kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 29.09.2021

Otin apua vastaan ja jäin sairauslomalle. Ihmeiden aika ei ole ohi!

Teksti
Karoliina Pentikäinen
7 kommenttia

Mä olen jo aikaisemminkin huomannut sen, että kun kirjoitan jotain tänne blogiin auki, prosessoin sitä kirjoittamalla, seuraa asiasta usein jotain hyvää. Kirjoitin tässä postauksessa, että yksi ruuhkavuosien pelastus olisi se, että ottaisi apua vastaan. Ja tässä sunnuntain postauksessa taas puhuin siitä, kuinka sairastelu aiheuttaa mussa – vuodesta toiseen – tosi suurta syyllisyyttä. Noh. Nämä sanat kun olin saanut ruudulle, alkoi tapahtua. Nimittäin seuraavaa.

Viime perjantai. Mun bestis oli meillä kylässä viime viikolla keskiviikosta lauantaihin. Hän ehdotti jo ennen tuloaan, että ottaisimme miehen kanssa omaa aikaa ja hän voisi vahtia lapsia. Mentäisiin vaikka hotelliin tai jotain. Koska tytöt olivat jo silloin kipeinä, en tohtinut jättää heitä yöksi kummitädin kanssa, mutta monen empimisen jälkeen (riisuin jo kerran takinkin niskasta) päätimme lähteä bestikseni kannustamana miehen kanssa perjantai-iltana syömään. Viivyimme lähiravintolassa pari tuntia ja se teki sairaan hyvää! Tytöillä ja kummitädillä oli mennyt mainiotasi. Kun saavuimme, pienet nukkuivat ja kummitäti vietti aikaa esikoisen kanssa. 

Viime sunnuntai. Mä tulin itse tautiin sitten lauantai-iltana ja siksi mies kysyi jo heti sunnuntaiaamuna, miten haluan hänen tekevän illan jääkiekkotreenien suhteen. Normaalisti olisin sanonut, että “mene vaan, kyllä me pärjätään” ja sitten vähän katkeroitunut sisäisesti. Tällä kertaa päätin kuitenkin toimia toisin ja sanoin, että musta olisi kiva, jos hän jäisi kotiin. Miehelle asia oli tietysti fine ja mä sain levätä tautiani pois. En tajua, mikä tällaisessa avun vastaanottamisessa OMALTA PUOLISOLTA on niin vaikeaa. 

Työviikon kääntyminen (melkein) sairauslomaksi. Samaisena sunnuntaina menin lääkäriin ja otin MUKISEMATTA sairauslomatodistuksen kouraan. Muutenkin ihan oikeasti kevensin töitäni, vaikka yleensä yritän sairaana/lasten sairastaessa tehdä tosi paljon hommia  ja samalla myös stressaannun siitä, että eihän niitä hommia saa silti tehtyä kunnolla. Nyt hoidin vain pari teamsia ja järkkäsin yksien kuvausten speksti.Maksimissaan 10 sähköpostia alkuviikon aikana. Ihan kokonaan en halua jättää mun duuneja tekemättä – jos ei ole ihan pakko. On totta, että sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta koska mä koordinoin niin monen ihmisen töitä, myöhästyy kymmenet asiat radikaalisti, jos en vie niitä eteenpäin tai anna ohjeita. Tämä tämän viikon homma helpottaa mun töihin paluuta, kun paranen. 

Vaikuttajaduuneihin lykkäyksen pyytäminen. Mä en muista, että olisin KOSKAAN pyytänyt mihinkään mun yhteistyöpostaukseen lykkäämistä, mutta niinpä vaan pyysin tällä viikolla. Ja molemmista firmoista tuli viiden minuutin sisällä vastaus: “totta kai käy siirto. Pikaista paranemista!”. Siis wow. Älytöntä! Toisaalta: Tällä kertaa mulla oli tähän kalenterin puolesta varaa, koska ensi viikko on yhteistyökalenterin suhteen väljä. Jos taas mulla olisi ollut lokakuun jokaiselle viikolle 2-3 yhteistyötä, ei lykkääminen olisi ollut kertakaikkiaan mahdollista, koska monesti nostot pitää olla esim tiettyjen tuontelanseerausten aikaan, eli parin viikon aikahaarukalla. Nyt kävi tuuri…ja olin rohkea. 

Eilen. Anoppi kysyi, voiko auttaa jotenkin. Vastasin ”itse asiassa kyllä. Vietkö pienet vainulenkille, niin voin vaikka käydä suihkussa sillä aikaa.”. Ja näin tapahtui!

Vaikka lapset on edelleen kipeitä ja mä myös, on silti todella paljon parempi mieli kun yleensä kipeänä. Ehkä se, että olen antanut itselleni luvan olla kipeä, auttaa jo kovasti. Otanpahan duunit ja hommat sitten kiinni, kun ne jaksan paremmin tehdä. Näköjään sitä voi opetella uusia tapoja, jos vaan haluaa. Mutta treeniä ja toistoja se vaatii.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Kommentit (7)

Jes – just näin! Jatkossakin 🙂 Yritän itsekin ottaa mallia. <3

Ai mien niin et ole aiemmin ottanut apua vastaan? Yritätkö huijata itseäsi, tukiverkkojasi vai somekansaa? Jos kuuluisin tukiverkkoihisi niin olisin loukkaantunut tästä.

