettu äitienpäivää äideille (kaikessa laajassa merkityksessään) ja sinäkin tuohon merkitykseen varmaankin mahdut. Ihme uhriutumista..
Arvasin kyllä tämän, mutta helppoahan se onkin toisen näkökulmasta katsottuna.
Uhri piipittää, että minulle heti erityishuomiota. Pitää huomata, vaikka kukaan ei mielellään näe. Jos pienten lasten perheessä tapahtuu tällaista, niin tapahtuu se, mikä aina tapahtuu kuoleman kohdatessa. Ihmiset eivät halua nähdä. Kuolemaa pelätään.
Et oikein tiedä mistä puhut, kun surukin jää surematta kun 4 kk vauva ja 2,7 -vuotias vaativat kaiken. Suremaankin ehdin vasta 3:n vuoden kuluttua, mutta mitäpä siitä nyt enää! Jos olet äiti, niin olet äiti, vaikka tilanteesi muuttuikin ja jäit yksin niiden penskojesi kanssa. Olisit osannut valita paremmin. Kaada itsellesi vain.
Toivotan myöhästyneesti oikein suloista äitienpäivää spesifisti Jebballe, mutta myös muille ihmisille.
Aurinkoa päiviisi nyt ja tästä eteenpäinkin.
Onneksi sinä saat äitiytesi sellaisena kuin se parhaimmillaan on.