Kolmistaan

Sairastelen, olen siis heikko. Eiku!

Teksti:
Karoliina Pentikäinen

Heippa sunnuntaihin! Mua instassa seuranneet ovat huomanneet, että meidän pienet tytöt on ollut kipeitä koko tämän viikon. Tänään ei ole ollut kuumetta enää, mutta tytöt ovat edelleen tosi räkäisiä. Vaikea sanoa, milloin pääsevät takaisin päiväkotiin. Kuulin päiväkodin opelta, että samainen tauti on kiertänyt pitkin päiväkotia niin lapsilla kuin aikuisillakin. Ja ollut tietysti todella sitkeä. 

Sen lisäksi, että on tytöille tosi rankkaa sairastella näitä “päiväkodinaloitustauteteja” tiheästi, on meidän aikuisten tietysti kurja katsella, kun lapset voi huonosti. Pienet on niin raasuja kipeinä!

Ihanan lisämausteensa pienten tyttöjen sairasteluun tekee se, että minulla on immuunsairaus, jonka vuoksi olen herkkä saamaan flunssia ja varsinkin keuhkoihin meneviä tauteja. Tai sanotaanko ennemmin näin – jos sairastan mitä tahansa pikkuflunssaa, jolla on mahdollisuus sairastuttaa mun keuhkot, varmasti myös sellaisia oireita saan.. Toisin sanoen kun pienet ovat jossakin ihan tavallisessa lastentaudissa, jota yleensä aikuiset eivät saa, minä saan sen hyvin todennäköisesti. 

Kun tänä aamuna heräsin ja tajusin olevani todella kipeä, mun ensimmäinen tunne oli syyllisyys. Mä olen elämäni aikana sairastanut niin paljon, ja joutunut olemaan varmasti keskivertoihmistä enemmän töistä/opinnoista myös sairastelun vuoksi pois, että myös kokemukseni sairastelusta on ollut kaikenkirjavia. Suurimmassa osassa työpaikkoja sairasteluun on suhtauduttu, kuten kuuluukiin – neutraalisti. Mutta varsinkin nuoruudessani mulla on ollut työpaikkoja, joissa on annettu ymmärtää, että sairastelu ei ole suotavaa. Tai ainakaan HYVÄ työntekijä ei sairastele. Muistan yhden työpaikan, jossa suorastaan pakotettiin töihin 39 asteen kuumeessa, koska “ei tässä ajassa nyt tuuraajaakan ehditä saada”. Mutta sitten myös sellaiset pienet, merkitystä tekevät lauseet, ovat jääneet myös kalvamaan. Niitä ovat olleet tällaiset “voi että miten sä sairastelet niin usein. En kyllä kestäisi. Itse olen ollut kerran flunssassa vuonna -84”. Tai “sä kyllä sairastelet todella usein.” Vaikka noissa lauseissa ei suoranaisesti tuomita toisen sairastelua, väkisinkin niistä tulee paska olo. Ihan kun se, joka sairastelee, ei tietäisi, että sairastelee paljon. 

Suomessa on myös hassua tapa ikään kuin demonisoida lääkärissä käynti. Toki se on onneksi koronatestiaikaan muuttunut paljonkin. Silti kuulen usein ihmettelyä siitä, menenkö tosiaan lääkäriin, vaikka olisin ollut kuumeessa vasta pari päivää. Joka kerta ei jaksaisi selittää, että ilman lääkäriä ja vaikkapa oikeaa määrää kortisonia tässä naisessa henki ei kohta pihisisi. Ei, vaikka tauti ei tosiaan olisi vielä viikkoja kestänytkään. 

 

Mulle on jäänyt elävästi mieleen yksi sellainen kokemus, jossa mä aloin oireilla sisäilmasta mun työpaikalla. Ja kun asia otettiin puheeksi, tuli pari kollegaa kertomaan, kuinka HE EIVÄT OLE KOSKAAN oireilleet siellä tilassa ja tämä varmasti johtuisi siitä, että olen niin herkkä. Herkkyys sanaa korostettiin ja toisteltiin erityisesti niin, että alkoi tulla sellainen olo, kun herkkyys olisi valinta, ainakin pahe. Korostaakseen ongelman johtumista vain minusta, he jopa ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi pitämään omat oppituntinsa minun luokassani…ja roudasivat samalla luokkatolkulla teinejä mukanaan noihin tiloihin. Lopulta herkkyyteni taisi kuitenkin pelastaa aika monen ihmisen terveyden: Tila tosiaan todettiin tutkimusten jälkeen hyvin sairastuttavaksi. Seurasi mittavat remontit. 

Joka kerta, kun  kerron vaikkapa Instagramissa olevani kipeä, saan kymmenittäin viestejä, joissa kehotetaan tarkistamaan kotimme homeen varalta. Tai kummastellaan, miten voin sairastella niin paljon – onhan minulta vaan tarkastettu ferritiini. Vaikka suurin osa noista kommenteista on hyväntahtoisia, auttamiseen tähtääviä, on niiden lukeminen/kuuleminen myös kauhean turhauttavaa. Vaikka tiheä sairastelu on minustakin kurjaa, olen ymmärtänyt sen, että tällainen minä vain olen. Voin yrittää buustata vastustuskykyä jonkin verran elämäntavoilla ja vitamiineilla, mutta määräänsä enempää en voi geeneihini vaikuttaa. Se, missä toisilla geeneissä on ruskesilmäisyys, absoluuttinen sävelkorva tai rintasyöpäalttius, minulla se on lektiinitien puutos, joka tarkoittaa sitä, ettei minulla yhdessä osassa vastustuskykyä ole lainkaan puolustusmekanismia juurikin flunssia ja keuhkosairauksia vastaan. 

Lektiinitien puutos -diagnoosin saaminen muutama vuosi sitten on auttanut minua hyväksymään itseni, mutta syyllisyys nostaa aina silloin tällöin silti päätään. Perusluonteeseeni kuuluu se, että en haluaisi olla kenellekään taakaksi, enkä haluaisi epäonnistua. Sairaana kuitenkin joutuu sysäämään vastuuta vaikkapa perheestä enemmän miehelle, ja töistäkin joutuu – varsinkin korona-aikana – olemaan useammin pois. Yritän kuitenkin koko ajan opetella sitä, etten ole korvaamaton, eikä minun panokseni juuri mihinkään ole niin merkityksellistä, ettei siitä voisi paria päivää joustaa. Sanotaanko kuitenkin niin, että harjoitukset ovat edelleen kesken. 

Onko sinulla vastaavia kokemuksia sairastelun aiheuttamista tunteista tai  toisten ihmisten kommentoinnista?

-Karoliina-

X