Kolmistaan

Minä covergirlinä – Millaista on olla haastateltavana?

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Heipparallaa,

tänään ilmestyi uusi Anna-lehti, jossa meikäläinen sai kunnian olla kansijutussa. Ystävät kyselee multa usein näistä haastatteluista, että mitä siellä tapahtuu ja millä tavalla toimitaan. Meikataanko itse? Yrittääkö toimittaja kaivaa kohuja jne jne?  Joten ajattelin kertoilla nyt tännekin vähän siitä, mitä itse tiedän aiheesta. 

Ensinnäkin: Vuosikaudet ajattelin, että lehdet (yleisesti siis kaikki lehdet) on mun vihollisia. Mä olin ottanut aikanaan nokkiini jostain Seiskan tai Iltsikoiden “kohujutuista” ja siksi olin päättänyt, etten ole missään tekemissä vapaaehtoisesti lehtien kanssa. Sitten tapasin erään toimittajan (vuosi taisi olla 2017 tai 2018) joka sai mut ajattelemaan asioista eri tavalla: Jos kerran en pidä kuvasta, jonka lehdet musta antaa, miksi en itse aktiivisesti vaikuttaisi siihen sisältöön, jota musta kirjoitetaan. Se oli suuri ahaa-elämys. Miksi ihmeessä annan kirjoittaa itsestäni vain ja ainoastaan juttuja, joiden syntyyn en ole vaikuttanut, jotka harvoin edes kertoo musta oikeasti ja joita kirjoittaessa ei tosiaan kysytä lupia? Tämä siis infoksi: Suuri osa lehtijutuista kirjoitetaan nykypäivänä ilman, että jutun päähenkilö asiasta tietää. Saati saa rahaa, saati saa itse “tilata itselleen mainosta”. Tämmöiseen ajatukseenhan usein törmää keskustelupalstoilla – “joku on TUNKENUT itsensä taas lehteen”. Sillä tavallahan se ei mene. 

No. Tämän hetken jälkeen aloin sanoa kivoihin lehtijuttuihin “kyllä”. Sen jälkeen juttuja on kirjoitettu ja kaikista niistä olen tykännyt. Kun on saanut itse sanoa kommentit, on jutuista totta kai tullut enemmän sitä, mitä olen oikeasti. Totta kai otsikoihin nostetaan joskus tököjä, myyviä virkkeitä, mutta se nyt kuuluu asiaan. 

Lehtijutut, joissa itse olen ollut haastateltavan roolissa, voi jakaa kolmeen kategoriaan. Niitä ovat “postaus herättää keskustelua – jutut”, “sisäsivun haastattelut jostain teemasta” ja sitten vielä “kansijutut”. 

Postaushaastikset on niitä, että olen tehnyt jonkin postauksen, se on herättänyt mielenkiintoa ja sitten aihetta halutaan “jatkaa” lehdessä. Tämmöisiä on ollut vaikkapa se, kun me Penan kanssa hylättiin vauvat yhdeksi yöksi ja mentiin hotelliin nukkumaan. Tästä halusi “lausunnon” lehti jos toinenkin ja sitä kommentoi Jari Sinkkoset ja MLL: n väki (saatiin muuten synninpäästä – huh). Toinen esimerkki on vaikkapa se, kun kerroin blogissa mun lektiinitien puutos -nimisestä sairaudesta ja Hesari teki siitä myöhemmin jutun. Tällöin mä toimin haastattelun kokemusasiantuntijana ja lääkäri asiantuntijana. Nämä haastikset on yleensä supernopeita puhelin- tai sähköpostihaastiksia, joihin kuvat repäistään tyyliin mun IG:stä kuvakaappauksella. 

