Farkkujen mitoitus ja epätoivoa ostoksilla

Mä olen seurannut tällä viikolla ilolla Peppi Puljujärven ja esimerkiksi Milja Niemisen keskustelua plus-kokoisten naisten näkymisestä (tai ennemminkin näkymättömyydestä) mediassa. Ihanaa, että naiset uskalsivat tuoda asiaa esille! Milja puhui myös pitkät ja tosi mielenkiintoiset storyt siitä, miten ymmärsi jossain vaiheessa elämäänsä, että vaatekaupoista ei tosiaankaan löydy vaatteita kaikille. Että on olemassa iso osa yhteiskuntamme ihmisiä, joille kaupoista ei löydy lainkaan kokoja. 

Miljan storyt sai palaamaan mun mieleen muutaman kauppareissun kuukauden takaa. Mä mietin tosi kauan, voinko – onko mulla ylipäätään lupa – puhua tästä asiasta. Ymmärrän hyvin, että täytän jo pelkästään mun koon ja ihonvärin mukaan jo niin hyvin länsimäisen kauneusihanteen vaatimuksia, että olisi tekopyhää marssia body positive-lippu (tai joku muu lippu) kädessä kertomaan, miten yhteiskunnan tulisi muuttua ja kuinka just minua kohdellaan väärin. Kuitenkin – ilman, että huomio viedään niiltä kuuluville – mä haluan jakaa ajatuksia lisää tästä aiheesta. Ihan vaan siksi, että ne ulkonäköpaineet ja juurikin vaatekauppapainajaiset koskee niin monia meistä. Myös meitä, joiden BMI ilmoittaa, että olemme normaalipainoisia. (Oikeasti en ole laskenut mun BMI:tä, mutta olettaisin näin).

Mä olen ollut koko ikäni normikokoinen. Moni sanoisi varmasti hoikka. Parikymppisestä kaksosten odotukseen asti mä olen ollut jopa – näin jälkikäteen katsottuna – hyvinkin laiha. Kun sitten sain meidän pienet tytöt pari vuotta sitten ja painoin pitkään synnytyksen jälkeenkin reippaasti yli 70 kiloa (olen 165cm pitkä), havahduin ensimmäisen kerran siihen, millaiset yhteiskunnan odotukset painon ja esimerkiksi synnytyksen jälkeisen palautumisen suhteen oli. Mulle pienikokoisuus oli tavallaan vahingossa liittynyt mun identiteettiin ja sitten kun en enää ollutkaan aivan kirppu, tuntui, kun en tietäisi, miten toimia. Sain myös välillä – en usein, mutta mun sen aikaiseen mielentilaan nähden tarpeeksi usein, kommentteja ja kyselyitä Instagramissa siitä, koska alkaisin pudottaa “söpöä raskauspömppöä” tai milloin aion alkaa taas urheilla. Nekin  kommentit, joissa kerrottiin, että olen nyt kauniimpi, kuin minulla on ”vähän lihaa luiden ympärillä” tai ”kasvot hehkuvat, kun et ole enää niin laiha”, tuntuivat iskuille. 

Kommenttien jälkeen pahinta synnytyksen jälkeen olivat vaatekaupat. Ja on monella tapaa edelleen. Nimittäin aina, kun olen saanut puhuttua itselleni kauniisti, ettei mun tarvitse olla enää 20-vuotiaan Karoliinan mitoissa, joku paska ja epäonninen housunostoreissu romuttaa taas armolliset aatokset. Olen jo pari kertaa näiden vuosien aikana päässyt balanssiin itseni ja uuden kokoni ja mahamakkaroideni kanssa (ja kirjoittanut siitä ehkä jopa blogiin), mutta sitten epärealistiset ajatukset palaavat uudelleen mieleen. Tilanne on superhämmentävä – mä olen kuvitellut liki 35 vuotta, että mä suhtaudun itseeni kivasti juuri sellaisena kun olen. Että mä en ole laihdutuskuurityyppi. Että mulla on hyvä itsetunto. Noh – helppohan se on ollut, kun on mahtunut vaatteisiin kun vaatteisiin. 