Mä ehkä kirjoitin epäselvästi tuon. Mä voin ottaa apua meidän ihanalta tukiverkolta vastaan, jos asia on ennalta sovittu ja jotenkin järkätty isosti. Esim sovittu kuukausia aikaisemmin, että me mennään hotelliin tai juhlii ja silloin isovanhemmat/kummit/hoitaja hoitaa lapsia. Mulle on kuitenkin tähän asti ollut suuri kynnys ottaa apua vastaan, jos avun tarve on johtunut mun ns.heikkoudesta. Siitä, etten jaksa tai pysty. Joku sellaisessa avun ottamisessa vastaan on ollut vaikeaa. Siksi kai olen kieltäytynyt enemmän kuin 50/50, jos lääkäri on ehdottanut sairauslomaa. Tullut sellainen tunne, että ”ei kai asia nyt niin vakava ole. En halua olla kenellekään taakaksi.”Jos yrittäisin ”huijata”, en ehkä kertoisi ilolla omista menoista tai lapsivapaasta ajasta 😀

”Nyt hoidin vain pari teamsia ja järkkäsin yksien kuvausten speksti” Vaikuttajaduunit… 😂😂😂 Tää on niin Trendikirja- kamaa #trendikirja @trendikirja

Well done you!!! Mietin sun viime postauksen jälkeen juurikin et malttaako sitä nykyaikana olla sairauslomalla, kun kaikki työt on niin saatavilla. Mut aivan mahtavaa, että olet löytänyt malttia sairastaa rauhassa! Ja muutenkin, esim. tuo avun pyytäminen/vastaanottaminen. Siinä on itellä myös todellinen oppimisen paikka. Mein nuorimmainen on 1v. 8kk ja ollaan KERRAN miehen kanssa oltu kaksistaan liikenteessä. Romanttisesti käytiin hoitamassa anopille yhtä asiaa 🙈. Ei vaan jotenkaan raaskita/kyetä häntä jättämään muiden hoiviin. 🤦🏼‍♀️ Korona-aika on tätä varmasti osaltaan ajanut tähän suuntaan, mut huomaan etten oikein osaakaan miettiä mitään hoitokuvioita, mut ehkä täytyis yrittää.

En tiedä, onko kirjoitustesi tarkoitus olla vertaistukena muille väsyneille vanhemmille vai mistä jatkuva valitus kumpuaa? Kovin moni väsynyt vanhempi ei kuitenkaan sinuun pysty samaistumaan, koska käyt jatkuvasti kauneus- ja hemmotteluhoidoissa, hotellilomilla, teillä on siivooja, hyvät tulot ja ilmaista tavaraa tulee ovista ja ikkunoista Nämä ovat ylellisyyksisiä, joihin suurella osalla ei mitään mahdollisuuksia vaan arkea ol jaksettava ilman näitä. Lisäksi teidän anoppi, ystävät ja naapurit tuntuvat auttelevan paljon. Monilla ei ole mitään ylimääräisiä apuja saatavilla. Ja negatiivisiudesta vielä, että kun kommentoit että kaksosten vaatteita ei voi kierrättää toisilleen niin sama asiahan se on, jos on tyttö ja poika. Eipä hekään suostu samoja vaatteita pitämään paitsi vauvana.
Ihanaakin kirjoituksia välillä sinulla on.

Onpas ikävän sävyinen kommentti. Jokainen toki lukee asiat omasta näkemysmaailmasta käsin ja ehkä sitten kannattaa jättää lukematta kokonaan, jos kokee, että luettu teksti ei miellytä ja aiheuttaa mielipahaa. Eri mieltä toki saa olla ja keskustella, mutta mielipiteiden jakamisen tulisi tapahtua rakentavasti.
Itse luen tekstejä siitä näkökulmasta käsin, että kirjoittajalla, on vaikeampi jakso menossa ja se myös heijastuu siihen, mistä hän kirjoittaa. Hänen nostamat asiat ovat tärkeitä ja koskettaa monia, joten kyllä itse ajattelen, että kirjoitukset ovat juurikin vertaistuen antamiseksi ja saamiseksi tarkoitettu.
Se, että toisella on mahdollisuus tukeen ja apuun, ei ole toiselta pois. On hienoa, että toisella on mahdollisuus avun saantiin. Myöskään toisen varallisuuden määrä tai töiden kautta saadut tavarat (jotka muuten eivät missään nimessä ole ilmaisia) eivät ole sinulta pois. Jos kirjoitusten lukeminen tuottaa jatkuvasti huonon fiiliksen, niin ehkä kannattaa miettiä, olisiko jokin muu blogi enemmän sinua varten.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X