Hetkessä elämisen vaikeus
Mä pyörittelin tänään postausideoita mielessäni, mutta koko ajan ajatus karkasi tästä hetkestä tulevaan. Mietin heinäkuun lomaa, sen reissuja. Mietin jo tulevaa helleviikonloppua. Mietin iltaa ja illan kotitöitä.
Palautin itseni lukuisia kertoja tähän hetkeen, mutta aina ajatus alkoi harhailla tulevassa.
Yksi mun ehdottomia vahvuuksia on organisointikyky. Mä osaan suunnitella asioita, olla järjestelmällinen ja multitaskata. Niissä kaikissa asioissa ydin on siinä, että asioita täytyy ennakoida. Kun ennakoi, ei löydä perhettään nälkäisenä iltapäivänä tyhjän jääkaapin edestä. Kun ennakoi, on ennen kesälomaa hommat tehty. Kun ennakoi, on kesälomareissun reissukassissa tarvittavat lääkkeet migreenistä hiivatulehduksen ja kyyn puremaan.
Vaikka ennakointi on hyve, on se myös suuri pahe. Tunnen nimittäin usein, että kun yritän olla aina askeleen edellä tapahtumia, jää se käsillä oleva hetki kokematta kokonaan. Hyvä esimerkki on meidän perheen iltarutiinit: Kun lapset syö iltapala, aikuiset siivoaa keittiötä. Kun pienet tytöt kylpee, taittelen samalla kylppärissä vaatteita, ettei se jäisi yömyöhään. On toki luonnollista, että perheessä ei voi jatkuvasti vaan tuijotella omien lastensa ihanuutta, vaan lasten pyöriessä jaloissa nimenomaa tehdään kotitöitä, mutta silti huomaan välillä, että vien joskus ennakointia ja järjestelmällisyyttä liian pitkälle. Joskus havahdun, että olen touhutessani mennyt niin, etten ole katsomalla katsonut miestä tai lapsia moneen tuntiin.
Meille sanotaan miehen kanssa yllättävän usein, että ”teillä on kyllä homma hallinnassa”. Aina se yllättää, koska itsestä oma elämä tuntuu välillä tosi sekavalle. Luulen, että hallinnanvaikutelma syntyy siitä, että meillä on rutiinit ja aikataulut. Ja repussa varatarvikkeet lumisateesta helleaaltoon. Joskus mietin, olisiko rennompi olo, jos eläisi vähemmällä ennakoinnilla. En tiedä – mulle ainakin rutiinit tuo turvaa ja sitä kautta rentoutta (sen verran, kun mussa sitä ylipäätään voi olla, hah).
Tunnistatko itsessäsi saman ilmiön: Mikä sun vahvuus on myös samalla pahe?
Kuvassa pienet mansikansyöjät, joiden touhujen äärelle pysähdyin tänään ihan tarkoituksella.
-Karoliina-
Kommentit
Tunnistan ajatuksesi! Kohti minimalismia, on mun yritys vastata tähän. Vaan eihän se toimi läheskään aina, kun olen luonnostani suorittaja ja mieluummin kaiken valitsija ja ehkä olen myös ollut keskimääräistä energisempi tapaus. Työn vastapainoksi haluan myös tehdä konkreettisia juttuja. Keski-ikäistyminen onneksi tekee tehtävänsä, kun välillä laiskuus ja mukavuudenhalu voittavat, eikä jaksaminen ole enää samalla tasolla kuin kymmenen vuotta sitten kolmikymppisenä. Huomaan, että vasta nyt osaan ajatella, että yksi meno iltaa kohti riittää ja joskus ei tarvita sitäkään. Lapsena mulla oli useimmiten kaksi harrastusta päivässä, parhaassa kolme. Nuorena ja vielä lähemmäs kolmikymppisenä piti mennä viikonlopun molempina iltoina, oli tosi outo ajatus, että viettäisi lauantai-illan kotona. Silti koti pitäisi mieluiten myös olla tiptop-kunnossa. Itseäni paljon rauhallisemman miehen ja kahden teinin kanssa eläessä tästä on ollut tarve luopua, kun haluan myös ehtiä olla perheen kanssa, saada aikaa omille jutuille sekä vastuuttaa arkea muillekin perheenjäsenille. Toisaalta, en ole oikeastaan koskaan katsellut televisiota enkä juurikaan digisarjojakaan, ja somekin on vähäisellä käytöllä, joten aikaa säästyy näistä. Välillä ottaa kyllä koville olla tekemättä ja pysähtyä vain olemaan. Tavoitteena on opetella ottamaan kymmenen minuutin meditaatiohetki päivään.
Kommentit
Tunnistan täysin itseni! Huomasin ekaa kertaa tänä kesänä että alan päästään irti kontrollista nyt kun nuorin viidestä on kohta 3v.
Kun on vuosia ollut aina joku pieni ja päävastuu jatkuvasti itsellä, ei ole varaa irrottaa. Nyt tämä lauma hoituu kriittisten kohtien aikatauluttamisella, mutta kamaa ja hellittämätöntä kontrollin tarvetta tarvitsee vähemmän.
Toki luonnekysymys, koska mun ”rento” asenne lienee monen tiukkapäivä… Mutta mä yritän tietoisesti ihan oman mielenterveyden vuoksi myös.
Voi kyllä. Ja kun mun mies ei taas yhtään ennakoi vaan elää hetkessä, on välillä katastrofi valmis. Koen myös, että tämän vuoksi teen paljon enemmän kotitöitä, koska olen meistä se, joka on kartalla siitä onko kaikille puhtaita kalsareita. Mies hoksaa asian siinä vaiheessa, kun ne joltain loppuvat. Kumpa osaisi itsekin löysätä vähän. Kun eihän se kalsareiden loppuminen maailman loppu ole. Toisaalta se ajan hermolla pysyminen antaa myös onnistumisen tunnetta. Kotiäitinä ei osaa leveillä saavutuksillaan, vaikka päivät ovat niitä pienesti pullollaan. Kun vain osaisi pysähtyä niiden äärelle. Eihän lapsi ilkeyttään halua juuri äidin syliin illalla, vaan hän tekee sen rakkaudesta. Tsemppiä meille suunnitelmallisille ja järjestelmällisille ihmisille! Parhaamme mekin vain yritämme ja välillä vois koittaa puristaa mailaa himpun vähemmän.
Oi mä todellakin tunnistan itsessäni saman. Multitaskaaja täällä hei vaan hei! Se todellakin on hyve ja pahe. Mä välillä sanon miehelle, et otetaanko tänään vaikka vähän semmonen hällä välillä asenne, kun on pari yhteistä vapaapäivää eikä oo niin justiinsa aikataulujen kanssa, että jos ei vaikka tänään jaksais stressata, et tuleeko kaikki kerättyä, et siivotaan huomenna sit ja haetaanko tänään vaikka pizzaa, ku ei jaksais kokata! 😀 mies on sillee, et no juu todellakin.. mut silti mulle sen päivän aikana mieleen hiipii, et pitäskö kuitenkin pari koneellista pyykkiä pyörittää, että on sitten huomenna sunnuntaina vähän kevyempi viikkosiivous ja vaatetta maanantaiksi jne. Helpoin on heittäytyä lomamuudiin muissa, ku kotinurkissa, mut kyllä mä hotellihuoneessakin haluan jonkun järjestyksen pitää! 😀 Jotkut vois kuvailla neurootikoksi ja toiset ihailee organisointitaitoja. Saan kuulla, et oot niin hyvä lasten kanssa, ku selität ja sanota heille asiat ja aina teillä on niin siistiä ja viikon ruokalistakin tehtynä. Mut hei – työt, päiväkoti (kaks lasta) ja elämä ei vaan pyöri niin, et ”mitä tänään syötäisiin” meiningillä – kyllä se toimiva arki vähän ennakointia vaatii ja lapsetkin on enemmän iisigoing, ku muistaa heille kertoa, et vielä viisi minuuttia leikkejä ja sitten iltapesut. Mut mikä on hyvä tasapaino? Niinpä! 