Sisäsivun haastikset on yleensä jonkin tietyn teeman ympäriltä. Usein lehdessä on myös tätä samaa teemaa oleva numero tai sitten joku juttusarja, johon haastis tulee. Tänä vuonna tällaisia haastiksia on ollut esim Lännenmedian (Aamulehti yms) haastattelu meidän perheestä ja ruuhkavuosista. Joskus tällaisiin juttuihin otetaan kuvat kuvaajan kanssa. Niihin ei kuitenkaan valmistauduta mitenkään erityisesti. Kuvat napataan nopeasti, kuvattavalla on omat vaatteet ja omat meikit ja ympäristö on sellainen, johon kaikki pääsee helposti. Esimerkiksi oma kotikatu. 

Kansijutut on sitten sellainen koko päivän “työpäivä”, mutta ihana sellainen. Haastattelu vie useamman tunnin ja ainakin mulla kansihaastikset on tehty aina face-to-face. Kuvaukset on myös ihan oma juttunsa. Tiimissä on kuvaajan lisäksi meikkaaja ja stylisti, lehden puolelta häärii ainakin kulisseissa AD ja päätoimittaja. Kansijutut on musta aina tosi jänniä, koska koskaan ei voi olla varma, millaiset otsikot nostetaan esille ja miltä kannessa näyttää. Ihmiset tekee yhdellä silmäyksellä lehtihyllyllä suuriakin päätelmiä kansihenkilöstä, joten näistä mä vähän koen jännitystä. Muista haastatteluista en enää ollenkaan. 

Tänään ilmestyneessä Annassa haastiksen teki Miia Siistonen, joka matkasi tapaamaan mua Tampereelle haastattelun merkeissä. Kuvat otettiin puolestaan Helsingissä. Kuvaajana Liisa Valonen, joka ottaa ihania kuvia ja saa mut rentoutumaan kameran edessä. Tää oli kolmas kansijuttu, jonka Liisa on musta kuvannut ja taas kerran mietin, miten hän osaa saada kamerallaan mun parhaat puolet esiin. Ihan mietin, olenko se minä – väsynyt äiti-ihminen – noissa kuvissa. 

Meikkihommat ja tyyli on kannessa toki myös olennaiset. Kylmäsen Essiin tutustuin aikanaan MeNaisten kolumni-kuvauksissa. Tykästyin häneen persoonana ja meikkaajana heti ja olenkin pyytänyt Essin aina meikkaamaan mut, kun olen vaan suinkin saanut itse esittää toiveeni. Essi on supertaitava, mutta kysyy aina, mitä mä itse haluan. Ei siis yritä tehdä musta jonkun toisennäköistä, vaan itseni näköisen. 

Tällä kertaa mut stailasi Liisa Kokko. Mä jännitin ennen stailauksia, koska luulin, että lehdissä on pakko pukeutua tietyllä tavalla. Sittemmin olen huomannut, että hyvä stailaaja kyllä kuuntelee kuvattavan toiveita, joten tälläkin kertaa lehtijutun tyyli näyttää ihan mulle itselleni. Pyysin hörsylämekkoja ja isoja korviksia ja niitä myös sain. Lehtien välillä on eroa muuten siinä, onko sisäsivun asut omia vai stailistin tuomia. Annan kuvauksissa sisäsivun Vimma-mekko on mun oma. 

Sitten vielä muutama sananen tänään ilmestyneestä haastattelusta. Mä olen kokenut, että mun on joskus helpompi antaa jonkun toisen kirjoittaa mulle aroista aiheista ennemmin kuin tuon ne itse, omalla tekstilläni, esille. Sillä tavalla saan jotenkin enemmän etäisyyttä aiheeseen. Kun se on ikään kuin tarina, vaikkakin yhtä totta kuin itse kirjoittamalla. Mutta ei niin syvältä mun sydämestä kuin oman näppiksen kautta kerrottuna. 

Sellaista. Luitko jo muuten Annan jutun? Mitä tykkäsit? Mikä juttutyyppi on eniten sun mieleen?

-Karoliina-

Kuva: Liisa Valonen, meikki Essi Kylmänen, tyyli Liisa Kokko – Anna-lehti

Lue myös

X