Kirjoitin sunnuntaina äitienpäiväpostaukseeni siitä, etten komppaa ajatusta “ennen lapsiani en tiennyt, mitä rakkaus on”. Aihe kirvoitti tosi monet komppausviestit varsinkin mun inboksiin. Kun näitä kommentteja luin, tajusin, että on tosi monia muitakin äitiyteen liittyviä “totuuslauseita”, jota eivät – ainakaan mun mielestä – pidä paikkaansa.
”En vaihtais päivääkään pois”
Mitä helkkaria, äidit? Ihanko totta? Mä vaihtaisin todellakin monta paskaa päivää pois. En tarkoita sitä, että elämän olisi oltava ihanaa ja aina kivaa, koska munkin mielestä vastoinkäymiset opettaa. Mutta silti. Kyllä tuolla on pari sellaista ala-arvoista suoritusta itseltäni äitinä ja lapsiltani lapsina, että voisin ilomielin luopua niistä.
”Lapsi tulee osaksi mun elämää, ei päinvastoin.”
Siitä huolimatta, että mulle oma aika, harrastukset, työ ja parisuhde on ollut lasten saatuakin tärkeitä osasia, en oikein ymmärrä tätä lausetta. Totta kai elämän ja aikuisten asioiden tulee jatkua monella tapaa, vaikka lapsia syntyisikin, mutta musta olisi silti vaikea ajatella maailmaa, jossa mun lapset olisi mun elämän sivuvaunussa. Totta kai aikuiset on kuskeja, mutta kyllä mun mielestä mennään mönkään, jos aikuisten tarpeet ylittää lasten. Jotenkin tässä “viisaudessa” unohtuu mun mielestä se, että aikuiselle tosiaan lapsi voi olla vain yksi sivujuonne, mutta lapselle oma vanhempi (ja perhe) on koko elämä.
”Ne on vain vähän aikaa vauvoja”
Siinä mielessä totta, että vauvat on yleensä vauvoja 365 päivää. Mutta helkkari kun tuo aika – siellä keskellä olleena – tuntuu joskus yhdelle kymmenen vuoden rupeamalle. Aika on muutenkin suhteellista. Joskus joku kolmen vuoden putki menee hujauksessa, joskus yksi kesä-heinäkuu tuntuu ikuisesti jatkuvalle rakkaudenkesälle.
”Aika kultaa muistot”
Joo ja ei. Aika voi myös tehdä sen, että joku hanka juttu jää isoksi möröksi mieleen. Oikein kasvaa vuosien saatossa alkuperäistä kokoaan jättimäisemmäksi. Mulle esimerkiksi koliikki-refluksiesikoisen vauva-ajasta jäi karmeat traumat. Mulle palasi nuo ajat monta kertaa mieleen vielä silloinkin, kun haaveiltiin A:n kanssa lapsista. Mietin, kestääkö mun pää vauva-aikaa. Onneksi tämä uusi vauvavuosi oli korjaava kokemus.
”Nauti nyt. Elät elämäsi parasta aikaa (kun on ruuhkavuodet)”
Mä kyllä koen, että elän elämäni parasta aikaa. Mutta samalla myös yhtä rankimmista. Ja toisaalta: On mulla ollut monia muitakin ihan ihania vaiheita elämässäni. Tämä on vähän samaa kategoriaa kun tuo ”et tiedä rakkaudesta mitään, jos sinulla ei ole lapsia” – eli siis valhetta. Eniten lauseessa ärsyttää se, että se antaa kuvan, että jos et ole perheellinen, et ole mitään. Ja kuten sanottu – elämänvaiheet voi olla parhaita monella eri tavalla.
Mitä muita ”totuuksia” on ja mitä niistä ajattelet? Oletko mitä mieltä yllä olevista väitteistä?
-Karoliina-
Kommentit (4)
No vähän kaksi yhdistettynä: ”Nauti nyt, kun ne on niin vähän aikaa pieniä”. No luojan kiitos että ovat vain vähän aikaa. Nyt kun miettii taaksepäin, kun omat lapset on 9v ja 5v, niin en kyllä kaipaa tippakaan vauva- ja taaperovuosia. Kaikki on vaan niin paljon helpompaa vähän isompien lasten kanssa. Ja kyllä silloin vuosia sitten mietin, että voisiko nuo kasvaa vähän nopeampaa kiitos.
Itseäni ärsyttää nämä ”en ole sitä tyyppiä” -kategorian lauseet.
Milloin ei olla pullan tuoksuisia äitejä, milloin ei mitään mokkapalamutseja. ”Mä en ole kotiäitityyppiä” on yksi typerimmistä esimerkeistä mielestäni.
Siis ihan kuin meistä toiset syntyisi joksikin tyypeiksi ja toiset eivät! Ei kai me mitään polkupyöriä sentään olla, joista toiset vain tulevat ulos tehtaan maastopyörälinjastolta ja toisista tulee kaupunkipyöriä…
Kuka tahansa meistä voi halutessaan hoitaa lapsiaan kotona. Ei siihen mitään ”tyyppiä” tarvita. Voimme viedä lapset kirjastoon tai uimahalliin tai taidemuseoon tai perhekerhoon tai muskariin tai jäähalliin tai kahvilaan tai hoplopiin tai minne vain olematta mitään ”sitä tyyppiä”.
Tällä tyypittelyllä kun tuppaa olemaan aina jotenkin vähän alentava kaikua. Kun minä en ole koskaan ollut sellaista tyyppiä…
Itse näen tyypittelyn niin, että Kotiäitityyppi oikeasti viihtyy tyyppinsä mukaisessa roolissa. Kaikki voivat hoitaa lapsia kotona, mutta kaikki eivät nauti siitä 24/7.
Just näin.
Luuloni mukaan sisältää kuitenkin hartaan toiveen tai ainakin toivomuksen tulla äidiksi.
Negadefenssillä kuitenkin mennään suojatakseen itseään, jos vaikka ei flaksi käy.
En minäkään koskaan kuuluttanut etten olisi äitityyppiä. Päinvastoin – haaveilin 5-vuotiaasta asti tulevani äidiksi, jolla on sata lasta (joku satu ilm.). Eka lapsi syntyi kun olin 38.
Mokkapalaa on paistettu ja pullaa väännetty. Makkaraa myyty. Kynttilöitä samoin. Autolla turnauksiin ja harkkoihin. Ulkomaille menty lasten harrastuksen vuoksi jne. Korjattu polkupyöriä ja haettu ne takaisin kun varastettiin. Hoidettu toisen korvarumba (putkitus 6 krt), toisen astma, luunmurtumia ja paha akne.
Vedetty ja työnnetty, vaikka dynyä ei ollut enää yhtään. Koska olen äiti.
Vielä kun odotin ekaa lasta en tajunnut yhtään mitään. Luin vauvakirjoja kehityksestä ja mm synnytyksestä. Istukan osuuden jätin lukematta, mitä siitä!
Istukka jäikin kiinni ja menetin n 2 litraa verta kätilön mukaan ja jouduin lopuksi leikkaussaliin narkoosiin istukan käsinirrotukseen.
Seuraavan kanssa pelkäsin samaa ja olin tilaamassa keisaria, mutta hän syntyi 6 tunnissa vihellellen. Poltin röökiä vielä tuolloin ja 2,5 tuntia synnytyksen jälkeen meninkin omalla vastuullani tupakalle ulos.
En olis ihan kaikkea uskonut äitiydestä enkä itsestäni enkä tosiaan tiennyt lapsista mitään.
Tuli käytyä kova koulu.
Kiitos Karoliina, että nostat näitä asioita framille 🌱🌹🍀!