Kolmistaan

Eka arkiviikko meni päin pyllyä

Teksti: Karoliina Pentikäinen


Meillä on eka viikkoa uutta arka takana. Mies ja esikoinen palasivat vanhaan, eli töihin ja kouluun. Mulla ja pienillä on sen sijaa ihan uudenlainen arki. Mun kolmepäiväinen työviikko vaihtui viiteen päivään ja pienet aloittivat päiväkotiuransa. Samalla alkoi jo esikoisen harrastuksetkin.

Tai no…näin olisi pitänyt tapahtua.

Tytöt sairasteli viime keväänä ja alkukesästä aivan valtavasti. Heillä oli oikeastaan sellainen 1,5 kuukauden putki, jossa olivat jatkuvasti kipeitä yhdessä ja erikseen. Homma alkoi kurkunpääntulehduksesta ja loppui siihen. Tässä välissä oli korvatulehdusta ja kuumetta ja isosiskon allergiaa ja poskiontelotulehdusta jne.

Meillä oli miehen kanssa vielä kirkkaassa muistissa se, miten töitä piti keväällä sumplia jatkuvasti niin, ettei normaaleja työviikkoja ollut kuukausiin. Siksipä jo sunnuntai-iltana katsottiin kalenterit ja mietittiin, kumpi joustaa minäkin päivänä, jos päiväkotipäivät ei toteudukaan. Ja eihän ne toteutunut.

Maanantai meni vielä hyvin, mutta maanantain ja tiistain välisenä yön Ompulle nousi kuume. Mies jäi tiistaiksi kotiin. Minä jäin keskiviikkoaamupäiväksi kotiin ja keskiviikkoiltapäivällä tehtiin läpystä vaihto, joka tarkoitti sitä, että mun työpäivä venyi keskiviikkona luvattoman pitkäksi. Esikoisellakin nenä vuosi. Mulla alkoi samat oireet kun esikoisella. Käytiin koronatestissä ja saatiin negatulokset. Mä olin lasten kanssa torstain kotona ja perjantaina päästiin jo päiväkotiin, kouluun ja töihin. 

Että mitä tähän nyt sanoisi? Kyllähän säätö ottaa pannuun. Heräily, lääkkeet, lääkärilaskut ja nenänniistot ottaa päähän. Ensinnäkin sairastelu on tytöille tosi kuormittavaa ja väsyttävää ja tylsää. Toisekseen omasta elämästä tulee – kun sairasteluja on usein ja paljon – yhtä selviytymistä. Olisi ihana tehdä asioita pitkäjänteisesti ja edes osittain rauhassa, mutta tuntuu, kun jokainen asia tehtäisiin “kädestä suuhun -taktiikalla”. Tyyliin “mä nyt kirjoitan tämän jutun nopeasti tässä puhelimella lasten katsoessa Pipsa Possua”, “riipastaanko joku pikasafka vai tilataanko Woltista, jotta saadaan nämä äkkiä syötettyä ja unille?” tai “ei kai sitä nyt suihkuun enää ehdi kun lapset heräilee räkäisyyteen viiden minuutin välein”. 

Pienet pussailee ja nyöhjää niin, että jos toisella on tauti, se tarttuu saletisti myös toiseen. Heillä on samat tutit ja syövät toistensa ruokailuvälineillä (näitä ei voi siis aikuinen estää, vaikka yrittäisi)  ja kuljettavat pöpöjä sitä rataa, ettei käytännössä toisen tautia voi estää tulemasta toiselle. Mun oma immuunisairaus on tässä myös kurja lisä. Mullehan tarttuu monet sellaiset lastentaudit, joita aikuisille ei yleensä tartu. Kuten nyt keväällä vaikkapa se kurkunpääntulehdus ja tällä kertaa tämä sama flunssa. 

Äh. Mutta sellainen valitusvirsi tähän arjen alkuun. Mua harmittaa kovin, koska rakastan perusarkea. Ja siihen harvoin on viime aikoina päästy käsiksi. Voi kun tämä ei olisi vuoden teema. Jotenkin välillä, kun yrittää muutaman tunnin yöunilla ja hoitosumplimisten keskellä saada hyviä ideoita töissä ja muutenkin elää hyvällä fiiliksellä, tulee tunne, että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin. Pitäisikö toisen vanhemman jäädä vielä vuosiksi kotiin, jotta ei tarvitsisi aina säätää? Toisaalta: Ei meistä kummastakaan siihen kyllä varmasti enää olisi ja kaksi palkkapussia helpottaa arkea kummasti. 

Miten teillä händlätään lasten sairastelut?

-Karoliina-

Lue myös

X