Meidän perheessä koronatartunta

〰️Edit: Miehellä ja mulla molemmilla kaksi rokotetta. 〰️

”Eiks meillä oo sellainen kotitesti kaapissa?” mies kysyi torstaina. 

”Joo,onks sulla kipee olo?”

”Vähä nuhainen. Mutta ihan vaan siksi, kun siellä peleissä oli sitä koronaa. Vaikka eihän mulla sitä ole.”

”No ei tietty, mutta kannattaahan se tehdä.”

Kaiveltiin esille testi. Minä päräytin espressot. “Mitenkäs se nyt menikään? Eli neste tänne. Kolme tippaa”. Väri alkoi hivuttautua testiliuskassa. Näin viivan piirtyvän kohtaan “T”. Tarkistin vielä ohjelapusta ja parahdin epäuskoisesti naurahtaen:

“Ei jumaliste, sulla on korona.”

“No ei ole.”

“Onhan. Kato vaikka ite tästä ohjeesta.”

Sitten tuijotettiin heti toisiamme epäuskoisesti. Vaikka korona on koskettanut meidän perhettä jo vähän liikaakin, ja vaikka tartunta ei todellakaan (valitettavasti) ole mikään uniikkijuttu, plussa testissä tuntui huonolle vitsille. 

Parin minsan alkuhölmistyneisyydestä selvittyä mies soitti ja varasi itselleen oikean testiajan. Sai sen 40 minuutin päähän. “Kai me tehdään joku toimintasuunnitelma?” tivasin. Mies vaikutti äreälle. “Joo, joo, kun ehditään.” Tässä näkyi taas loistavasti meidän luonne-erot. Mä haluan tietää sekunnissa, miten edetään. Hän tarvitsee prosessointiaikaa. 

Kun mies tuli testistä, ehdotin, että hän lähtisi äitinsä tyhjälle asunnolle sairastamaan. Kahden rokotteen jälkeen voisi ehkä olettaa, että hänen kuntonsa säilyisi niin hyvänä, että hän ei tarvitsisi apua. Poismenolla yritettiin pienentää meidän muiden tartuntavaaraa, vaikka molemmat tietysti ymmärrettiin, että korona olisi voinut jo tarttua meihin muihinkin. Samoissa tiloissa palloilu tuntui silti riskille. “Ja hei, ehkä se kotitesti on väärässä ja sä pääset kotiin huomenna”, toistelin.

Mies lähti anopin asunnolle. Minä ilmoitin päiväkotiin ja kouluun, ettei lapset tulisi ennen kuin tietäisimme, mikä miehen oikea tilanne olisi. 

Aamulla tuli positiivinen koronatesti ja karanteenipuhelut. Mies ja lapset asetettiin karanteeniin, minua ei, koska olin oireeton ja saanut kaksi rokotetta. Käytännössä karanteeni kuitenkin koski myös minua, koska lapsia ei varsinaisesti kotiin yksinkään voi jättää. Tieto ei tullut yllätyksenä, mutta mut valtavasti jäätävä, noh, vitutus. Mulle ei ole ongelmaa olla kolmen lapsen kanssa yksin kotona, ja olin edelleen sitä mieltä, että miehen olisi paras sairastaa yksin. Silti ajatus yli viikosta lasten kanssa yksin karanteeniolosuhteissa tuntui suhteettoman rankalle taakalle juuri tähän elämäntilanteeseen, jossa muutenkin oltiin oltu aika tiukoilla jo pidemmän aikaa. 

Samalla, kun mua ärsytti OMA (kyllä, näin itsekkäästi mietin itseäni) tilanteeni, mua myös kalvoi takaraivossa huoli miehestä. Viime kevään kokemukset mun isän ja äidin koronasta on liian kirkkaana vielä mielessä, ja vaikka kaksi rokotetta tuokin tiettävästi suuren turvan, vaikka koronan voikin todistetusti saada, totta kai koronaplussa toi vanhat muistot mieleen. Työnsin ne ajatukset kuitenkin mielestä heti sivummalle, koska en yksinkertaisesti pystynyt käsittelemään vielä sitäkin tämän kaiken käytännönsäädön lisäksi.

Ja säätöähän riitti. Piti; laittaa uudet viestit päikkyyn ja kouluun. Soittaa pomolle. Koordinoida freenä tekevien työntekijöiden duuneja seuraavalle viikolle. Ottaa yhteyttä yhteistyökumppaneihin ja siirtää dediksiä ja kuvauksia. Perua kaksi seuraavan viikon tapaamista Helsingissä. Perua neuvola, kosmetologi, siivooja ja kolme lääkäriaikaa. Kysellä, kuka maksaa mun palkan (Kela vai työnantaja) korona-ajalta. Jne jne. Mua oikeastaan ahdisti karanteeniolosuhteissa eniten se, että juuri kun olin saanut karsittua mun kalenteria vastaamaan mun voimavaroja (esim olin päättänyt, etten tee joulukuussa lainkaan kaupallisia kamppiksia), tiesin karanteenin jälkeen edessä olevan aivan järjettömät paahtoviikot, jolloin mun pitäisi tehdä tuplasti töitä. 

Mä olin saanut karanteenipuhelusta vinkit siihen, miten voidaan arkea lasten kanssa elää. Mä saisin ulkoilla heidän kanssa, jos lapset pitävät turvavälit muihin ihmisiin (helppoa kaksivuotiaille). Voitaisiin mennä kauppaan, mutta vain minä saisin asioida sisällä ja lapset tulisi jättää ulos. Kiitin Luojaani siitä, että esikoinen on jo niin iso, että tällainen järjestely olisi tarpeen tulleen mahdollinen. Onneksi ystävät kävivät ekana päivänä meille kaupassa ja apteekissa, jotta ei tarvinnut heti lähteä ostoksille. Alkuviikosta kauppakassipalvelu taas toimisi, joten se pelastaisi tilanteen viikonlopun jälkeen. 

Ekan vuorokauden mä olin todella alamaissa. Kärttyinen, vihainen ja täynnä ahdistusta. Mun introverttiluonne on sellainen, että mun toiminnan ja mielen elinehto on se, että mä saan olla välillä rauhassa. Voi kuulostaa karmealle ja ristiriitaiselle, mutta vaikka mä rakastan mun lapsia ja perhe on mulle tärkeintä ikinä, mä myös kuormitun lasten tarvitsevuudesta ja ennen kaikkea metelistä ihan kauheasti. Siksi mä tarvitsemalla tarvitsen joka päivä jonkun hetken, kun voin olla ihan yksin. Joskus se on sitä, että voin mennä yksin suihkuun ja sulkea oven perässäni. Joskus se on etätyöpäivä yksin kotona, joskus se, että voin käydä yksin kaupassa. Kun tiedossa oli reilu viikko 24/7 lasten kanssa, mä pelkäsin – ihan aidosti – miten mun pää kestäisi sitä. Sen myöntäminenkin lisäsi paskaa fiilistä – mun aviomiehellä on korona, mahdollisesti se olisi myös meillä muilla, mutta mun suurin murhe oli karanteeniolosuhteet.  

Vuorokauden sulattelun jälkeen tilanne alkoi tasaantua. Miehen olo on flunssainen, mutta ainakin toistaiseksi vakaa. Ollaan käyty ulkoilemassa hänen kanssa maskit päällä, turvavälein (kuten ohje oli). Jopa pienet ovat ymmärtäneet, ettei isi voi nyt nostella tai suukotella. Mäkin olen alkanut ajatella, että ehkä mun pää kestää vielä tämäkin. Selviytymismekanismi on mulle tyypillinen: Ensin kiroilen ja puran kiukkua, sitten etsin tavan selviytyä. Nyt mun toimintasuunnitelmaan on kuulunut tekeminen. En voi jäädä makaamaan ja vellomaan mun oloissa, vaan ulkoilen lasten kanssa, preppaan ruokia, pesen pyykkiä ja totta vie lasken tunteja siihen, kun saan lapset vihdoin unille. Repeat. Ja yritän olla ajattelematta ”mitä jos -ajatuksia.”

Oman, kivan, lisämausteensa hommaan on tehnyt Mesin ja Ompun uhmaikä. Se alkoi kuin seinästä viikko kaksivuotissynttäreiden jälkeen, ja voi veljet, voin sanoa, että TUPLANA se on aika karmeaa. Välillä he leikkivät ilolla ja sopuisasti, mutta vähintään puolet ajasta on karmeaa, sekopäistä, kiljuntaa ja tappelua. “Mesi vei minun käjestä.” “Se on mun.” “Omppu puli minua.” “Mesi töni minua.” Huoh. Kun tähän vielä yhdistää nukkumaanmenosekoilun ja vain joskus onnistuvat päiväunet, voin sanoa, että paketti on aika täyteläinen.

Onneksi esikoisesta on ollut valtavasti apua. On totta, että ei hän riemusta kiljuen ota “toisen aikuisen roolia”, mutta onneksi pienellä kiristyksellä osaa olla suureksi avuksi. Hän puki aamulla tytöt sillä aikaa kun kävin suihkussa, viihdytti mun kokkailujen aikaan ja leikittää itse asiassa termiittejä nytkin, kun kirjoitan tätä postausta. Pakko antaa hälle joku palkinto kyllä tämän rupeaman jälkeen. 

Mitäs muuta? No ainakin sen, että ekan kerran varmasti ikinä kaupungissa asuminen on tuntunut huonolle idealle. Meidän taloyhtiöllähän on iso piha ja varmasti normioloissa olisin voinut pyytää naapureilta, että saadaan ulkoilla tyttöjen kanssa rauhassa pihalla ilman kontaktia muihin. Nyt piha on kuitenkin maalämpörempassa, joten ulkoilu muuten kuin pienten istuessa rattaissa on ollut liki mahdotonta, koska leikkipuistoissa harvoin on tilannetta, ettei siellä olisi ketään muita. Ja koska kaksivuotiaat ei vielä ymmärrä turvavälejä, en ole halunnut tyttöjä viedä puistoon, jos siellä on ollut muita ihmisiä.

Mulla olisi tästä nyt kauheasti kirjoitettavaa ja lisättävää, mutta en kertakaikkisesti ehdi nyt naputtaa. Toivon vaan niin kovasti, ettei miehen kunto romahda, ja että me muut pysytään jollain ihmeen kaupalla terveinä. Mua kauhistuttaa se ajatus erityisesti, että mies nukkuu yksin toisessa asunnossa. Mun isällä paheni korona juuri radinaalisti yöllä, ja siksi ajatus muualla nukkuvasta miehestä on ahdistava.  Mä sanoin ekana iltana hälle, että suutun kovasti, jos hän menee kuolemaan yöllä. Että pienistäkin oireista tulee kutsua ambulanssi. Hän sanoi, ettei uskaltaisinaan nyt kupsahtaa, kun pelkää siitä seuraavaa mun kilahdusta. Sillä tasolla tämä meidän ”huumori” just nyt on.  

Mutta sen vaan sanon, että OTTAKAA IHMISET ROKOTE!! 

-Karoliina- 

Kuva: Pixabay