kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 17.11.2021

Mitä tapahtuu, kun introvertti joutuu olemaan sosiaalinen?

Teksti
Karoliina Pentikäinen
6 kommenttia

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, että olen sosiaalinen introvertti. Toisin sanoen ”osaan” olla ihmisten kanssa, en jännitä esiintymistä, mutta jos saan valita, olen mieluummin oman sakin kanssa, kotosalla. Mun ammatti kuitenkin aika-ajoin vaatii melko suurtakin sosiaalisuutta. Ja totta kai joskus on myös vapaa-ajanpippaloita ja muita menoja, joihin on ihan kivakin mennä.

Koska koronakaranteeni jäädytti tapaamiset puoleksitoista viikoksi, on tämä ja seuraava viikko mun elämässä yhtä haipakkaa. Oli jo paljon sovittuja tapaamisia, mutta kun tähän parin viikon jaksoon on ympätty myös edellisten viikkojen menot, juoksee tämä mamma pää kolmantena jalkana. On haastatteluja, pressitapahtumia, ristiäiset, lääkärikäyntejä, asiakastapaamisia ja vaikka mitä.

Joskus mä mietin mun muutamia sosiaalisia ystäviä ja pohdin, että olisi hauska tietää, miltä tuntuisi olla yhtä sosiaalisia kuin he ovat. Miltä tuntuisi, jos janoaisi menoa ja saisi voimaa hälinästä?

Koska monen on taas vaikea ymmärtää minunlaisteni ihmisten aatoksia, kokosin yhteen, miltä tuntuu, kun minunkaltaiseni introvertti ”joutuu” olemaan monta päivää sosiaalinen.

  • Etukäteen menot tuntuu vähän taakalle. Vaikka meno olisi tosi kivakin, tekee mieli silti perua. Helposti kiukustun vaikka siitä, etten muka löydä päällepantavaa. Todellisuudessa kiukun syy on lähtemisen vaikeus.
  • Itse tapahtumassa/juhlissa/töissä olo on energinen ja innostunut. Ajattelin: ”Miksi ihmeessä ajattelin, etten menisi tänne? Tämähän on hauskaa.” Saatan olla tosi puhelias ja kiva minglaaja…aluksi.
  • Jos tapahtuma kestää kuitenkin kauan, useita tunteja, tekisi mieli vetäytyä yksin. Hymyily ja juttelu alkaa oikeasti särkeä poskia. Päätä alkaa kivistää. Helposti tässä vaiheessa tulee tunne, että voisipa juosta pois. Jos kyseessä on omaemännöimät kemut, mulle tulee paska olo siitä, etten ole rento ja ihana houstaaja, vaan ennemmin haluan hukuttautua tiskien alle keittiöön ja olla hetken hiljaa. Pelkään, että joku vieras luulee, etten haluaisi häntä meille kylään, vaikka kyse ei todellakaan ole siitä. Päinvastoin – minunkaltaiseni ihminen ei kutsu kotiinsa kuin ne ihmiset, jotka sinne oikeasti haluaa. Mä myös usein koen, että mun verenpaine alkaa tässä vaiheessa nousta. Varsinkin, jos ympärillä on paljon melua ja sotkua.
  • Sosiaalisen tilanteen jälkeen haluan ympärilleni rauhan. Riisua tapahtumissa olleet vaatteet, siivota kodin, pestä kasvot, laittaa lapset nukkumaan. Tapahtumien, menojen ja juhlien paras hetki on se, kun saa olla illalla ennen nukkumaanmenoa hetken ihan hiljaa. Buranan tai yhden oluen jälkeen.

Joskus lapsena ja nuorena en ymmärtänyt, että minä olen tällainen. Kuvittelin olevani tosi sosiaalinen ja koin syyllisyyttä siitä, että ärryin ja väsyin ihmisten seurassa. Nykyisin ymmärrän, että olen tällainen ja siksi – aina kun voin – myös kunnioitan omia rajojani.

Kuulostaako tutulle?

-Karoliina-

kuva: Noora Näppilä

takki ja hattu saatu: Papu

Kommentit (6)

Todella tutulta kuulostaa! Niin kurjaa, kuin korona yhteiskunnallisesti onkin ollut, sen tuoma elämän pysähtyneisyys ja rauhallisempi tempo ovat olleet tervetulleita.

Sain tänään seurakunnaltani postitse joulukalenterin, jonka takapuolella oleva kirjoittamasi teksti kosketti, kiitos, ihanasti sanottu!<3

Voin samaistua aivan täysin ja, tämän ymmärrettynä olen myös oppinut aika ajoin tyhjäämään kalenteria ja karsimaan sellaiset, joihin ei ole pakko mennä. Antanut myös luvan peruuttaa joskus lyhyelläkin aikataululla, pienten lasten kanssa, kun se vauhti ja sosiaalinen kuormitus kasvaa jo aivan arjen hetkissä.

Samaistun täysin.
Introvertti ja 150henkilön lähijohtaja.
Näen niin paljon ihmisiä päivittäin että maailman parasta on olla muu aika perheen kesken. Ja juhlat – joskus on vaan pakko mennä vaikka ei kiinnosta ja ahdistaa…

Ole palvelualalla mikä on suorainen ihme. Olen introvertti ja vuosi vuodelta pidän yhä vähemmän muista ihmisistä. Mulla on pieni tiivis perhe,mies ja tytär. Kaiken vapaa-ajan olen heidän kanssaan ja rakastan ylikaiken kotijumppiani. Mikään ei saisi enää menemään tunneille muiden sekaan. En viihdy isoissa porukoissa. Kaikki tungos ja kova meteli ym on hyvin ahdistavaa. Minulla riittää pieni porukka jonka kanssa on tekemisessä. Ei se määrä vaan se laatu.

Mä niin samaistun! Tutussa porukassa (työ- kaveriporukat) olen yleensä suuna päänä ja se läpän heittäjä. En pelkää esiintyä jne, mutta isot/vieraat porukat ahdistaa. Myös liiat menot, vaikka ne olisivatkin kivoja menoja, ahdistaa. Jotta pystyn nollaamaan, pitää pystyä pyhittämään aikaa kotona olemiseen ilman mitään suoritteita. Kivojen viikonloppujuttujen jälkeen en tunne itseäni palautuneeksi, päin vastoin ne kuormittavat minua valtavasti (en siis tarkoita alkoholilla läträämistä, vaan viikonloppua täynnä menoa ja aktiviteetteja).

Hei Karoliina.
Kivasti kirjoitettu juttu asiasta, joka koskettaa itseänikin.

Olen työssä, jossa sosiaalisuus on tärkeä osa sitä.

Tykkään ihmisistä ja vuorovaikutuksesta, mutta useimmiten niiden jälkeen olen enemmän tai vähemmän poikki. Olen myöskin kokenut siitä syyllisyyttä, mutta vuosien kuluessa olen hyväksynyt sen osaksi itseäni.

En todellakaan nauti huomion keskipisteenä olemisesta tai isoista juhlista, mutta niistäkin selviän, kun pidän mielessä omat rajani ja sietokykyni.

Satu

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X