Kolmistaan

Luvattoman pitkä postaus siitä, kuinka meillä ei nukuttu, nukuttiin ja sitten taas ei

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Kaksi vuotta väsymystä on aika paljon. Mulla alkoi katkonaiset yöt jo raskausviikon 30 maissa, joten voi kai sanoa, että olen ollut tosi vahvassa univajeessa liki kaksi vuotta. 

Pienten synnyttyä rikkinäisiin öihin suhtauduttiin isolla tarmolla – tätä tämä kaksosvauva-arki nyt on, eletään sitä täysillä. Aluksi herätyksiä kolmen tunnin välein, maidon pumppaamista ja tuttipullojen täyttöä. Jossakin vaiheessa alkuviehätys muuttui tavaksi ja sen jälkeen väsymys lamaannutti. Ei useinkaan enää väsyttänyt sillä “perinteisellä” tavalla, haukotellen. Väsymys oli (ja on edelleenkin usein) syvempää. Pitkäkestoinen väsymys vaikuttaa ihan kaikkeen – tulee kireäksi, äreäksi, negatiiviseksi. Alkaa lihoa, alkaa sairastella. Ja juuri, kun luulee, ettei väsyneemmäksi enää voi tulla, joku lapsista joutuu sairaalaan ja sitten valvotaan vielä kaiken päälle muutama vuorokausi putkeen. Palautumatta, totta kai. Tämän arjen tietää varmasti suuri osa pienten lasten vanhemmista. 

Viime keväänä, monen erilaisen uniohjauksen ja tyttöjen verikokeiden jälkeen, mulle tuli mitta täyteen. Tuli täysi kyllästyminen siihen, että tyttöjen nukutukset kesti sekä päiväunilla ja illalla vähintään tunnin/nukutus. Sekin alkoi jo saada epätoivon pintaan, että olin nukkunut VUODEN lasten lattialla patjalla. Vaikka epäilinkin, voiko mitään enää muuttua (niin käy, kun on oikein väsynyt. Tuntuu sille, ettei mihinkään ole hyviä ratkaisuja), päätin silti yrittää. 

Homma alkoi näin  eli aloin järjestelmällisesti viedä tyttöjä unille ilman nukutusta. Tuon postauksen kirjoittamisen jälkeisinä viikkoina tytöt vielä välillä itkivät sängyssä, kun heidät sinne vietiin, mutta viimeiset kuusi viikkoa homma on mennyt pääasiassa täysin ongelmitta. Me tehdään aina ennen unia – oli kyseessä sitten päikkärit tai iltaunet – samat toimenpiteet. Maito, aina sama kirja ja sitten unille. Sängyssä rukous ja pusut ja hyvien unien toivotukset. Ennen me jätettiin tyttöjen ovi auki eteiseen, mutta ollaan huomattu, että kun oven laittaa kiinni, he nukahtavat vieläkin rauhaisammin (ja sitten kävelyä eteisessä ei tarvitse vältellä). Jännä juttu tämä ovikin – mä ajattelin, että avonainen ovi tuo heille turvaa, mutta todellisuudessa se vaan lisäsi heidän levottomuutta. Niin kuin lisäsi aikuisen läsnäolo huoneessakin itseasiassa. Nyt nukkumaanmeno on tytöistä niin kiva juttu, että varsinkaan Mesiä ei tarvitse edes houkutella sänkyyn. Kun sanotaan, että on uniaika, hän kävelee itse sängylle. Omppu saattaa vähän varmistella ja ilmoittaa “kohta minä herään”. Jep lapseni. Kohta, eli kymmenen tunnin päästä. Buhhahhaaaa.

No sitten tämä meidän toinen ongelma, eli tyttöjen yöitkut. He siis ovat koko elämänsä heräilleet 2-10/kertaa/tyttö/yö. Heräily ei ole useinkaan mitään unista pientä tuhinaa, vaan ihan kunnon itkua, jossa nykyisin seistään sängyssä ja puhutaan selkeitä toiveita “äiti syliin”, “Haluan maitoa” (yömaito lopetettu, kun he ovat olleet 7kk), “minulla on kakkahätä” tms tms. Minusta huutelut ovat olleet sellaisia, että niihin pitää reagoida hyssyttelyllä tai tarpeeseen vastaamisella. 

Nyt kuitenkin päätin kolmisen viikkoa sitten, että meidän on PAKKO yrittää päästä näistä yökekkuloinneista ja patjanukkumisesta eroon. Kyse ei ole enää vauvavuodesta. Tytöt täyttävät kaksi, eikä me voida olla ikuisesti näin väsyneitä vanhempia. Tehtiin seuraavat toimenpiteet: Laitettiin itkari tyttöjen huoneeseen ja minä marssin miehen viereen alakertaan unille. Päätettiin, että annetaan tyttöjen huudella aina kaksi minuuttia ennen kuin reagoidaan heihin. Aika heitettiin aivan hatusta. Jonkun mielestä tämä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin, mutta kaksi minuuttia on tosi pitkä aika silloin, kun on riski siihen, että yksi kaksivuotias herättää kaksoissiskonsa SEKÄ seinän takana nukkuvan – hyvin herkkäunisen – esikoisen. Tämän vuoksi musta on kai tullut niin nopeasti tyttöihin reagoiva, kun pelkään koko lapsikatraan heräämistä yhden mölinöihin. Jaettiin tämän lisäksi vuorot miehen kanssa. Joka toinen yö mies ottaa kopin yläkertaan juoksusta, joka toinen yö minä.

Ja kuinkas sitten kävikään? Sanotaanko näin, että suunta on parempi. Tytöt kyllä vielä (ainakin toinen) heräävät öisin ja itkeskelevät tai huutelevat, mutta kaksi minuuttia on ihmeellisen maaginen aika, koska ehkä 70% kerroista he myös rauhoittuvat uudelleen unille ilman aikuisen apua. Monta kertaa olen ehtinyt rynnätä jo yläkertaan ja odottaessani pienten oven takana huuto on loppunut kuin seinään jossakin puolentoista minuutin kohdalla. Tämä on tosi iso harppaus meille, mutta totta kai vielä toivon, että joku kerta tytöt oppii nukkumaan ilman minkäänlaista kekkulointia. Ja huoli muiden heräämisestä on ollut pääosin turha: Ainoastaan aamuyön herkässä unessa huutelija on saattanut herättää siskon/siskot. Parasta on toki se, että ekan kerran vuoteen me nukutaan miehen kanssa samassa sängyssä. Ja ekan kerran yli kahteen ja puoleen vuoteen saman tuplapeiton alla, koska aluksi mun raskausmaha ja raskaustyyny nimeltään Markku vei yhden peiton kokonaan ja sen jälkeen sängyssä nukkui erinäinen määrä pieniä ihmisiä. 

Mitä tästä kaikesta opimme? Ei mitään. Oikeasti. En usko, että tehtiin ennen juuri mitään väärin, eikä nyt sen enempää oikein. Koska kyllähän me ollaan yritetty tätä aikaisemminkin kehnoin tuloksin. Ehkä aika oli nyt vaan oikea. Toivotaan, ettei takapakkeja tule kauheasti. Sairastelu jo vaikutti yöheräilyyn, mutta jospa terve kausi kestäisi nyt hieman enemmän.

Jos kuitenkin jotain oppia haluat omassa väsymyksen epätoivossasi ottaa, tässä muutama asia, jotka musta meidän uudessa tavassa on aika hyvin:

  • Sinnikkyys yksin nukahtamisen avuksi, vaikka alku on vaikeaa ja sydän meinaa särkyä sängystä huutelevaan lapseen
  • Selkeät rutiinit ennen unia. Jos pitää tehdä jotain kurjaa ennen unia (esim pestä hampaat, imeä nenästä räät tms), tehkää sen jälkeen vielä jotain mielestä. Esim kirjan luku. 
  • Sovi mahdollisen puolison tai itsesi kanssa joku selkeä minuuttiraja, millä menet huoneeseen. On helpompi pysyä jämäkkänä, kun on luotu ohje.
  • Sovi virke/virkkeet, mitä kekkuloivalle lapselle sanotaan. Meillä se on “ nyt on yö. nyt nukutaan”.

ja kuinkas sitten kävikään….

Päiväkotiedit viikko tämän postauksen luonnosversion kirjoittamisen jälkeen tapahtui nimittäin näin:

Kun päiväkoti alkoi, tytöt ovat alkaneet itkeskellä sänkyyn viennin jälkeen. Ei pahasti, mutta ehkä puolet illoista on mennyt siihen, että Omppu on halunnut usein potalle monta kertaa ennen unia ja muutenkin ”silitä vielä vähän”. Mesi on sen sijaa nukahtanut hyvin ja nukkunut pääsääntöisesti unet 19/20-6, mutta Omppu kekkuloi pitkin yötä ja haluaa “ookkaliin kassomaan pipsa possua” tai “pelottaa pelle, pelottaa tinosaulus”. Huudot on niin hysteerisiä, että ne kerrat, kun on odotettu se kaksi minuuttia sekä F, että Mesi ovat heränneet siihen. Pahinta on kello 4.50-5.00 väliset huudot. Siihen on loppunut nimittäin aina koko perheen yöunet. Joten: Lattialla nukkuvat vanhemmat ovat taas palanneet osaksi yötä. Päiväkodin aloitus on selvästi tuonut tähän takapakkia. Tosin: Onneksi ei olla kevään lähtötilanteessa (ei tarvitse nukuttaa!!) ja onneksi saadaan miehen kanssa nukkua vierekkäin yleensä edes puolet yöstä. Et kaipa se taas tästä. 

Tsemppiä sulle sinne univajeen kanssa. En voi luvata, että se helpottaa. Mutta toivon sulle parasta! 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Lue myös

X