Kolmistaan

Tapoin kasvin ja olen huono nainen

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Tapoin kasvin. Asia ei ollut ihme. Itse asiassa sen pienen hetken, kun kasvi oli hengissä, herätti se paljon kummeksuntaa lähipiirissäni – “Siis onko SULLA tällainen?”. 

Kasvi oli tuparilahja. Ihana roikoteltava pallukka, jonka hoidon piti olla helppoa. “Kerran viikossa hanan alle hetkeksi.” Tekisi keväällä ehkä kukkiakin. 

Mutta kerranviikossa kai unohtui. Lopulta ikkunan edessä roikkui ruskea karahka. “Kuule, tää taitaa olla nyt sitten kuollut”, sanoi bestikseni. Yritin viedä palluran vielä veden alle, mutta kuollutta ei saanut enää heräämään henkiin.

Koin syyllisyyttä. Kylläpä olen huono nainen ja huono perheenäiti, kun en saa edes yhtä kasvia pysymään hengissä.

Sitten muistin, että kasvi oli lahja meidän perheelle. Ei pelkästään minulle. Kokiko mies syyllisyyttä kasvin tappamisesta? Epäilen vahvasti. Havahduin – taas kerran -ikiaikaiseen, pääni sisäiseen, oletukseen siitä, miten naisen kuuluisi olla kasveja(kin) hoivaava emonen. Riisuin syyllisyyden viitan samointein.

Loppu. Kasvin elämä.

-Karoliina-

Lue myös

X