Kolmistaan

Keskusta-asuminen sopii myös perheellisille

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Valeäiti-Hanne aloitti alkuviikosta keskustelun perhevapaiden aikaan koetusta yksinäisyydestä. Ja sitä samaa teemaa jatkoi Kaisa Kartela, joka toi keskusteluun sen aspektin tiimoilta, että hän oli kokenut yksinäisyyden suuremmaksi lähiössä kuin keskustassa asuessa. Naisten keskustelu oli itsessään jo tosi mielenkiintoista, mutta se sai omassa päässä aikaan myös uusia oivalluksia. Varsinkin Kaisa sanoitti monia niin isoja juttuja, jotka on ollut mun sisällä kyllä tunteena, mutta en ole oikein osannut edes pohtia niiden juurisyitä. 

Mähän olen kotoisin maaseudulta. Ja vaikka mä koen, että mun lapsuus ja nuoruus oli onnellista ja kivaa, koin aina, että olen syntynyt täysin väärään paikkaan. Aina silloin tällöin, kun saatiin käydä Jyväskylässä yötä meidän mummolla – kerrostalossa – tunsin, että olen siellä, missä mun kuuluukin olla. Katselin illalla parvekkeelta alhaalla viilettäviä busseja ja ihmisten liikkumista. Siellä oli ihmisiä!! Rakastin kerrostalon rappukäytävän ääniä ja hissin oven kolahduksia. Tuntui tosi paljon turvallisemmalle liikkua pimeässä kerrostaloasunnossa keskellä kaikkea, kun oli ensin tottunut liikkumaan pimeässä omakotitalossa  yöllä pissalle niin, ettei talon ympärillä ollut valon valoa, eikä mistään kuulunut mitään. Edelleenkin ihmettelen, miten kukaan, koskaan, uskaltaa nukkua yksin yksinäisissä taloissa tai mökeissä keskellä ei-mitään.

Kun sitten 19-vuotiaana muutin pois kotoa, olen yhtä kahden vuoden hairahdusta lukuunottamatta asunut aina niiden kaupunkien keskustoissa, joissa olen kulloinkin asunut. Jyväskylässä asuin Pöllövaarin talossa ja sitten Forumin vieressä, siinä Subwayn takana olevassa talossa. Helsingissä asuin mm. Ruoholahdessa, Kampissa ja Kalliossa. Pyynikin lasken Tampereella keskustaksi, vaikka esikoisen mielestä se ei enää keskustaa olekaan. Mulle keskusta-asuminen on merkinnyt vapautta. Lähiöt – varsinkin “perhelähiöt” – tosi suurta ahdistusta. En ole ennen oikein tajunnut, mistä tällaiset tunteet on johtunut, mutta Kaisan storyjen avulla ymmärsin sen, että keskusta-asumisen kynnyksettömyys ja se, että elämä on vieressä, tuo hyvänolontunteen. 

Mä olen introvertti ja se ilmenee mun elämässä sillä tavalla, että mun on vaikea sopimalla sopia(vapaa-ajan)  tapaamisia ihmisten kanssa. Mulle myös kaikki aikataulutetut harrastukset ja kivatkin ylimääräiset jutut tuntuu taakalle. Siksi keskustan ulkopuolella asuminen on tuntunut musta ahdistavalle, kun rientoihin, kylään ja kaupoille ei voi tuosta vaan piipahtaa. Musta on tuntunut, että olen jotenkin ansassa siellä kaukana, jossa ei tapahdu mitään. Tungettuna muottiin, jossa en halua olla.

Mä olen 11 vuoden äiti”urani” aikana saanut monta kertaa kuulla oletuksia siitä, että “no nyt viimeistään varmaan ostatte omakotitalon” tai “eihän lasta nyt keskustassa voi kasvattaa”. Mulle tällaiset ajatukset on täysin vieraita. Tai siis en itse pysty yhtään kuvittelemaan, että lähiöön muuttaminen olisi täysin must ja toisaalta keskusta-asuminen aivan mahdotonta lasten kanssa. Ymmärrän hyvin sen, että jengi haluaa enemmän tilaa (siitähän keskustassa joutuu usein tekemään kompomissin, kuten meilläkin @pieni_talo_pyynikilla), mutta itse en näe ison kodin antamaa plussaa niin suurena, että luopuisin henkisestä vapaudestani. Tiedän, ettei kaikki koe asiaa samalla tavalla, mutta mulle se, että rientoihin ja menoihin tulee aina lähteä autolla ja matkat vie aikaan, tuntuu tosi ylivoimaiselle. 