😀 Ja kyllä – kun lapset syö iltapalaa, minä hinkkaan keittiötä. Kun lapset katsoo piirrettyjä, meikäläinen pakkaa seuraavan päivän kassit. Tai pesee perunat kattilaan valmiiksi seuraavan päivän ruokaa varten. Se perunakattila kun on yksi steppi vähemmän siinä kohtaa, ku kaikilla on nälkä pitkän päivän jälkeen. Ja kyllä – pyrin pysäyttämään itseni välillä siihen lasten tai miehen äärelle aidosti oikeasti. Mut se on vaikeaa, jos päässä paljon to do -asiaa. En halua kadottaa yhteyttä lapsiin. Haluan kuulla ja nähdä heidät, mut haluan myös nukkua eikä tää elämä mene vaan go with flow. Lapset tosin kyllä huomaa, jos heitä ei aidosti huomaa, ja ottavat kyllä sitten sitä huomiota hyvällä tai pahalla! 😀 Mieluummin hyvällä eli koitan muistaa huomata hyvän enkä vasta sitten ”herätä” lasten äärelle, ku kinastelevat jo, kun äiti vaan hokee ”kohta kohta luetaan iltasatu, tää keittiö vaan kuntoon ensin”. Tsemppiä kaikille kaikkeen! Riittävän hyvä on riittävän hyvä – muistetaan se! 🙂
Tuo kuulostaa niin tutulta, vaikka noista ruuhkavuosista on jo aikaa. Ja vaikka kuka mitä sanoisi ja antaisi päteviä neuvoja tuohon hetkeen…itselleen ei aina mahda minkään! Helppo sanoa, nauti hetkestä. Kaikki ei osaa sitä ja tuntee siitä jopa huonoa omaatuntoa. Itse yritin , kolmen lapsen kanssa aikoinaan,toimia moitteettomasti. Välillä meni kyllä yli..mutta nykyään mulla on kolme aikuista lasta ja kaksi lastenlasta, ja paljon ”sählätään” yhdessä. Se tuntuu nyt kaikista parhaimmalta. Ehkä sit jotain tuli tehtyä oikein:)
Yuval Harari kirjoittaa ennakoinnista eräänlaisena ”hintana”, jonka ihmiset saivat, kun tiedonkäsittelykyky ohitti kaikki muut elävät olennot maapallolla. Saimme potentiaalin sille, että kuormitamme ajattelutoimintoja menneillä tapahtumilla ja tulevaisuuden skenaarioiden pyörittelyllä.
Tämän jos nivoo ruuhkavuosiin, niin ehkä jossain vaiheessa osa vanhempien metatyöstä voidaan delegoida teknologioille (sen alustavia versioita ovat kauppakassipalvelut ja etänä säädeltävät kodinkoneet- esim. pyykkikone pyörimään optimaaliseen aikaan).
Tunnetyötä ei kuitenkaan voi korvata. Ja siihen taas kytkeytyy läsnäolo. Olen itse työssä, joka vaatii huomattavaa ennakointi- ja organisointikykyä, lähes katkeamatonta tunnetyötä ja lisäksi tietoista läsnäoloa. Jälkimmäinen on kaikista heikoin alueeni- en todellakaan ole luontaisesti mikään ”sisältä tyyni mindful- tyyppi”. Välillä jotenkin nolostelen asiaa, ja välillä siedän sitä paremmin. Omissa lapsissa näkyy myös isoina luonne-eroina tämä hetkeen pysähtyminen. Nuorempi voi helposti kadottaa ajantajun, hän tarkkailee esim. värejä ja ääniä luonnossa monipuolisesti ja isompi on jo nyt esiteininä hämmästyttävän jämpti, huolellinen ja toisaalta myös taipuvainen kuormittumaan, jos asiat ei mene ”oikein”. Kun sanon, että ”lepää, makoile vaikka sängyssä, älä tee mitään”, niin reaktio on useimmiten ”haluan tehdä jotain! tylsää olla vaan paikallaan”.
Hassua, että koetaan just päinvastoin tämä. Mä rakastan toimivaa arkea ja rutiineja. Toki myös extempore jutut, hetkessä eläminen ja lomatkin ihania. Ja varsinkin kesällä kun tämä ihana valoisa ja lämmin aika on lopulta kovin lyhyt on ihanaa heittäytyä elämää niin paljon kuin pystyy itse kesä aika jo toukokuussa tuo vapauden tunteen vaikka varsinaista lomaa ei olisi.
