Kaksi vuotta kaksosäitinä

Meidän pienet täyttää tällä viikolla kaksi vuotta. Ajatus siitä tuntuu uskomattomalle. Kliseiset lauseet singahtelevat minun ja miehen sananparsissa: “Miten aika on mennyt niin nopeasti?” ja toisaalta: “Muistatko edes sitä aikaa, kun heitä ei ollut?”

Todellisuudessa en juurikaan muista asioita viimeisen kahden vuoden ajalta. Univelka ja ruuhkavuodet tekevät sen. Aika ennen pienten syntymää tuntuu vieraalle, vaikka toisaalta havahdunkin usein kummastelemaan sitä, miten meillä on NIIN MONTA lasta. Miten tässä tällä tavalla kävi? Rakensin liki 9 vuotta identiteettiäni yhden lapsen äitinä, joten uuteen rooliin meneminen vei hetken. Nyt en tietysti osaisi olla muuten.

Muistan, kun oltiin pari kuukautta tyttöjen syntymän jälkeen Pyynikintorin lihassa ja kahvissa päiväkahvilla. Vauvat nukkuivat rattaissa ja me yritimme syödä mahdollisimman nopeasti ennen kuin he heräisivät. Ohitsemme käveli arviolta 50-vuotias mies. Juuri sen oloinen, joka ei normaalisti alkaisi jutella kahviloissa ventovieraiden kanssa. Kun hän näki vauvat, hän pysähtyi ja kertoi, kuinka hänelläkin on kaksoset.  Tosin ihan koululaiset jo. “Voimia. En muista heidän ensimmäisestä kolmesta vuodesta mitään!” hän sanoi, ja loi empaattisen katseen meihin. 

Muistan, kuinka ajattelin heti tuolla hetkellä, ettemme kuuluisi A:n kanssa tuon kaksosisän kanssa samaan kerhoon. Olimme päättäneet selvitä A:n kanssa kaksosvanhemmuudesta ilman, että tekisimme asioista ongelmia, ja siinä ajatusmallissa kolmen vuoden sumujakso tuntui mahdottomalle. Ajattelimme kai, että kun spurttaisimme tuttipullot ladattuina, vuoronukutuksilla tämän alun, kaksoselämän rankkuus jotenkin katoaisia.

Nyt, kuukausien ja vuosien vieriessä, ymmärrän paljon paremmin sen, mitä random-kaksosiskä kahvilassa puhui. Vaikka vauvat olisivat helppoja ja terveitä, kuten meillä on, on monikkovanhemmuus spurtin sijaan kestävyyslaji. Sellainen, jossa jatkuva tuplasti tekeminen, tuplasti huolehtiminen ja tuplasti valvominen tuntuu…noh, tuplasti. 

Onneksi tässä arjessa kaikkea hyvääkin tulee myös kaksinverroin.

Nimittäin vaikka arkea leimaakin usein jatkuvat tuplahommat (ja totta kai myös kolmilapsisen perheen arki), mulle kaksosuus on myös edelleen äärimmäisen ihmettelyn ja onnen lähde. Ei mene nimittäin varmasti päivääkään, etten ihastelisi Mesin ja Ompun keskinäisiä välejä, heidän empatiakykyään ja tapaansa huolehtia toisistaan. Sellaisen yhteyden seuraaminen on etuoikeus. 

Mä koen, että kaksosuus on mieletön sosiaalinen pääoma. Tytöt on tottuneet DNA:staan lähtien jakamaan kaiken, ja se kyllä näkyy. Jos he saavat jotain, mitä tahansa, he antavat aina ensin tuon tavaran tai herkun siskolle. Sitten vasta pyytävät itselleen. He antavat omasta suustaan tutin (kyllä. Syövät tuttia. Vetäkää mamma hirteen!) itkevälle siskolle ja ilahtuvat aivan-joka-ikinen-aamu, kun näkevät siskon vieressään. 

Kaikista ihaninta on katsella, kun he juttelevat ja kikattavat keskenään. Viime viikkoina, jos heidän keskustelujaan on mennyt pyytämättä kommentoimaan, Mesi on sanonut: “Minä puhun nyt Ompulle. Ei sinulle, äiti.” 

Kaksi vuotta monikkoäitinä, kolmen tyttären äitinä, on ollut ihan mieletön. Vaikka välillä tuntuu, ettei elämä ole muuta kuin rikkinäisiä öitä ja korvatulehduksia, on kahden vuoden aikana tapahtunut meidän elämässä mielettömästi asioita. Ollaan muutettu meidän unelmakotiin. Ollaan tutustuttu perheenä ihaniin uusiin ystäviin ja lähennytty jo olemassa olevien ystävien kanssa. A:sta ja minusta on kasvanut ihan mieletön tiimi – Joskus väsynyt, toisille paineita purkava tiimi, mutta lopulta mieletön kallio, joka pysyy vieretysten tuulessa kuin tuulessa.

Kahden vuoden aikana olen alkanut itse väkipakolla opetella hölläämistä ja armollisuutta omaa suorittamistani kohtaan. Tänä aamuna – tällaisen ajanjakson jälkeen ja keskellä  – kaksosraskauden venyttämä mahanahka, puolivalmis lounas ja sotkuinen tiskipöytä ei tunnu missään. Ei tunnu ainakaan epäonnistumiselle, kuten ennen olisi tuntunut. Kaikki se on vaan elämää, jossa näkyy elämisen jälki. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä