Kolmistaan

Pieni hermoromahdus

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Tapahtui ihanan juhannuksen jälkeen sunnuntaina, kun siivottiin mökki ja ajettiin pienimpien lasten kanssa kotiin. Nimittäin mitä tapahtui? Meikäläisen pieni “tulen hulluksi -hermoromahdus”.

Juhannus oli mennyt ihanasti. Sunnuntaiaamu mökillä valkeni aurinkoisena. Pienet ja esikoinen leikkivät. Yö oli nukuttu meidän mittapuulla hyvin. Olin pakannut (kuten me ennakoivat pingottajat teemme) osan kamoista jo edellisiltana, joten aamulle jäi vain osan kamojen pakkaaminen, pyykit, imurointi ja ruokien otto kaapista. Huomasin kireyden jo kuitenkin heti aamusta, vaikka aamu-uinti vähän katkaisikin kurjaa fiilistä. Vaikka olenkin tottunut siihen, että kaksoset levittelevät jatkuvasti kampetta lattioille, mökkiä siivotessa koko homma konkretisoitui. Aina, kun olin saanut yhden huoneen valmiiksi ja siirryin toiseen, he kulkivat perässäni ja sotkivat jo kertaalleen (tai kahteen kertaan) kuntoon laittamani paikat. Mökistä ulospääsy tuntui miltei mahdottomalle, koska koko ajan nurkat räjähteli tai vähintään uuni oli väännetty viidennen kerran päälle. 

Lopulta saimme lapset autoon ja mammakin vielä pidätteli hermojaan. Kotimatka kahden, automatkailua inhoavan lapsen kanssa, en enää osannut ajatella positiivisesti. Tytöt eivät tietenkään nukkuneet kuin reilun 30 minuutin autopäiväunet ja loppuajan, eli vajaat 2 tuntia, minä toimin huvitätinä ja kännykkätelineenä persuus puristuneena kahden turvaistuimen väliin takapenkillä. Kun mies kysyi Tampereelle päästyä, tulenko hänen ja lasten kanssa pyöräretkelle vai jäänkö yksin kotiin, oli ratkaisu aika helppo. “Niin arvelinkin”, vastasi mies, joka aisti hiljaisen raivoni etupenkille asti. 

Loppuillan pesin reissukamoja apinanraivolla, kiukkuilin kypsästi miehelle hokien “muuttuks tää koskaan, mä tuun hulluksi, olen maailman paskin äiti, ehkä musta ei vaan ole tähän”. Aamulla tilanne näytti jo normaalille. Pyysin anteeksi. Se on semmosta välillä. 

Kun jälkikäteen olen pohtinut tätä tilannetta, olen tullut siihen tulokseen, että mulle vanhemuudessa yksi kovimpia paikkoja on aina sellaiset, että mun on tehtävä homma X (siivottava, pakattava, tehtävä duunihomma…), mutta jokin lasten käytöksessä/lapsissa estää tai hidastaa. Mun on tosi vaikea päästää irti mun omista visioista ja aikatauluista (paitsi silloin, kun tilanne on jotenkin extra-hc. Silloin mä ja me miehen kanssa pystytään venymään ihan ihmetekoihin.)

Mulle on hankalaa esimerkiksi se, että lapset sotkee saman kohdan viisi kertaa tunnin aikana. Järjellä ajateltuna ymmärrän, että tuollainen ympäristöön tutustuminen kuuluu nimen omaa lapsuuteen, mutta silti turhautuneisuuden tunne vyöryy tosi usein mun päälle. Ylipäätään rauhassa tekeminen on osoittautunut mulle paljon tärkeämmäksi aiheeksi nyt, kun rauhan hetkiä ei juuri ole. Toisaalta, kyllähän tämä kasvattaa luonnetta. Kun pidin viime viikolla teams-palaveria vessassa, lasten kiljuessa yläkerrassa, mun pomo kannusti sanoena, että “mietipä mitä saat aikaan, kun sulla on joskus siihen paremmat puitteet”. Totta tuokin. 

Kuka tunnistaa saman heikon kohdan vanhemmuudessaan?

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Lue myös

X