Kolmistaan

Rakkaus ei ole työmaa. Mutta aikaa se vaatii.

Teksti: Karoliina Pentikäinen


Me oltiin miehen kanssa viikonloppu KAKSIN MÖKILLÄ. Kokonaiset perjantaista sunnuntaihin vain hän ja minä.  

Olin saanut maaliskuussa  mun ystävältä, siskolta ja siskon mieheltä synttärilahjaksi lastenvahtikeikan, ja nyt se sitten lunastettiin. Tuli tarpeeseen, toden teolla. 

Mun ajatukset parisuhteesta ja meistä ei ole muuttunut mihinkään mun ja A:n yhdessäolon aikana. Ajattelen hänestä ja meistä ihan samaan tapaan nyt, kun ajattelin heti ekalla viikolla, kun tavattiin. Mä koen, että me ollaan hyvä pari sillä tavalla, että meidän kemiat, vetovoima, huumori, arvot ja luonteet vaan sopii toistemme lomaan. Se ei tarkoita sitä, että oltaisiin samanlaisia – ollaan itse asiassa joissakin jutuissa aivan vastakohtia – mutta jotenkin toisen kanssa asiat on vaan oikein. Myös silloin, kun riidellään ja toinen tuntuu aivan urpolle. Tuntuupahan juuri sille omalle urpolle.

Vaikka meissä ei olekaan asiat muuttuneet, on aika, jota me voidaan toisiimme käyttää, muuttunut radikaalisti. Meidän suhteen ensimmäiset yhdeksän kuukautta A asui ulkomailla. Ajankäytöllisesti se tarkoitti sitä, että pitkien erossaolojen vastapainoksi saatettiin viettää yhdessä viikko tai kaksi, ihan vaan kaksin, kun mä matkustin Itävaltaan tai Saksaan. Kun A muutti Suomeen, alkoi uusi ajankäyttö. Silloin kahdenkeskisiä hetkiä oli silloin, kun F oli joka toinen viikonloppu pois kotoa. Kun pienet syntyivät, typistyi yhteinen aika entisestään. 

Nykyisin me saadaan yhteinen yö tai viikonloppu ehkä kerran kolmeen kuukauteen. Tosin joskus venähtää – laskettiin, että ollaan viimeksi oltu kaksin yö marraskuussa.  Se on enemmän kun toisilla vanhemilla, vähemmän kun toisilla. Tuo aika on kuitenkin tosi tärkeää. Silloin saa hetkeksi vapautua kaikesta vastuusta ja aikatauluista. Voi olla toiselle läsnä ilman keskeytyksiä ja velvollisuuksia. Kahdenkeskisellä ajalla mä koen, että kosketus omaan perusminäänkin vahvistuu – esiin kaivautuu se huumori ja rentous, joka itsessä kyllä on, mutta joka arjessa ei aina pääse kukoistamaan. 

Mä olenkin alkanut miettiä, että rakkauden vertaaminen työhön ei ole mun rakkauskäsityksen mukaan oikein. Mutta aikaa rakkaus kyllä vaatii. Jos ei koskaa näe, koske tai katso toista ilman kiirettä ja keskeytyksiä, vaatii se veronsa. 

Mä tiedän pareja, jotka ovat eronneet ruuhkavuosina ei rakkauden, vaan ajankäytön, vuoksi. Jos perhe ei saa lastenhoitoapuja, kyllä viikko-viikkovanhemmuus tuntuu monesta varmasti tosi houkuttelevalle. Vaikken viikko-viikkosysteemillä ole koskaan elänytkään, pakko myöntää, että parisuhteenhoito uusperheenä, jossa lapsi kävi pari kertaa kuussa viikonlopun toisaalla, oli todella hedelmällinen systeemi, jos miettii perheen aikuisten, parisuhteen ja voimavarojen kannalta. Nyt jälkikäteen ajateltuna vähän kadehdin vanhaa iteäni tältä osin. 

Pakko sanoa, että on toisaalta aivan ihanaa tulla viikonlopun jälkeen kotiin ja nähdä tytöt. Maadoittuminen, se siinä aina tapahtuu. Mutta harmittiko leijua kaksi vuorokautta jalat ilmassa, pää pilvissä? – Ei todellakaan! 

Mikä olisi ihannetilanne teidän parisuhteen kannalta? Kuinka usein, kuinka pitkä irtiotto?

Kiitos vielä Hipu, Juho ja Inari <3 veikkaan, ettette edes tiedä, kuinka arvokkaita tämmöiset lahjat, jossa otatte vastuun meidän lapsista, on! Arvostetaan sitä suuresti!

-Karoliina-

Lue myös

X