Mä olen pienten syntymän jälkeen yrittänyt saada itselleni hyvää oloa sillä, että en pidä mitään tavoitevaatteita kaapissa, vaan myyn ne pois ja ostan niiden tilalle sopivia vaatteita. Varsinkin farkut on tuntunut tosi haastavalle konseptille uuden painon, “uuden” mahan ja endometrioosi- ja IBS-turvotuksen kanssa. Mulla oli taannoin aivan epätoivoinen ja lopulta itkuinen kauppareissu farkkuosastolla, kun yritin ostaa farkkuja Gina Tricotilta, Zarasta ja Lindexistä, josta ennen pienten syntymää löysin kivoja housuja. On totta, että mun ympärysmitalle löytyy farkkuja noista kaupoista, mikä on tietysti kiva asia, eikä kaikille itsestäänselvyys. Mutta kyllä se söi itsetuntoa tosi paljon, että lopulta se koko, joka mun mahan kohdalta tuntui kivalle, oli lahkeista valehtelematta 30 senttiä liian pitkät. Muutenkin hämmennyin vaatteiden kokolappuja, vaikka tiedän senkin, ettei niitä pitäisi tuijottaa. Mietin, miten kasvavat nuoret voivat tuntea olonsa hyväksi ja sopivaksi, jos minäkin meinasin saada romahduksen siitä, että olen Large tai ExtraLarge. Ei ollut siihen asti tuntunut niin largelle, mutta yhtäkkiä aloin epäillä, olenko large ilman, että olen itse sitä tajunnut. 

Peppi ja Milja (ja sen jälkeen moni muut) puhuivat Instassa siitä, että mediassa tulisi näkyä kuvastoa, jossa olisi erikokoisia ja erimuotoisia ihmisiä. Se on varmasti mitä tärkeintä plussakokoisille, mutta se tekisi hyvää – olisi välttämätöntä – ihan meille kaikille. Sitä kautta, että jokainen meistä näkee kaiken kokoisia ihmisiä lehtien kansissa, kaikenvärisillä ihoilla, auttaa meitä katsomaan itseämme ja muita armollisemmin. Ajattelen, että sitä kautta me voidaan olla toistemme tukena paremmin ja tarkastella myös omia asenteitamme liittyen ihmisten kokoon. Miten puhumme erikokoisista ihmisistä? Miten suhtaudumme rekrytoinnissa erikokoisiin ja -näköisiin ihmisiin jne? Ja mä uskon, että tällainen puhe ja erilaiset kuvat voi oikeasti muuttaa maailmaa. Sen huomaa jo siitä, että ne vitsit, joille ennen on naureskellut vaikka Frendien jaksoissa, tuntuu tänä päivänä usein tökeröille. Silloin oli hauskaa Monican pulleus teini-iässä tai Chandlerin isä. Omituista, kun nyt ajattelee.

Mä seuraan Instassa montaa plussa-aktivistia, koska koen, että ei-langanlaihojen mallien tuijottelu toimii mullekin tosi isona tsemppinä. Se on ikään kuin todistusaineistoa sille, että voi olla kaunis, ihana, seksikäs, tyylikäs ja vaikka sun mitä, vaikkei housujen tuumakoko olisi 26. Ja tämä on jo iso asia, kun on kasvanut aikuiseksi maailmassa, jossa Kate Moss oli se, jolle jokainen meistä millenium-vuosien teineistä halusi näyttää. 

Tässä liitteenä kolme kuvaa mun tämän päivän IG-yhteistyöstä ihanan Palmrothin kanssa. Kuvien välissä oli aikaa ehkä 10 minuuttia. Silti epäröin julkaista kahta takkikuvaa, koska…noh…en näyttänyt niissä yhtä hoikalle kuin mekkokuvassa. Sairasta tämä maailma! Olisi ihanaa sanoa postauksen lopussa, että NYT olen valaistunut ja riisunut kaikki ulkonäköpaineet harteiltani, mutta eihän se niin mene. Mutta toivoa on, että joku päivä — minä tai tyttäreni — eivät enää koe tällaisia paineita. Mutta sen eteen on tehtävät töitä. Ja vaikka kuinka “some-hömppä” niin monia ärsyttääkin, on some parasta, mitä tälle asialle on tapahtunut varmasti puoleen vuosikymmeneen. Somessa nimittäin kuka tahansa voi ottaa alustan haltuun ja tehdä oman osansa sen hyväksi, että kaikenkokoiset ja -näköiset ihmiset pääsevät esille.

 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä