Sairastelen, olen siis heikko. Eiku!
Heippa sunnuntaihin! Mua instassa seuranneet ovat huomanneet, että meidän pienet tytöt on ollut kipeitä koko tämän viikon. Tänään ei ole ollut kuumetta enää, mutta tytöt ovat edelleen tosi räkäisiä. Vaikea sanoa, milloin pääsevät takaisin päiväkotiin. Kuulin päiväkodin opelta, että samainen tauti on kiertänyt pitkin päiväkotia niin lapsilla kuin aikuisillakin. Ja ollut tietysti todella sitkeä.
Sen lisäksi, että on tytöille tosi rankkaa sairastella näitä “päiväkodinaloitustauteteja” tiheästi, on meidän aikuisten tietysti kurja katsella, kun lapset voi huonosti. Pienet on niin raasuja kipeinä!
Ihanan lisämausteensa pienten tyttöjen sairasteluun tekee se, että minulla on immuunsairaus, jonka vuoksi olen herkkä saamaan flunssia ja varsinkin keuhkoihin meneviä tauteja. Tai sanotaanko ennemmin näin – jos sairastan mitä tahansa pikkuflunssaa, jolla on mahdollisuus sairastuttaa mun keuhkot, varmasti myös sellaisia oireita saan.. Toisin sanoen kun pienet ovat jossakin ihan tavallisessa lastentaudissa, jota yleensä aikuiset eivät saa, minä saan sen hyvin todennäköisesti.
Kun tänä aamuna heräsin ja tajusin olevani todella kipeä, mun ensimmäinen tunne oli syyllisyys. Mä olen elämäni aikana sairastanut niin paljon, ja joutunut olemaan varmasti keskivertoihmistä enemmän töistä/opinnoista myös sairastelun vuoksi pois, että myös kokemukseni sairastelusta on ollut kaikenkirjavia. Suurimmassa osassa työpaikkoja sairasteluun on suhtauduttu, kuten kuuluukiin – neutraalisti. Mutta varsinkin nuoruudessani mulla on ollut työpaikkoja, joissa on annettu ymmärtää, että sairastelu ei ole suotavaa. Tai ainakaan HYVÄ työntekijä ei sairastele. Muistan yhden työpaikan, jossa suorastaan pakotettiin töihin 39 asteen kuumeessa, koska “ei tässä ajassa nyt tuuraajaakan ehditä saada”. Mutta sitten myös sellaiset pienet, merkitystä tekevät lauseet, ovat jääneet myös kalvamaan. Niitä ovat olleet tällaiset “voi että miten sä sairastelet niin usein. En kyllä kestäisi. Itse olen ollut kerran flunssassa vuonna -84”. Tai “sä kyllä sairastelet todella usein.” Vaikka noissa lauseissa ei suoranaisesti tuomita toisen sairastelua, väkisinkin niistä tulee paska olo. Ihan kun se, joka sairastelee, ei tietäisi, että sairastelee paljon.
Suomessa on myös hassua tapa ikään kuin demonisoida lääkärissä käynti. Toki se on onneksi koronatestiaikaan muuttunut paljonkin. Silti kuulen usein ihmettelyä siitä, menenkö tosiaan lääkäriin, vaikka olisin ollut kuumeessa vasta pari päivää. Joka kerta ei jaksaisi selittää, että ilman lääkäriä ja vaikkapa oikeaa määrää kortisonia tässä naisessa henki ei kohta pihisisi. Ei, vaikka tauti ei tosiaan olisi vielä viikkoja kestänytkään.
Mulle on jäänyt elävästi mieleen yksi sellainen kokemus, jossa mä aloin oireilla sisäilmasta mun työpaikalla. Ja kun asia otettiin puheeksi, tuli pari kollegaa kertomaan, kuinka HE EIVÄT OLE KOSKAAN oireilleet siellä tilassa ja tämä varmasti johtuisi siitä, että olen niin herkkä. Herkkyys sanaa korostettiin ja toisteltiin erityisesti niin, että alkoi tulla sellainen olo, kun herkkyys olisi valinta, ainakin pahe. Korostaakseen ongelman johtumista vain minusta, he jopa ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi pitämään omat oppituntinsa minun luokassani…ja roudasivat samalla luokkatolkulla teinejä mukanaan noihin tiloihin. Lopulta herkkyyteni taisi kuitenkin pelastaa aika monen ihmisen terveyden: Tila tosiaan todettiin tutkimusten jälkeen hyvin sairastuttavaksi. Seurasi mittavat remontit.
Joka kerta, kun kerron vaikkapa Instagramissa olevani kipeä, saan kymmenittäin viestejä, joissa kehotetaan tarkistamaan kotimme homeen varalta. Tai kummastellaan, miten voin sairastella niin paljon – onhan minulta vaan tarkastettu ferritiini. Vaikka suurin osa noista kommenteista on hyväntahtoisia, auttamiseen tähtääviä, on niiden lukeminen/kuuleminen myös kauhean turhauttavaa. Vaikka tiheä sairastelu on minustakin kurjaa, olen ymmärtänyt sen, että tällainen minä vain olen. Voin yrittää buustata vastustuskykyä jonkin verran elämäntavoilla ja vitamiineilla, mutta määräänsä enempää en voi geeneihini vaikuttaa. Se, missä toisilla geeneissä on ruskesilmäisyys, absoluuttinen sävelkorva tai rintasyöpäalttius, minulla se on lektiinitien puutos, joka tarkoittaa sitä, ettei minulla yhdessä osassa vastustuskykyä ole lainkaan puolustusmekanismia juurikin flunssia ja keuhkosairauksia vastaan.
Lektiinitien puutos -diagnoosin saaminen muutama vuosi sitten on auttanut minua hyväksymään itseni, mutta syyllisyys nostaa aina silloin tällöin silti päätään. Perusluonteeseeni kuuluu se, että en haluaisi olla kenellekään taakaksi, enkä haluaisi epäonnistua. Sairaana kuitenkin joutuu sysäämään vastuuta vaikkapa perheestä enemmän miehelle, ja töistäkin joutuu – varsinkin korona-aikana – olemaan useammin pois. Yritän kuitenkin koko ajan opetella sitä, etten ole korvaamaton, eikä minun panokseni juuri mihinkään ole niin merkityksellistä, ettei siitä voisi paria päivää joustaa. Sanotaanko kuitenkin niin, että harjoitukset ovat edelleen kesken.
Onko sinulla vastaavia kokemuksia sairastelun aiheuttamista tunteista tai toisten ihmisten kommentoinnista?
-Karoliina-
Kommentit
Ihan kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani. Sairastan jatkuvasti: poskiontelotulehdusta, korvatulehdusta tai keuhkoputkentulehdusta. Perussairautena on astma ja olen just saanut saman diagnoosin eli lektiinitien puutos. Ferritiinin vähyyttä ollaan hoidettu ja nyt otettiin lisäkokeita, jolloin löytyi tämä. Lasten myötä sairastaminen on vain lisääntynyt. Tuntuu, että kaikki pöpöt iskee minuun ja sairastelu kestää kauan. Työpaikalla ja tuttavat vähättelee ja suuresti ihmettelee. Kaikkeni yritän terveellisen elämän eteen. Koen valtavaa syyllisyys sairastelusta. Koko koronan ajan onneksi olen saanut olla etänä kotona. Kotoa käsin saan työni tehdyksi ja koen sen helpottavaksi. Nyt pitää sulatella diagnoosia ja yrittää elää päivä kerrallaan. Voimia Karoliina sinulla. Koitetaan jaksaa!
Kommentit
Kyllä! Ihan kuin olisin lukenut oman tarinani. Olen töissä päiväkodissa, pienillä , ja olen vähän väliä flunssassa. On ikävä kuulla noita samoja kommentteja sairasteluistani, tai toisten ei sairasteluista, tai siitä kuinka ei tule kipeäksi koskaan ja typerintä ”minä en pienestä kotia jää, pari buranaa aamulla ja töihin”… Ihan kuin minä ennemmin valitsisin sairastelut tai pakoilisin työtäni. Hurraan kun pystyn olemaan kokonaisen kuukauden sairastumatta! Minulla on sama puutos kuin sinulla ja olen miettinytkin, olisiko parasta vaihtaa alaa/siirtoa isommille..
Tsemppiä sulle!
Melkein itku tulee ku tää teksti on varhaiskasvatuksessa myöskin työskentelevänä ihan kuin omasta elämästä . En siis ole yksin vaikka monesti siltä tuntuukin 😭
Voimia meille kaikille samassa tilanteessa oleville.
Terkuin tänä syksynä jo kolmesti kuumetaudissa.
Ehkäpä kannattaa jättää instassa sairastamisen kertominen pois jos se turhauttaa?
Muistan aina miten hävetti soittaa töihin ja kertoa, että tulee vähän pitempi sairasloma kuin pari päivää.
Olin aloittanut uudessa työpaikassa ja vapaa-ajalla nyrjäytin jalkani sekä polveni.
Koin olevani huono työntekijä, kun ollut talossa vasta hetken ja heti useamman viikon sairaslomalla, vaikka enhän itseäni tahallaan loukannut, mutta heti mietti että mitäköhän pomo tai uuden työkaverit ajattelee.
Niin tuttua! Kävin vuosia sitten useampaan kertaan eri lääkäreillä ajatuksenani selvittää miten voin olla flunssassa joka toinen kuukausi. Aina kun edellisestä parannuin, meni pari pvää ja sama ralli alkoi uudestaan. Yksikin lääkäri totesi: ” Toiset on vain useammin flunssassa, saattaa lapsetkin sairastaa flunssan jopa 10krt vuodessa. ” Sanoin hänelle, että minä en ole lapsi vaan aikuinen! Eikä meillä edes ole lapsia, enkä ole lasten kanssa tekemisissä esim ammattini puolesta. ” Asiaa ei siis tutkittu, koska onhan se ihan normaalia aikuisena sairastaa koko ajan..
Olin myös ihan vauvasta asti noin parikymppiseksi korvatulehdus kierteessä. Niiiin usein sain kuulla ” Hah, miten sulla tollanen lastentauti on?? ” ” Siis eikä, miten sulla voi olla korvatulehdus, kiva lastentauti, heh heh. ” Ne jotka ovat korvatulehduksen kokeneet, tietää kuinka hiton kivulias se voi olla ja se antibiottien määrä mitä söin oli aivan järkyttävä! Ei paljon naurattanut nuo kommentit.. Olen myös tästä omasta kokemuksesta ottanut oman lapseni korvakivun aina todesta, kun tiedän kuinka älyttömän kipeä se voi ollakaan.
Valitettavan tuttua. Lapsesta asti olen kerännyt diagnooseja. Mulla oli vuosien tulehduskierre, joka lopulta loppui parilla leikkauksella. Muutenkin olin jatkuvasti peruslenssussa. Pari tapaturmaa ja kaikenlaista muuta. Tutuksi tuli jo kuukausien sairauslomat. Kyl hävetti olla usein pois töistä, mut minkäs sille voi. Nyt olenkin jo vuosia kestäneellä sairauslomalla. Nyt vasta hävettääkin ja mietin usein mitä muut (jotka tietävät työkyvyttömyydestä) musta ajattelevat. Vaativalle, tunnolliselle ja tekevälle ihmiselle tää on pelkkää tuskaa. Kunpa oppisi hyväksymään tilanteen. Suoritusyhteiskunta ei auta asiassa yhtään.
Aivan kuin olisin kirjoittanut tän tekstin! Olen kanssa tosi usein kipeä. Ei oo todettu mitään puutosta, mutta nyt heräsi kysymys, miksi ei ja pitäisipä tutkituttaa! Pienestä pitäen olen sairastanut paljon, paljon! Paljon enemmän kuin ikätoverini. Aina olen saanut kuulla, miten voin sairastella näin paljon ja kuulen edelleen. Voi sitä päivittelyä. Tosi ärsyttävää. Tiedän niin tunteen siis, miltä se tuntuu. Edelleen olen paljon poissa töistä sairastelujen takia. Olen töissä opettajana ja sieltä imuroin tauteja, samoin pieneltä tytöltäni. Työpaikalla olen tämäkin syksynä kuullut ihmettelyä(, vaikka luulisi korona-aikana olevan itsestäänselvyys, että oireisena jäädään kotiin,) että olenko varmasti taas kipeä. Kuulemma työkaverillakin oli aamulla kumma olo, mutta ei koe itseään kipeäksi. Niin, itselläni se ei nyt vain ollut vain kummaa oloa. Olen ollut tänäkin syksynä melkein joka viikko poissa töistä ja ihan lusmu olohan sitä on ja kauhea syyllisyys.
Voi kyllä voin samaistua jokaiseen sanaan. Meillä on suvussa paljon autoimmuunisairauksia ja minun valitettava osani on ollut saada niitä tipotellen jo parikymppisestä lähtien. Ne taas johtavat siihen, että tavalliset flunssatkin kestävät yleensä vähintään viikon. Olen siis hyvinkin usein ollut just se, jonka sairastelua on ihmetelty. Eräässä työpaikassa ajateltiin, että yritän peitellä burnoutia ja minulta kysymättä alettiin toimia sen mukaan. Kaikki tämä ymmärtämättömyys ja ongelmointi on tehnyt minusta vähän ns. yksinäisen suden ja olen ottanut paineita siitä, että pitäisi vaan jaksaa. Mukaan tuli myös stressioireita ja unettomuutta, jotka lisäsivät sairaslomia. Lopulta sitten tajusin että ei pidä väkisin pyristellä, vaan parasta olisi jos saisin määritellä itse työni. On kylläkin ollut todella vaikeaa saada työnantajat uskomaan, että parhaiten teen työni etänä. Työterveyslääkärin kanssa olemme naureskelleet, että onneksi iski tämä pandemia, sain vihdoin sellaiset työolot, jotka tarvitsen! Siirryin 4 päivän työviikkoon ja teen etätöitä. En ole ollut sairaana tänä vuonna toistaiseksi vasta kuin yhden päivän. Toivon sinulle Karoliina kaikkea parasta; tiedän miten vaikeaa on olla se, joka sairastaa usein.
Täällä myös yksi varhaiskasvatuksen opettaja, jolla meni ensimmäiset työvuodet sairastellessa. Onneksi itse opin, että yleensä mitä aiemmin jäin kotiin lepäämään flunssan oireet huomatessani, niin paranin nopeammin ja myös sairastelin vähemmän. Työkaveri onneksi myös huomasivat tämän ja näin ollen osasin jäädä hieman paremmalla omatunnolla rohkeasti pois töistä.
Kuitenkin suurimman valaistuksen koin kun toimin monta vuotta varajohtajana ja jouduin myös ajoittain tekemään johtajan töitä. Vastuu työn sujumisesta on esihenkilöllä ja jokaisella on oikeus jäädä kotiin sairastamaan jos on kipeä. Ikinä en ketään syyllistänyt tai jäänyt asiaa sen kummemmin murehtimaan vaan keskityin vain ratkaisujen löytämiseen. Ja niinkuin Karoliina sanoit, kukaan ei ole korvaamaton, en myöskään minä vaikka välillä sitä niin ajatteli.
Sitkeitä flunssia tuntuu olevan liikenteessä ja pahoin pelkään, että jos tästä koronasta selvitään, niin nopeasti unohtuu se (lievä) oireisten lasten päiväkotiin vienti, mikä vielä lisää kaikkien tavalliseen flunssaan sairastumisen riskiä. Tsemppiä syksyyn!
Oi kyllä! Olen alkanut elämässäni sairastella enemmän aikuisiällä. Pahoja mahasairauksia, hengitysoireilua ja 2 vuotta sitten todettu reumasairaus, johon ei ole lääkettä. Kestettävä jatkuvaa kipua ympäri kehoa, joka pahenee kostealla säällä. Univaikeudet päälle. En usko, että monikaan ymmärtää.
Tsemppihalaus sinulle! Emme ole itse tätä valinneet. Toivoisin empatiaa enemmän ihmisiltä. En hiljaisuutta tai ihmettelyä…
Olen äärettömän harvoin sairaana. Vaikka terveys on ollut elämäni suurin vahvuus, en milloinkaan kommentoi jonkun toisen henkilön sairasteluja ikävästi. Minusta se on todella törkeää käytöstä. Vaikka en voi tietää, miltä jatkuva sairastelu tuntuu, voin kuitenkin ymmärtää, ettei esim. kortisonia lääkäri määrää henkilölle, kuin erittäin vakavassa tilanteessa. Voin myös aikuisena ja täysjärkisenä ihmisenä ymmärtää, että ihminen voi äärettömän vähän vaikuttaa omiin geeneihinsä ja omiin sairasteluihinsa. Minun lähipiirissäni on aina elänyt ihmisiä, joilla on ollut todellisia haasteita terveytensä kanssa. Terveyskeskustelu tässä ajassa on mennyt järjettömäksi. Aina haetaan syytä sairastuneesta ihmisestä itsestä. Aivan niin kuin jokainen sairastunut ihminen itse tehtailisi itselleen sairauksia. Aivan niin kuin sairastunut ihminen itse olisi syypää kaikkiin sairauksiinsa. Kun taannoin kerroin eräälle henkilölle äitini sairastuneen Parkinsonin tautiin, tämä henkilö alkoi kertoa minulle, miten Parkinsonin tautiin hänen mielestään sairastuvat vanhukset, joilla on ollut liian vähän henkisiä virikkeitä elämässään. Olin täysin pöyristynyt ja kerroin tälle henkilölle, kuinka Parkinsonin tautiin ovat Suomessa sairastuneet nimenomaan monet hyvin pitkälle koulutetut asiantuntijat: professorit, lääkärit, juristit, kirjailijat. Tautiin sairastuminen ei ole missään tekemisissä henkisten virikkeiden puuttumisen kanssa. Tauti on ihmisen geeneissä. Ihmisen sairastuminen on lähes vääjäämätöntä tässä tapauksessa. Joten olen oppinut pitämään pientä ääntä kaikista mahdollisista vaivoistani. Ja toiseksi jos sairastun flunssaan, osaan sairastaa kunnolla ja olen hyvällä omalla tunnolla mahdollisimman pitkään sairauslomalla. Tämän esimieheni on aina ymmärtänyt. Haluan välttää flunssan jälkitaudit ja esim. sydänlihaksentulehduksen.
Tuo syyllisyys on jännä.
Sairastan itse suolistosairautta. Sairaus on niin lievä, etten ole tarvinnut 10 vuoteen esim kortisonia. Kun sairaus on lievä on vaikea hyväksyä kun se on aktiivinen.
Minun pahin oire on aktiivisessa vaiheessa kauhea väsymys ja itkuinen mieli (suolisto ja aivot niillä on diili). Sitten yleensä kohta ulosteissa on verta ja väsymys, sekä alakulo saa syyn.
Olen lukenut, että meidän sairautta sairastavilla mieli on helposti maassa ja väsymys voi olla tosi kova, eikä näistä asioista puhuta tarpeeksi.
Miksihän on vaikein hyväksyä alakulo ja väsy, vaikka siihen on syy…..
Sairaallakin on terveitä aikoja.
Jätän ihan vaan vinkkinä sulle linkin, jos kiinnostaa kokonaisvaltainen terveydentilan tukeminen (lääkärin lisänä tietysti). https://osteopaattiliitto.fi/
Ihanaa syksyä!🥰
Ihan kuin olisin lukenut omaa kirjoitustani. Sairastan jatkuvasti: poskiontelotulehdusta, korvatulehdusta tai keuhkoputkentulehdusta. Perussairautena on astma ja olen just saanut saman diagnoosin eli lektiinitien puutos. Ferritiinin vähyyttä ollaan hoidettu ja nyt otettiin lisäkokeita, jolloin löytyi tämä. Lasten myötä sairastaminen on vain lisääntynyt. Tuntuu, että kaikki pöpöt iskee minuun ja sairastelu kestää kauan. Työpaikalla ja tuttavat vähättelee ja suuresti ihmettelee. Kaikkeni yritän terveellisen elämän eteen. Koen valtavaa syyllisyys sairastelusta. Koko koronan ajan onneksi olen saanut olla etänä kotona. Kotoa käsin saan työni tehdyksi ja koen sen helpottavaksi. Nyt pitää sulatella diagnoosia ja yrittää elää päivä kerrallaan. Voimia Karoliina sinulla. Koitetaan jaksaa!