Kantaaottaminen on vihaista puuhaa

Tällä viikolla vietettiin tyttöjenpäivää. Moni on ottanut aiheeseen kantaa somessa. Tyttöjen oikeuksiin, tyttöyteen. Tosi hyvä! Sitten on ollut nämä kulttuuritukirahat ja IG-tili, jossa halutaan nostaa varhaiskasvatuksen resurssipulaa esille. 

Mä olen ollut lapsesta asti sellainen, joka ei osaa pitää suutaan kiinni, jos mulla on jotain sanottavaa. Varsinkin, jos joku asia sotii mun oikeustajua vastaan. On ollut pakottava tarve huutaa, tajutkaa puupäät. Nyttemmin, viimeisen kolmen vuoden aikana, olen alkanut kyseenalaistaa tätä kaikkea. Onko ihan pakko sanoa mielipide? Ketä se kiinnostaa, ketä hyödyttää? 

Blogi ja kirjoittaminen on ollut vuosien saatossa ihanista ihanin kanava päästää höyryjä ulos. Sanoa sanottavansa. Selittää näkemyksiään. Kuulla toisenlaisia kantoja. Olla keskustelussa. 

Itse asiassa musta parasta on se, jos ollaan vähän eri mieltä. Tämä koskee siis live-tilanteita. Jotenkin someen sellaista hyväntahtoista erimielisyyttä on jotenkin vaikeampi tuoda. Mutta kasvotusten mun mielestä hauskimpia hetkiä onkin juuri ne, kun vähän tunteet kuumenee, äänet kohoaa, mutta silti turvallinen ympäristö tekee sen, että kaikki saa sanoa sanottavansa. Ja sitten keskellä nauretaan ja väitellään lisää. (Tästä syystä mä varmasti rakastan mun miestä niin paljon kun rakastan – meillä tunteet kuumenee usein, mutta se on mun mielestä vaan toisenlaisen kuumenemisen vastapari. Toinen herättää tunteita, laidasta laitaan.)

Viime aikoina mä olen kokenut vähän some-kriisiä. Silloin kun aloitin nämä touhut — herranjestas 11 vuotta sitten — eri mieltä sai olla paljon vapaammin. Tai paremminkin: Vuosina 2010-2015 somessa sai olla ylipäätään mielipiteitä, eikä tarvinnut pelätä jatkuvalla syötöllä, että sanoisi jotain väärää. Totta kai silloinkin syntyi kohuja, mutta kohujen synnyttäjät oli enemmän arvattavissa. Nykyisin saattaa saada jäätävän viharyöpyn, jos sanoo YHDEN SANAN epähuomiossa väärin tai lapsella vilahtaa kuvissa vääränlaiset kengät. Joskus 2010 en olisi voinut kyllä uskoa, että mun viestikanavat vielä joku päivä räjähtäisi siitä, kun sanon yhden kerran päiväkodin aikuista nimellä “hoitaja”, enkä “opettaja”, kuten tuon postauksen aikana kaikki muut viisi kertaa. Tai että se, ettei lapsen käytä paljasjalkakenkiä on jollekin tuntemattomalle äidille suora loukkaus.

Kriisiksi tämän tekee se, että vaikka kymmenen vuotta vaikuttamishommia on kasvattanut perspektiiviä ja paksun nahan, on se myös opettanut, ettei ehdoin tahdoin kannata uida negatiivisissa vesissä. Toisin sanoen heittää vettä myllyyn, provota, jos ei ole valmis kestämään seurauksia. Mä koen, että jos vielä viisi vuotta sitten jotkut isot aiheet herätti kuumia tunteita tai vaikuttajaa stalkkasi pari trollia, nykyisin tosi monet arkiset, jopa tylsätkin aiheet, saavat aikaan lukuisia negatiivisia viestejä ja kommentteja. Ja se on oikeasti aika raskasta puuhaa, kun se on jatkuvaa, päivästä ja vuodesta toiseen toistuvaa, vaikkei viestien sisältö olisikaan joka kerta radikaalisti loukkaavaa, rikoksen piirteet täyttämää.

Mä rakastan kirjoittaa ja lukea tekstejä, joissa on sisältöä ja ajatusta. Tai ainakin rakastin. Tuntuu, että negajutut tunkee somessa nyt – kanavassa kun kanavassa, vaikuttajalle kuin vaikuttajalle —  niin isolla sykkeellä, että vastareaktioksi olen alkanut kaivata vaan jotain kevyttä. Sisustusjuttuja, tukkajuttuja, reseptejä ja telkkuohjelmia. On alkanut tuntua sille, että kantaaottaminen on nykyisin liian vihaista puuhaa.

Aika usein olen ajatellut, että somen negatiivisuutta luo ne muut. Ne, jotka kommentoi ja seuraa. Tänään aloin miettiä, että tässä on kyllä molemmat puolet. Samalla, kun me vaikuttajat saadaan jatkuvasti kritiikkiä ja jäädään heti ”kiinni”, jos ei kirjoiteta 56 erilaista disclaimeria meidän mielipiteiden perään, ollaan mekin muututtu. Jos mietin viiden vuoden takaista aikaa, kyllä nykyisin vaikuttajaskene on vihaisempaa kuin silloin. Vaikka ymmärrän, että näin isoja kanavia, mitä monikin meistä pitää, halutaan käyttää hyvään, on hyvien asioiden puolesta puhumisella myös varjopuolensa – joka toinen vaikuttaja on jonkun sortin aktivisti. Vihainen sellainen. Kärkäs ja kiukutteleva. (Jonka ymmärrän enemmän kuin hyvin, koska tuhanisen paskaviestien jälkeen ei vaan jaksa olla kiva ja selittää taas kerran nätisti). Joten – kyllä. Asiat ovat muuttuneet molemmissa leireissä, enkä itsekään ole lainkaan ulkopuolinen tästä negatiivisesta muutoksesta.

Oletteko huomanneet somen muuttumista vuosien saatossa? Ja jos, niin mitä ihmettä asialle voisi tehdä? 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä