Kolmistaan

Mun isi, meidän pappa

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Lapsena musta oli kerrassaan naurettavaa väitellä, kenen iskä on vahvin ja rohkein, koska vastaus oli musta niin itsestään selvä. Myönsin kyllä, että toistenkin isit olivat varmasti rakkaita, mutta urheilun Kippari-Kalle oli meidän iskä. Vasta myöhemmin tajusin, että lapsuudessani isä oli 60-kiloinen triathlonisti.

Jos mietin mun lapsuutta, meidän isiä kuvaa parhaiten termi läsnäoleva. Sinänsä hassua, että meidän iskä teki usein kahta duunia päällekkäin, tai vähintään opiskeli ja kävi töissä. Ja kun hän myöhemmin valmistui insinööriksi, saattoi hän olla viikkotolkulla työreissuissa. Tästä huolimatta mun muistot lapsuudeniskästä oli vain ja ainoastaan sellaisia, että hän oli paikalla. Isi pyöräili mun kanssa judoon ja kävi punttisalilla sillä aikaa, kun mä heiluin tatamilla. Iskä veti juosten pulkkaa pitkin pihaa, opetti itsepuolustusta, ompeli mun nukelle alkkarit, kyykki piiloleikissä piilossa ja soitti kitaraa ja lauloi meidän kanssa. Ja jos äiti sattui olemaan jossain menoilla, iskä teki voissa paistettuja lenkkimakkaroita, kuohukermaperunamuusia tai sitten ajettiin Kirkonkylälle Kymppikioskille ostamaan taksari. 

Mun iskä oli ja on edelleen aina turvallinen. Hän on ollut takavasemmalla suojissa pitämässä meidän tyttöjen puolia, mutta ei ole koskaan puuttunut kenenkään lapsensa elämänvalintoihin tai sörkkinyt alueelle, joka ei kuulu hänelle. Ja luotto, joka hänellä on ollut meihin, on ollut aina ihan mahdoton. Mun iskä ei ole koskaan sanonut, etten osaisi jotain, tai että pitäisi rauhoittua. Hän ei varoitellut pimeistä kujista, vaan opetti ennemmin pitämään puolensa, potkaisemaan munille. Oikeasti ja kuvainnollisesti – Ja sen luoton turvin mä koen, että olen saanut juuri niin onnellisen elämän, jota nyt elän. Kun on ollut luottoa itseen, on uskaltanut tehdä omannäköisiään ratkaisuja. 

Iskä on sanonut, että olen älykäs, arvokas ja kaunis. Ja lukuun ottamatta jotain paskoja elämän monttuja, olen noihin sanoihin aina uskonut. Vai ovatko ne olleet edes sanoja? Meidän iskä ei ole  nimittäin mikään ylisanojen mies. Tapa, jolla hän on meitä tyttäriään kunnioittanut, katsonut ylpeästi ja halannut, on kertonut tuon kaiken. Ja miten ihanaa on, että papan jakamaton ihailu, huolenpito ja touhuaminen ulottuu nykyisin tyttärentyttäriinkin. Papan kanssa voi leikkiä prinsessa ja hurjia merirosvoja. Papan mielestä kun tytöt voi olla mitä vaan, niin kun voikin. 

Kun isi makasi hengityskoneissa viime kevättalvena ja vaara hänen menettämisestään oli enemmän kuin lähellä, tuli sellainen tunne, että miksi helkkarissa mä en ole puhunut isin kanssa viime vuosina enemmän. Meidän perheessä on sellainen tapa, että äiti aina rimpauttelee mulle ja sitten raportit isin ja minun välillä kulkee äidin kautta. Kai se kertoo siitä, että sekä isi, että minä ei olla todellakaan mitään puhelimessa puhujia. Kun iskä sitten selvisi kuin selvisikin hengissä, alettiinko soitella enemmän? No ei – meidän välillä on rakkaus, joka ei vaadi “turhanpäiväistä” soittelua. Sitten soitetaan tai laitetaan viesti, kun on oikeaa asiaa – ”Millainen merkki on lampussa, jonka voi asentaa märkätiloihin?” tai ”Mitä äitille joululahjaksi?”.

Viime viikolla oli asiaa, kun korona jylläsi meidän perheessä. Silloin iskä rikkoi viestihiljaisuuden. “Voimia kaikille”, se tekstasi mulle. Ei pisteitä tai emoji-sydämiä, koska ei sellainen ole meidän iskää.  “Kiitos <3 “, vastasin, ja se keskustelu oli siinä.

Pakko kertoi vielä yksi hauska juttu, koska Supermiehet on vähän erilaisia miehiä. Kun mun isä oli siirretty koronateholta normaalille sairaalaosastolle keväällä, oli sairaanhoitaja yllättänyt iskän yhtenä päivänä tekemästä PUNNERRUKSIA huoneessaan. Isä ei tuossa vaiheessa osannut vielä edes kävellä, ja letkut kuulemma hankaloittivat pahasti kuntopiiriä. Niin että sellainen se meidän isi on. Rautainen pappa kultaisella sydämellä. 

Ihanaa isänpäivää isi ja A! Olette kaikkea sitä, mitä tyttäret voivat toivoa iskältä!

-Karoliina-

Lue myös

X