Pieni hermoromahdus
Tapahtui ihanan juhannuksen jälkeen sunnuntaina, kun siivottiin mökki ja ajettiin pienimpien lasten kanssa kotiin. Nimittäin mitä tapahtui? Meikäläisen pieni “tulen hulluksi -hermoromahdus”.
Juhannus oli mennyt ihanasti. Sunnuntaiaamu mökillä valkeni aurinkoisena. Pienet ja esikoinen leikkivät. Yö oli nukuttu meidän mittapuulla hyvin. Olin pakannut (kuten me ennakoivat pingottajat teemme) osan kamoista jo edellisiltana, joten aamulle jäi vain osan kamojen pakkaaminen, pyykit, imurointi ja ruokien otto kaapista. Huomasin kireyden jo kuitenkin heti aamusta, vaikka aamu-uinti vähän katkaisikin kurjaa fiilistä. Vaikka olenkin tottunut siihen, että kaksoset levittelevät jatkuvasti kampetta lattioille, mökkiä siivotessa koko homma konkretisoitui. Aina, kun olin saanut yhden huoneen valmiiksi ja siirryin toiseen, he kulkivat perässäni ja sotkivat jo kertaalleen (tai kahteen kertaan) kuntoon laittamani paikat. Mökistä ulospääsy tuntui miltei mahdottomalle, koska koko ajan nurkat räjähteli tai vähintään uuni oli väännetty viidennen kerran päälle.
Lopulta saimme lapset autoon ja mammakin vielä pidätteli hermojaan. Kotimatka kahden, automatkailua inhoavan lapsen kanssa, en enää osannut ajatella positiivisesti. Tytöt eivät tietenkään nukkuneet kuin reilun 30 minuutin autopäiväunet ja loppuajan, eli vajaat 2 tuntia, minä toimin huvitätinä ja kännykkätelineenä persuus puristuneena kahden turvaistuimen väliin takapenkillä. Kun mies kysyi Tampereelle päästyä, tulenko hänen ja lasten kanssa pyöräretkelle vai jäänkö yksin kotiin, oli ratkaisu aika helppo. “Niin arvelinkin”, vastasi mies, joka aisti hiljaisen raivoni etupenkille asti.
Loppuillan pesin reissukamoja apinanraivolla, kiukkuilin kypsästi miehelle hokien “muuttuks tää koskaan, mä tuun hulluksi, olen maailman paskin äiti, ehkä musta ei vaan ole tähän”. Aamulla tilanne näytti jo normaalille. Pyysin anteeksi. Se on semmosta välillä.
Kun jälkikäteen olen pohtinut tätä tilannetta, olen tullut siihen tulokseen, että mulle vanhemuudessa yksi kovimpia paikkoja on aina sellaiset, että mun on tehtävä homma X (siivottava, pakattava, tehtävä duunihomma…), mutta jokin lasten käytöksessä/lapsissa estää tai hidastaa. Mun on tosi vaikea päästää irti mun omista visioista ja aikatauluista (paitsi silloin, kun tilanne on jotenkin extra-hc. Silloin mä ja me miehen kanssa pystytään venymään ihan ihmetekoihin.)
Mulle on hankalaa esimerkiksi se, että lapset sotkee saman kohdan viisi kertaa tunnin aikana. Järjellä ajateltuna ymmärrän, että tuollainen ympäristöön tutustuminen kuuluu nimen omaa lapsuuteen, mutta silti turhautuneisuuden tunne vyöryy tosi usein mun päälle. Ylipäätään rauhassa tekeminen on osoittautunut mulle paljon tärkeämmäksi aiheeksi nyt, kun rauhan hetkiä ei juuri ole. Toisaalta, kyllähän tämä kasvattaa luonnetta. Kun pidin viime viikolla teams-palaveria vessassa, lasten kiljuessa yläkerrassa, mun pomo kannusti sanoena, että “mietipä mitä saat aikaan, kun sulla on joskus siihen paremmat puitteet”. Totta tuokin.
Kuka tunnistaa saman heikon kohdan vanhemmuudessaan?
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
Kommentit
”Ihania nää ennen hiihdettiin kouluun 40 kilsaa -tyypit…” Kun tarvii sitä omaa kruunuaan kirkastaa oikeen urakalla. Eihän tässä maailmassa vois mistään asiasta koskaan valittaa, koska aina on jollakin asiat huonommin. Jos kommentoijan lasten isä on kuollut, niin se ei tarkota, et kellään mulla ei saa olla lastensa kanssa koskaan raskasta!
Kommentit
Lapsen nukuttaminen jos se kestää yli 30min!!! Voi että lähtee järki.
Miehen kanssa ihmetelty kauan että miksi vanhemmat nukuttaa lapsia että se on opettamisesta kiinni. Meidän kahta ekaa lasta ei tarvinnut nukuttaa koskaan. Eikä ne koskaan tullut meidän sänkyyn yöllä . Saatu kokea nyt ettei sitä ihan itse voi päättää miten lapsi nukkuu 😀
Nyt tämä meidän kuopus on ihan onneton nukahtaja ja harva se yö tulee meidän sänkyy pyöri ja hyörii tai tulee huudon kanssa.
Kahden ekan ja tämän nuorimman välissä on n10v.
Tää viimesin hoidattaa näiden unien kanssa erilailla. Joskus nukuttaminen itselle ihana rauhoittumisen hetki, mutta jos se kestää kestää ja kestää, niin lähtee järki. Sitten kun lapsi vihdoin nukahtaa sulaa sydän ja hermo ajatukset jo kaduttaa.
Hermoja raastaa nyt vähän se että kun isommat lapset teinejä. Ne elää iha eri rytmissä kuin minä, eikä niitä voi enää niin vai hallita. Tää kesä on semmoista yhtä laitumella oloa, että huh huh. En ole ennen tiennyt olevan edes kontrolli hakuinen, mutta olen tajunnut että olen. Kunpa kaikki lapset olisi illalla sängyssä klo 21 – ei ole 🤷♀️
Kiitos tästä postauksesta! Meillä oli samanlainen mökiltä lähtö ja mietin, että miten muut vanhemmat pystyy tähän. Ja miten joku saa ylipäänsä tehtyä mitään valmiiksi lasten ollessa hereillä. Ehkä vuodet koulivat meistä vanhemmista taitavampia, ellei sitten järki lähde sitä ennen 😂
Kontrolloivuus on yksi vaikein piirteeni. Se tekee välillä onnettomaksi, epämääräisen pettyneeksi ja tyytymättömäksi. Facebook muistutteli hiljattain vuosien takaisesta tilanteesta, kun yritin epätoivoisesti tehdä pizzaa esikoisen ja muutaman kuukauden ikäisen kuopuksen kanssa. Se oli hermoja raastavaa ja kysyinkin sarkastisesti, että milloin tästä tulee mukavaa? Nyt tiedän vastauksen- tällä hermorakenteella ruoanlaitosta tuli siedettävää vasta tänä vuonna (lapset koululaisia). Syytin itseäni vuosia omasta kelvottomuudesta; miten muilta naisilta onnistuu, mutta multa ei mikään kotiaskare suju, jos tulee keskeytyksiä!? Satun olemaan myös sellaisella alalla, että tiedän monenlaista keskittymisen ja toiminnanohjauksen ongelmista. Siitä ei kuitenkaan ole kyse: pääni sisällä asiat on järjestyksessä, olen aika skarppi ja tunnollinen. Luonteessa vaan on heikkous, joka tuottaa riittämättömyyttä. Helposti vetoan myös siihen, että tämä aika/ yhteiskunta/ toiset ihmiset ”ajavat” minut toimimaan tietyllä tavalla. Se on kuitenkin vain osa sitä myllyä, joka jauhaa oman pään sisällä. Tiedän myös oikein hyvin ratonaalisella tasolla, että haitallinen kompensaatio vie voimia, mutta ajatteleminen ei muuta tunteita.
Tunnistan kyllä hyvin saman itsessäni. Tunnetilassa slusää vettä myllyyn vielä se, kun kertoo asiasta jollekin, ja tämä kuuntelija tokaisee, että ”tarvitseeko sitä aina olla niin siistiä? Eikö voisi vain oppia sietämään sotkua hieman enemmän?”. Vastaukseni on, että ei. Toki kriteerini sotkulle ovat lasten myötä laskeneet, mutta silti kodin hautaaminen tavararöykkiöihin ei ole omalla kohdallani ratkaisu. (Sitäkin on tullut testattua, mutta silloin ovat hermoni vieläkin enemmän kireällä.)
Ulos lähteminen lasten kanssa kuuluu myös tähän kategoriaan, jolloin nousee pintaan epätoivon tuntemuksia. Heikoimmilla hetkillä mielessä käy jopa ulos lähtemisen väliin jättäminen, kun välillä tuntuu, että ei vain jaksaisi sitä pukemis- ja valmistautumisrumbaa.
Ja muistutettakoon nyt vielä, että rakastan lapsiani valtavasti ja en missään nimessä haluaisi luopua vanhemmuudestani. Vaikka olen onnellinen vanhempi, niin silti tietyt arjen tilanteet voivat ärsyttää. Joskus tätä on omalla kohdallani tulkittu niin, että katuisin lasten hankkimista. Ei siitä ole kyse. Ei missään tapauksessa! (Vaikka toki epätoivon hetkillä tuntuu joskus siltä, että ei ole tarpeeksi riittävä vanhemmaksi..)
Aivan täysin mun ajatukset ja kokemukset. Tunnen myös ns rentoja vanhempia joita tavallaan ihailen. Mutta toisaalta niiden kodit on niin jäätävässä paskassa ettei esim keittiöön voi edes mennä ahdistumatta. Itse olen hyväksynyt sen etten ole kovin rento. Töissä tai kotona. Se on ehdottomasti vahvuus (oon vaativassa työssä) mutta johtaa väistämättä kireyteen.
Tunnistan täysin tuon saman heikon kohdan omassa vanhemmuudessani. Kuvaus oli aivan meidän elämästä. 😊 Todella vaikea yrittää kehittää itseään juuri noiden asioiden kanssa. Auttaa ihan mukavasti huomata, ettei ole tosiaankaan ainut. 😅 Reissaaminen on ihanaa, mutta lähtötilanteet suuntaan jos toiseen voi olla aika kuormittavia.
Maailman paskin äiti. Täytyy sanoa, että hieman huvittaa tuollaisen kertominen itsestään. Tai ehkäpä pelko siitä, että olisi maailman paskin äiti. Erinomaisesti äitiydestään suoriutuvan äidin pitää ollakin maailman paskin äiti aina välillä. Erinomaisesti äitiydestään suoriutuva, kyllä, hän aiheuttaa jälkeläisilleen ja nyt puhun niistä alle kouluikäisistä suuria pettymyksiä. Hyvä kasvattaja aiheuttaa lapsilleen pettymyksiä. Curlingvanhemmuus on julmuutta omia lapsiaan kohtaan. Jos äiti on aina kiva ja mukava kaveri lapsilleen, hän ei suoriudu kasvatustehtävästään aikuisen tavoin. Voimia, blogin pitäjälle.
Enpä tiedä. Ihmisillä on erilaiset hermot ja meiningit. Mä olin 40-vuotias, kun kuopus syntyi, 38-vuotias kun esikoinen syntyi. 40-vuotias, kun lasten isä kuoli ja jäin yksin 4 kk vauvan ja 2,5-vuotiaan kanssa. Oli kestettävä. Sotkua, sairauksia, huutoa, lapsia sängyssä kun eivät aina pysyneet omistaan. Jos tarvittiin vaikkapa topz-puikko, sitä lähdettiin hakemaan kolmen hengen voimalla. Kodinhoitajan sain kerran viikossa puoleksi päiväksi. Ei ollut yhtään F:ää eikä Aria.
Hulluksihan olin minäkin joskus tulossa, mutta sattumoisin tiesin ettei tää ikuisuuksiin jatku. Venytin pinnaani. Mullakaan ei muuta apua ollut. Ei auttaneet kaverit tai sukulaiset, ei ollut enää lasten isää eikä muutakaan isänkorviketta. Töihin en voinut edes paeta, koska töitä ei ollut.
Myy ne pennut jollekin, lähde pois, jos ovat ylivoimaisia kestää. En ymmärrä miksi pitää siivota samaan aikaan samassa huoneessa, jossa on kaksi tuon ikäistä penskaa. Eikö voinut pyytää Aria tai F:ää vartiksi viihdyttämään pienempiä. Organisoi. Jaa. Älä marttyroi. Mene lääkärille ja hanki Diapamia vaikka.
Sä jaksat narista aika paljon. Käytä sekin aika paremmin. Kiitä. Älä valita. Kiitä lapsistasi. Kaikki eivät edes saa lapsia. Sinä olet saanut kolme, mutta väärin sekin meni.
Aiemmin pidin sun blogijutuista, mutta taidan painella ohi tästä lähtien. Ärsyttää tuo ruikutus. Se ei sillä lopu eikä lievene, että tiedottaa kaikille kuinka vaikeata on. Osta Hesarin etusivu ja runttaa marttyyriutesi vaikka sinne koko kansan nähtäväksi tai ota yhteys töllötuottajiin, niin pääset paasaamaan aiheesta.
”Ihania nää ennen hiihdettiin kouluun 40 kilsaa -tyypit…” Kun tarvii sitä omaa kruunuaan kirkastaa oikeen urakalla. Eihän tässä maailmassa vois mistään asiasta koskaan valittaa, koska aina on jollakin asiat huonommin. Jos kommentoijan lasten isä on kuollut, niin se ei tarkota, et kellään mulla ei saa olla lastensa kanssa koskaan raskasta!
Ihan oikeesti!!?? Ja kuka Ari?
Mitä hittoa mä just luin?!??!
Voisit lukasta tuon kommenttisi pari kertaa ja käydä peilin edessä ja miettiä, että mites meni noin niinkun omasta mielestä?
Kahden pienen lapsen äitinä voin hyvin samaistua näihin ajatuksiin. Elämä näiden marakattien kanssa on ihanaa ja onnellista, mutta myös uuvuttavaa ja välillä tosi rasittavaa. Sen sanominen ääneen ei tunnu vieläkään olevan kovin sallittua. Kummastelen sitä, kun jotku ihmettelevät miksi vanhemmuudestaan valittavat ihmiset hankkivat lapsia, jos se kerran on niin kamalaa. Eihän vanhemmuuden todellisuuteen loppu viimein kuitenkaan voi valmistautua, kun ei voi täysin tietää millaista se juuri omalla kohdalla tulee olemaan. Millainen vauva-arpa osuu, ja millaista arki sitten onkaan, kun yhtäaikaa pirtissä on koliikkivauva ja uhman purema riiviö. Edelleen koitan sopeutua tähän kaaokseen, jota elämämme välillä tuntuu olevan, ja toisaalta vielä palautua kuukausien univelasta ja uupumuksesta.
Minua ärsyttää myös erilaisten kohtaloiden vertailu. Tiedän, että meidän perheen ongelmat eivät ole pahoja, mutta ne ovat silti meidän perheen ongelmia. Joku viisas on joskus sanonut,
että jokaisella on oikeus omaan helvettiin. Ja tarkennettakoon, että tässä yhteydessä en tarkoita, että oma elämäni olisi suinkaan helvettiä. Joskus se on sitä ollut, mutta ei onneksi nyt. Pointtina vaan se, ettei eri ihmisten vaikeuksien vertailu ole järkevää eikä se mielestäni edesauta hedelmällistä keskustelua. Kaipaisin keskuuteemme enemmän empatiaa ja ymmärrystä eri ihmisten elämäntilanteita kohtaan tuomitsemisen ja arvostelun sijaan.
Olen hiljalleen oppinut hyväksymään, että vanhemmuuteen kasvetaan, ja että oikeastaan koko ajan olen siinä keskeneräinen, välillä ihan rampa. Eniten töitä tuottaa hyväksyä omat piirteeni, jotka eivät aina ole omiaan edistämään arjen hyvinvointiamme. Semi-kontrollifriikkinä arjen sujuvuutta kyllä edistän minkä kerkeän, mutta joskus sitä mailaa voisi puristaa aika paljon vähemmän. Haluaisin oppia rennomaksi, mutta en tiedä miten. Koen vahvasti, että ongelma omat asenteeni sekä ajatus- ja toimintamallini.
Koen myös usein olevani huono äiti mm. näistä edellä mainituista syistä, vaikka pohjimmiltaan tiedän olevani silti aika mieletön mutsi. Haluan kuitenkin ennen kaikkea lapsilleni ja perheellemme hyvän ja onnellisen elämän ja teen sen eteen paljon asioita oikein mielelläni.
Kiitos tästä ja monista muista rehellisestä kirjoituksista. Näitä on tosi mukava lukea.