Rakastamisesta ja rakastumisesta ruuhkavuosissa

Me ollaan oltu A:n kanssa yhdessä nyt viisi vuotta. Toisaalta tuntuu sille, että vastahan me tavattiin. Ja sitten toisaalta: Aivan kuin tuo ihminen olisi ollut rinnalla aina. 

Olisi väärin sanoa, “etten muista aikaa ilman häntä”. Totta kai muistan, joskus liiankin hyvin. Moni arpi menneisyydestä on edelleen kivuliaan auki, mutta sellaista kai se elämä on – hyvät ja pahat asiat historiassa tekee meistä sen, mitä olemme nyt. Onneksi voin sanoa, että olen myös viisaampi kuin kesällä 2016. Mies ja meidän yhteiselämä on opettanut mulle tosi paljon hyviä asioita. 

Kun tavattiin, olin 31 vuotta ja sitä ennen elämässä oli jo ehtinyt sattua ja tapahtua. Siitä hetkestä alkoi mun elämässä ihan uusi sivu ja toisenlainen ajanlasku. Sanotaan, että “ennen kuin osaat rakastaa itseäsi, et voi rakastaa ketään muutakaan”. Olen tästä aivan eri mieltä. Se, että jokaisen rakastuvan tai parisuhteeseen lähtevän pitäisi olla jo “valmis”, tuntuu ihan kohtuuttomalle vaatimukselle. Mä olen kokenut ainakin omalla kohdallani, että rakkaus on todellakin parantanut, lisännyt itsetuntoa ja tuonut voimaa, vaikka aloittaessani tämän suhteen olin monella tapaa vielä rikkinäinen. Ja ei – se ei estänyt mua myöskään rakastumasta tai antamasta rakkautta. 

Mua jotenkin kummeksuttaa ylipäätään ajatus, että nykyisin puhutaan tosi paljon siitä, kuinka moneen asiaan on oltava jollain tapaa valmis, ennen kuin voi ryhtyä. Mä ajattelen niin, että harvoin rakkauteen, vanhemuuteen tai työhön on varsinaisesti täysin valmis, kun se hetki koittaa. Mutta kyllä se tilanne ja elämä sitten opettaa matkan varrella. 

Rakkaus lapsiperhearjessa on muuten musta aika jännä konsepti. Siinä on ikään kuin kaksi tasoa, rakastaminen ja rakastuminen. Rakkautta ja yhteenkuuluvuutta voi osoittaa tosi arkisesti ja mä ainakin arvostan sitä, että lastenhoito ja kotityöt jaetaan. Sellainen on suurta rakkautta, että vaihtaa toisen puolesta taaperon kakkavaipat tai puhdistaa likakaivot. MUTTA tämän kaiken arjen keskellä on myös se rakastumis-leveli, joka nostaa päätään aina tasaisin väliajoin. Ja se jos mikä, on jotenkin uutta ja yllättävää: Vaikka elämä on hyvin arkista — sellaista korvatulehdus-väsymys-vessanoviaukipissalla -arkista –niin tuntuu suorastaan supervoimalle, että aikuisten välinen rakkaus ja kemia on vielä mukana, vaikkei se joka hetki ja kaikissa tilanteissa räisky ja näykään. Ajattelen, että ainakin itselleni onnellinen parisuhde koostuu näistä molemmista osasista. Ja kun ne on tasapainossa, on asiat hyvin.

Ja sitten taas näinkin – kun jompi kumpi taso alkaa voida huonosti, vaikuttaa se automaattisesti toiseen. Jos ei ole tarpeeksi arkisia tekoja, ei huvita kömpiä kainaloon pussailemaan. Jos taas rakastumis-tasolle, eli yhteiselle parisuhdeajalle, ei ole tarpeeksi tilaa, mä ainakin alan automaattisesti olemaan kurjempi kumppani myös arkisissa toimissa. Itsekkäämpi ja kireämpi. 

Onko sulla ollut rakkauden täyteinen kesä?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä