Otin apua vastaan ja jäin sairauslomalle. Ihmeiden aika ei ole ohi!

Mä olen jo aikaisemminkin huomannut sen, että kun kirjoitan jotain tänne blogiin auki, prosessoin sitä kirjoittamalla, seuraa asiasta usein jotain hyvää. Kirjoitin tässä postauksessa, että yksi ruuhkavuosien pelastus olisi se, että ottaisi apua vastaan. Ja tässä sunnuntain postauksessa taas puhuin siitä, kuinka sairastelu aiheuttaa mussa – vuodesta toiseen – tosi suurta syyllisyyttä. Noh. Nämä sanat kun olin saanut ruudulle, alkoi tapahtua. Nimittäin seuraavaa.

Viime perjantai. Mun bestis oli meillä kylässä viime viikolla keskiviikosta lauantaihin. Hän ehdotti jo ennen tuloaan, että ottaisimme miehen kanssa omaa aikaa ja hän voisi vahtia lapsia. Mentäisiin vaikka hotelliin tai jotain. Koska tytöt olivat jo silloin kipeinä, en tohtinut jättää heitä yöksi kummitädin kanssa, mutta monen empimisen jälkeen (riisuin jo kerran takinkin niskasta) päätimme lähteä bestikseni kannustamana miehen kanssa perjantai-iltana syömään. Viivyimme lähiravintolassa pari tuntia ja se teki sairaan hyvää! Tytöillä ja kummitädillä oli mennyt mainiotasi. Kun saavuimme, pienet nukkuivat ja kummitäti vietti aikaa esikoisen kanssa. 

Viime sunnuntai. Mä tulin itse tautiin sitten lauantai-iltana ja siksi mies kysyi jo heti sunnuntaiaamuna, miten haluan hänen tekevän illan jääkiekkotreenien suhteen. Normaalisti olisin sanonut, että “mene vaan, kyllä me pärjätään” ja sitten vähän katkeroitunut sisäisesti. Tällä kertaa päätin kuitenkin toimia toisin ja sanoin, että musta olisi kiva, jos hän jäisi kotiin. Miehelle asia oli tietysti fine ja mä sain levätä tautiani pois. En tajua, mikä tällaisessa avun vastaanottamisessa OMALTA PUOLISOLTA on niin vaikeaa. 

Työviikon kääntyminen (melkein) sairauslomaksi. Samaisena sunnuntaina menin lääkäriin ja otin MUKISEMATTA sairauslomatodistuksen kouraan. Muutenkin ihan oikeasti kevensin töitäni, vaikka yleensä yritän sairaana/lasten sairastaessa tehdä tosi paljon hommia  ja samalla myös stressaannun siitä, että eihän niitä hommia saa silti tehtyä kunnolla. Nyt hoidin vain pari teamsia ja järkkäsin yksien kuvausten speksti.Maksimissaan 10 sähköpostia alkuviikon aikana. Ihan kokonaan en halua jättää mun duuneja tekemättä – jos ei ole ihan pakko. On totta, että sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta koska mä koordinoin niin monen ihmisen töitä, myöhästyy kymmenet asiat radikaalisti, jos en vie niitä eteenpäin tai anna ohjeita. Tämä tämän viikon homma helpottaa mun töihin paluuta, kun paranen. 

Vaikuttajaduuneihin lykkäyksen pyytäminen. Mä en muista, että olisin KOSKAAN pyytänyt mihinkään mun yhteistyöpostaukseen lykkäämistä, mutta niinpä vaan pyysin tällä viikolla. Ja molemmista firmoista tuli viiden minuutin sisällä vastaus: “totta kai käy siirto. Pikaista paranemista!”. Siis wow. Älytöntä! Toisaalta: Tällä kertaa mulla oli tähän kalenterin puolesta varaa, koska ensi viikko on yhteistyökalenterin suhteen väljä. Jos taas mulla olisi ollut lokakuun jokaiselle viikolle 2-3 yhteistyötä, ei lykkääminen olisi ollut kertakaikkiaan mahdollista, koska monesti nostot pitää olla esim tiettyjen tuontelanseerausten aikaan, eli parin viikon aikahaarukalla. Nyt kävi tuuri…ja olin rohkea. 

Eilen. Anoppi kysyi, voiko auttaa jotenkin. Vastasin ”itse asiassa kyllä. Vietkö pienet vainulenkille, niin voin vaikka käydä suihkussa sillä aikaa.”. Ja näin tapahtui!

Vaikka lapset on edelleen kipeitä ja mä myös, on silti todella paljon parempi mieli kun yleensä kipeänä. Ehkä se, että olen antanut itselleni luvan olla kipeä, auttaa jo kovasti. Otanpahan duunit ja hommat sitten kiinni, kun ne jaksan paremmin tehdä. Näköjään sitä voi opetella uusia tapoja, jos vaan haluaa. Mutta treeniä ja toistoja se vaatii.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay