Tapoin kasvin. Asia ei ollut ihme. Itse asiassa sen pienen hetken, kun kasvi oli hengissä, herätti se paljon kummeksuntaa lähipiirissäni – “Siis onko SULLA tällainen?”.
Kasvi oli tuparilahja. Ihana roikoteltava pallukka, jonka hoidon piti olla helppoa. “Kerran viikossa hanan alle hetkeksi.” Tekisi keväällä ehkä kukkiakin.
Mutta kerranviikossa kai unohtui. Lopulta ikkunan edessä roikkui ruskea karahka. “Kuule, tää taitaa olla nyt sitten kuollut”, sanoi bestikseni. Yritin viedä palluran vielä veden alle, mutta kuollutta ei saanut enää heräämään henkiin.
Koin syyllisyyttä. Kylläpä olen huono nainen ja huono perheenäiti, kun en saa edes yhtä kasvia pysymään hengissä.
Sitten muistin, että kasvi oli lahja meidän perheelle. Ei pelkästään minulle. Kokiko mies syyllisyyttä kasvin tappamisesta? Epäilen vahvasti. Havahduin – taas kerran -ikiaikaiseen, pääni sisäiseen, oletukseen siitä, miten naisen kuuluisi olla kasveja(kin) hoivaava emonen. Riisuin syyllisyyden viitan samointein.
Loppu. Kasvin elämä.
-Karoliina-
Kommentit (4)
Mua ei nappaa ruuan laitto eikä leipominen ja olen nainen. Mut mun onneksi mieheni tykkää laittaa ruokaa ja leipoa ja on tullut asiassa omaan isäänsä. Anoppi on samalla linjalla kuin minä samassa asiassa.
Mainio teksti! 💪
En hoida kasveja, neulo tai sienestä.
Jos mieheni haluaisi noita harrastaa, niin se olisi ihan fine.
On jotenkin niin väsyttävää, miten niin iso osa naisista vuodesta toiseen simuloi jotain ”oikeaa perheenäidin” to do- listaa.
Toisaalta taas toisille meistä kauniit, laadukkaat langat ja hyllyjen reunoilta ryöppyävät viherkasvit ovat suuri ilo ja intohimo. Tuskinpa vaan pelkästä velvollisuudentunnosta tulee sinne metsäänkään toistamiseen lähdettyä?
Minun huonouteni olkoon se, ettei salit tai ryhmäliikuntatunnit kiinnosta.
Se on juurikin näin 🙂