Niin siis piti tulla kommentoimaan, että tykkään ennakoida ja suunnitella asioita ja menoja ja tekemisiä honkin verran valmiiksi ja koen, että sen takia meille jää aikaa hetkessä elämiseen.
Esim. Kesän alussa lääkekaappi on varustettu laastarein, desifiontiainein, flunssa lääkkein, yms.
Kuopuksen, päiväkotiin on päivitetty hyvissä ajoin kesä varavaatteet (sillä tavalla reilusti et luotan, et sanovat sitten jos tarvii lisää niin kuin esim. ku vaipat tai pastillit loppuu. Ja aina kun kotiin tulee pyykkipussi niin vkl:n jälkeen viedään sen verran vaatetta takaisin ku on kotiin tullu.
Käydään kerran viikossa kaupassa ostaa perustarpeet, tietty lista kaappiruuista (jauhot, pastat, juusto, maito, wc-paperi yms. Ja sunnuntaisin yleensä mietitään sen lisäksi mitkä olis tulevan viikon 3 ruokaa mihin tarvii varusteet ostaa. Toki välillä haetasn täydennystä tai käydäänkin ulkona syömässä.
Samalla vähän katotaan miltä kummankin aikuisen viikko näyttää työn kannalta, kumpi hakee päiväkodista, kummalla on enemmän aikaa laittaa ruokaa tai tehdä se kauppareissu.
Lasten kaveri ja muidenkin kutsujen osalta ajatus on aina, että tullaan ja mennään jos vain päästään joten kun tulee kutsu yleensä lahjatkin käydään ostaa samalla mueluiten sillon kun muutenkin kauppaa lähdetään. Open muistamiset, muistuu mieleen keväällä ja meil on kummankin koululaisten vanhempien kanssa ryhmä missä joku aina aloittaa kyselyn millä tällä kertaa muistetaan. Suosittelen kimppalahjaa, jos vain mahdollista.
Tällästen avulla koen, et meille jää aikaa lähteä esim. Työpäivän jälkeen puistoon, uimaan tai mitä vaan. Ja näin kesällä vaikka en kauheasti pidä siitä, että samaa ruokaa syödään montaa päivää niin valitsen sen mielummin kuin sen että kokkailen ja kovoja menoja jää pois ja iltapalan voi yhdistää kivaan piknik retkeen ystävien kanssa. Tai unti reissuun ja tori iltapalaan.
Ennakoinnissa sekin hyvä puoli, että tulee suunniteltua samalla kivoja retkiä yms. Ja toteuttaa ne mahdollisuuden tullessa.
Tunnistan ajatuksesi! Kohti minimalismia, on mun yritys vastata tähän. Vaan eihän se toimi läheskään aina, kun olen luonnostani suorittaja ja mieluummin kaiken valitsija ja ehkä olen myös ollut keskimääräistä energisempi tapaus. Työn vastapainoksi haluan myös tehdä konkreettisia juttuja. Keski-ikäistyminen onneksi tekee tehtävänsä, kun välillä laiskuus ja mukavuudenhalu voittavat, eikä jaksaminen ole enää samalla tasolla kuin kymmenen vuotta sitten kolmikymppisenä. Huomaan, että vasta nyt osaan ajatella, että yksi meno iltaa kohti riittää ja joskus ei tarvita sitäkään. Lapsena mulla oli useimmiten kaksi harrastusta päivässä, parhaassa kolme. Nuorena ja vielä lähemmäs kolmikymppisenä piti mennä viikonlopun molempina iltoina, oli tosi outo ajatus, että viettäisi lauantai-illan kotona. Silti koti pitäisi mieluiten myös olla tiptop-kunnossa. Itseäni paljon rauhallisemman miehen ja kahden teinin kanssa eläessä tästä on ollut tarve luopua, kun haluan myös ehtiä olla perheen kanssa, saada aikaa omille jutuille sekä vastuuttaa arkea muillekin perheenjäsenille. Toisaalta, en ole oikeastaan koskaan katsellut televisiota enkä juurikaan digisarjojakaan, ja somekin on vähäisellä käytöllä, joten aikaa säästyy näistä. Välillä ottaa kyllä koville olla tekemättä ja pysähtyä vain olemaan. Tavoitteena on opetella ottamaan kymmenen minuutin meditaatiohetki päivään.