”Ei vi##u taas -katse” - ruuhkavuosien parasta antia

Mä olin taannoin lasten kanssa reilun viikon yksin kotosalla karanteenissa, kun mies sairasti koronaa toisessa osoitteessa. Meidän tavoite oli tällä järjestelyllä se, ettei me muut saataisi tautia. Eikä sitten saatukaan. 

Reilu viikko yksin lapsosten kanssa sai pään sinkoilemaan ihan eriskummallisia ajatuksia. Sellaisia, mitä en ollut koskaan aikaisemmin edes miettinyt. 

Eka ajatus – pakko tarkistaa, millaiset henkivakuutukset meillä oikein onkaan miehen kanssa. Olen aina ajatellut, että jos toiselle meistä sattuisi jotain, toinen kyllä selviäisi. Ja niinhän se varmasti onkin, mutta jos jäisi yksin vastuuseen lapsista, olisi pirun ilkeää, jos lähtisi samalla esimerkiksi koti alta. Paradoksaalista kyllä, jos olisi yksin vastuussa lapsista, tarvitsisi rahaa enemmän, mutta mahdollisuudet tehdä töitä pienenisi. 

Toinen ajatus – Muuttaisinko lähelle vanhempiani (eli maalle), jos menettäisin mieheni? (Kuten huomaatte, ajatukset laahustivat aika pohjamudissa karanteenin aikana.) Olen henkeen ja vereen kaupunki-ihminen ja ajatus maaseudusta tuntuisi…tuntuu…aika ahdistavalle. Silti aloin tosissani pohtia, että tietyissä tapauksissa mun vanhempien lähellä asuminen voisi olla ainoa ratkaisu. Mun vanhemmat kun olisi liki ainoat ihmiset, joilla olisi velvollisuus (? hah) auttaa mua, jos A:lle sattuisi jotain karmeaa. 

Kolmas ja neljäs ajatus – Alkukaranteenin elämä tuntui kaaokselle. Ollaan A:n kanssa tosi hyvä tiimi, jossa molemmat osapuolet ottaa ja tekee. Kun toinen kylvettää lapset, toinen preppaa ruuan. Kun toinen nukuttaa pienet, toinen siivoaa kämpän ja sitä rataa. Ekat päivät yksin tuntui sille, että työ ei lopu koskaan. Ja totta kai olen ollut ennenkin lasten kanssa muutaman päivän yksin, mutta silloin olen voinut suosiolla jättää hommia tuonnemmaksi. Nyt, kun karanteeni kesti puolitoista viikkoa, ei asioita voinut yksinkään ollessa jättää tuonnemmaksi. Alkukaaoksen jälkeen homma alkoi kuitenkin luistaa. Opin jopa käymään suihkussa niin, että sain hiukseni pestyä, vaikka kaitsin samalla kahta kaksivuotiasta. (Tosin ilman piilolinssejä, tällä “näöllä”, en suosittele kellekään.)  Neljäs ajatus olikin lohdullinen – tästäkin selviää ja selviäisi, jos olisi pakko. 

Vitonen. Se “isoin” oivallus, joka tuli mieleen mulle jo ekana päivänä, mutta joka juolahti mieleen useita kertoja viikon aikana. Ajatus liittyi katseeseen.

Nimittäin tiedättekö sen tunteen, kun lapset karjuu ja koti on kaaoksessa ja sä painat hikihatussa siinä välimaastossa yrittäen vastata kaikkien tarpeisiin. Ja kun niissä hetkissä luot katseen puolisoon, joka on keskellä sitä aivan samaa hullunmyllyä, aivan samoissa fiilikissä, yhtä lailla tukka pystyssä ja silmäpussit mustina. Ja kun katseet kohtaa ja repeätte molemmat epätoivoiseen nauruun viestittäen suulla “ei vittu taas”. Se on sitä, mitä mä kaipasin kaikkein eniten yksin ollessa! 

Itse asiassa siihen katseen kaipuuseen kiteytyi koko se parisuhteen ja nimenomaa yhteisen vanhemmuuden hienous. Vaikka selviääkin yksin, vaikka onnistuukin löytämään tapoja toimia yksin, parasta on se, kun voi elää elämän hullunkurisinta vaihetta taisteluparin kanssa.

-Karoliina-

Kuva: Janita Autio