Kaisa puhui hienosti storyssään siitä, kuinka vaikkapa viinilasin juominen parvekkeella niin, että näet ja kuulet ulkona liikkuvat ihmiset ja ratikat tuntuu eri asialle, kun juoda sitä samaa lasia toisaalla. Koska kun juo lasillista keskellä elämää, keskellä kaupunkia, tuntuu sille, että kotiin jääminen on valinta. Ja juuri tämä VAPAAEHTOINEN KOTONA OLO taitaa olla mulle juurikin se juttu. Se, että ympärillä on elämää, tekee nimittäin kotona olostakin musta niin ihanaa. Se on silloin valinta, eikä pakko .

Toinen tärkeä huomio keskusta-asumisen puolesta juurikin perheellisille on se, että mä olen kokenut, että vaikka olen ollut perhevapailla (ensin Kalliossa ja nyttemin Pyynikillä), en ole ollut yksin, koska ihmiskontakteja on ollut helppo saada pelkästään sillä, että astuu ovesta ulos. Leikkipuistossa on aina ihmisiä. Samoin kahviloissa ja kaduilla. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselle, kun juuri kerroin olevani introverttiuteen taipuvainen, mutta itse asiassa tämä liittyy juurikin siihen ominaisuuten. Mä nimittäin kartan suunniteltuja tapaamisia, koska mulle tulee niistä usein liian virallinen olo, joka taas ahdistaa. Mutta kun omat kontaktit saa valita lennosta, eikä tapaamiselle/vierailulle ole sovittu ennalta mitään muotoa tai aikaa, on se musta tosi kivaa. Ehkä juuri sen takia rakastan niin paljon meidän taloyhtiötä ja meidän taloyhtiön porukkaa. Ulkona törmää ihmisiin spontaanisti ja aikaa vietetään luontevasti sen oman arjen keskellä. Ei tarvitse leipoa pullaa vierailulle ja siivota kotia, vaan voi vaan turista pölähtäneenä hiekkalaatikolla ja joku tuo lapsille kaapista pillimehut ja kylmät nakit. Kaikki tapahtuu luonnollisesti ja ihmiskontakien saanti on kynnyksetöntä. Se on musta yhteisöllisessä keskusta-asumisessa mieletön plussa, josta harvoin oikeasti edes puhutaan. 

Mä tein pari viikkoa sitten leikkimielisen kyselyn instagramissa siitä, missä asioissa olen influenssoinut ihmisiä. Yllätyksekseni 14% ihmisistä vastasi, että olen “pienen kodin lähettiläs” tai “sä olet saanut tajuamaan, ettei kaikilla perhellisillä ole pakko olla 300 neliön asuntoa kaupungin ulkopuolella”. Vaikuttavin kommentti oli lienee se, että vastaajan mielestä olen antanut kasvot sille, että keskustakin voi olla hyvä paikka perheelliselle ja perheille. 

Mun agendana ei ole saada kaikkia keskustaan. Päinvastoin – asuntojen hinnat on muutenkin liian korkeat. Mutta musta on tärkeää tuoda esille myös erilaisia tapoja ja paikkoja asua perheenä. Suomalaisille on iskostettu niin vahvasti päähän se omakotitaloasuminen keskustan ulkopuolella, että siitä ajatusmallista on vaikea päästä varmasti ulos. Ja tietysti ei tarvitsekaan päästä, jos se tuntuu omalle jutulle. Mutta tiedän, että kaikille se ei sovi ja silloin voi alkaa vaikka virheellisestä ajatella, että perhe-elämä/parisuhde/vallitseva elämäntilanne ei sovi, vaikka todellisuudessa kyse on vain asunnon sijainnista. 

Tämmöisiä ajatuksia sunnuntaihin! Ihanaa alkavaa viikkoa! Seuraa meidän pienen talon keskusta-asumista tämän tilin kautta

– Karoliina – 

 

Lue myös

X