Mitä tapahtuu, kun introvertti joutuu olemaan sosiaalinen?

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että olen sosiaalinen introvertti. Toisin sanoen ”osaan” olla ihmisten kanssa, en jännitä esiintymistä, mutta jos saan valita, olen mieluummin oman sakin kanssa, kotosalla. Mun ammatti kuitenkin aika-ajoin vaatii melko suurtakin sosiaalisuutta. Ja totta kai joskus on myös vapaa-ajanpippaloita ja muita menoja, joihin on ihan kivakin mennä.

Koska koronakaranteeni jäädytti tapaamiset puoleksitoista viikoksi, on tämä ja seuraava viikko mun elämässä yhtä haipakkaa. Oli jo paljon sovittuja tapaamisia, mutta kun tähän parin viikon jaksoon on ympätty myös edellisten viikkojen menot, juoksee tämä mamma pää kolmantena jalkana. On haastatteluja, pressitapahtumia, ristiäiset, lääkärikäyntejä, asiakastapaamisia ja vaikka mitä.

Joskus mä mietin mun muutamia sosiaalisia ystäviä ja pohdin, että olisi hauska tietää, miltä tuntuisi olla yhtä sosiaalisia kuin he ovat. Miltä tuntuisi, jos janoaisi menoa ja saisi voimaa hälinästä?

Koska monen on taas vaikea ymmärtää minunlaisteni ihmisten aatoksia, kokosin yhteen, miltä tuntuu, kun minunkaltaiseni introvertti ”joutuu” olemaan monta päivää sosiaalinen.

• Etukäteen menot tuntuu vähän taakalle. Vaikka meno olisi tosi kivakin, tekee mieli silti perua. Helposti kiukustun vaikka siitä, etten muka löydä päällepantavaa. Todellisuudessa kiukun syy on lähtemisen vaikeus.
• Itse tapahtumassa/juhlissa/töissä olo on energinen ja innostunut. Ajattelin: ”Miksi ihmeessä ajattelin, etten menisi tänne? Tämähän on hauskaa.” Saatan olla tosi puhelias ja kiva minglaaja…aluksi.
• Jos tapahtuma kestää kuitenkin kauan, useita tunteja, tekisi mieli vetäytyä yksin. Hymyily ja juttelu alkaa oikeasti särkeä poskia. Päätä alkaa kivistää. Helposti tässä vaiheessa tulee tunne, että voisipa juosta pois. Jos kyseessä on omaemännöimät kemut, mulle tulee paska olo siitä, etten ole rento ja ihana houstaaja, vaan ennemmin haluan hukuttautua tiskien alle keittiöön ja olla hetken hiljaa. Pelkään, että joku vieras luulee, etten haluaisi häntä meille kylään, vaikka kyse ei todellakaan ole siitä. Päinvastoin – minunkaltaiseni ihminen ei kutsu kotiinsa kuin ne ihmiset, jotka sinne oikeasti haluaa. Mä myös usein koen, että mun verenpaine alkaa tässä vaiheessa nousta. Varsinkin, jos ympärillä on paljon melua ja sotkua.
• Sosiaalisen tilanteen jälkeen haluan ympärilleni rauhan. Riisua tapahtumissa olleet vaatteet, siivota kodin, pestä kasvot, laittaa lapset nukkumaan. Tapahtumien, menojen ja juhlien paras hetki on se, kun saa olla illalla ennen nukkumaanmenoa hetken ihan hiljaa. Buranan tai yhden oluen jälkeen.

Joskus lapsena ja nuorena en ymmärtänyt, että minä olen tällainen. Kuvittelin olevani tosi sosiaalinen ja koin syyllisyyttä siitä, että ärryin ja väsyin ihmisten seurassa. Nykyisin ymmärrän, että olen tällainen ja siksi – aina kun voin – myös kunnioitan omia rajojani.

Kuulostaako tutulle?

-Karoliina-

kuva: Noora Näppilä

takki ja hattu saatu: Papu