kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 30.11.2021

Kun aina pitää vääntää kaikesta

Teksti
Karoliina Pentikäinen
16 kommenttia

”Kohta. Mä siivoon sen kohta.”

“E minä hajua nyt. Ei viejä.”

“Ei”

“Eiiiiii, eiiiii, eiiiii”

“Miks? Miks en saa? Kerro, kerro, kerro. Vastaa äiti! Kyl mä vaan saan.”

“ En tuu nyt.” 

 

Juoksee karkkuun. Vetää oven kiinni nenän edestä. Rimpuilee. Tuijottaa kännykkää sovitun ajan jälkeen. Riisuu jo puetun vaatteen. Ei suostu pukemaan. Suostuu pukemaan vain itse. Saa raivarin, kun paita menee väärinpäin pukiessa itse. Marisee tylsyyttä. Marisee, että on liikaa tekemistä. 

Imin eilen illalla BabyVacin avulla Ompun nenää. Ensin olin suostutellut Mesin saman puuhan äärelle. Maanitellut suorastaan, tehnyt kymmenen eri temppua, että olin saanut tytön nenän puhtaaksi. Kun se oli tehty, olin juossut Ompun perässä pitkin kotia. Kun vihdoin sain hänet nenäimurille, rimpuili ja karjui tyttö niin kovasti, että sain käyttää kaikki voimani, että pystyin imemään hänenkin nenänsä puhtaaksi. Kun imuri lauloi ja Omppu karjui, ryntäsi esikoinen huoneeseen kiljuen jotakin “Pentsu pakottaa mut viemään pyyhkeen alakertaan.” Mulla kilahti. 

Kun joskus näkee kadulla sellaisia äitejä ja isiä, joiden naamasta loistaa merkkin “elämäänsä kyllästynyt”, olen melko varma siitä, että suurinta osaa kiristää se, että lapsiperheessä – sellaisessa tavisonnellisessa ja hyvin sujuvassakin – saa vääntää joka helvetin hetki jostakin asiasta. Lapset – iästä riippumatta – lähtökohtaisesti vastustaa 5-15 kertaa tunnissa jotakin asiaa isommin tai pienemmin, ja mitä enemmän lapsia on, sitä enemmän myös vastustusta. Ja se jos mikä tekee vanhempana olosta välillä todella raskasta.

Ollaanpa me oltu tyttöjen kanssa missä hyvänsä korvanputkitusnukutuksilla, influenssarokotteilla tai muualla, missä tytöt on joutunut epämieluiseen tilanteeseen, on heitä kommentoinut ulkopuoliset aina sanoin “oho, onpas heillä luonnetta ja omaa tahtoa”. Itse ajattelen sisimmässäni, että oma tahto ja rohkeus ilmaista sitä on vain hyvä asia. Mutta helkkarisoikoon mä välillä toivoisin oman mielenterveyteni vuoksi, että nämä lapset ei olisi niin kovasti…tulleet vanhempiinsa.

Kuulostaako tutulle?

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

 

Kommentit (16)

Moikka.
Valitettavasti tuttua päivittäistä hommaa.
Just viime viikolla 5v lapseni sai Influenssarokotteen nenäsuihkeena, ja hitto että sai taistella tilanteessa kaikin voimin, ja pyytää vielä toinen hoitaja mun kanssa pitelemään lasta, omat voimat ei riittänyt. Koko kortteli sai kuulla kuinka lasta harmitti, huuti siis koko matkan bussipysäkille. Tsemppiä sitä tuut tarviimaan todella paljon.

Niin tuttua! Meillä väännetään 3-vuotiaan kanssa joka päivä joka hemmetin asiasta. Pahin on nyt nukkumaanmeno, jota vastustelee sitkeästi vaikka kuinka väsyttäis. Alkaa pää hajota monen tunnin nukkumaanlaittosessioihin kun sängyssä ei pysytä ja sekoillaan vaan menemään.

Niin, esikoinen on oikein enkeli tottelevaisuudessa kahteen nuorempaan verrattuna =)
Vanhin on ollut aina touhukas, urheilullinen ja silti rauhallinen, ei hermostu juuri koskaan.
Keskimmäinen temperamenttinen, musikaalinen ja pohdiskeleva.
Nuorin on eniten omapäinen. Myös paha suustaan suuttuessaan.
Hän on myös taiteellinen ja piirtää paljon. Vääntöä todella paljon päivittäin.
Keskimmäinen sanoikin hänelle eräänä päivänä: Muista kunnioittaa vanhempiasi.
No, toivotaan pitkää pinnaa jatkossakin =))

Meillä on kolme lasta (5, 8 ja 10) ja he ovat tulleet sukuuni mm. Siinä, että ovat järkyttävän kovapäisiä, eli mitään ei uskota ja kaikesta väännetään ja ääntä joutuu koko ajan korottamaan. Todella haastavaa ja varmaan haaste vaan kovenee vuosien saatossa.

Varmaankin aika kultaa muistot… Omat kaksi lasta joskus dinosaurusten aikana olivat pieniä eli oikeasti sanottuna kolmekymmentä plus vuotta sitten. Joskus piti korottaa ääntä, mutta hyvin harvoin. Vaatteet kelpasivat, ruoka maistui joskus paremmin joskus huonommin. Heistä kasvoi ihania tyyppejä, joista toisella on nyt oma kuusivuotias ja toisella oma kaksivuotias.

Todellakin! Sitten kun samaa tekee ja kuuntelee vielä koko työpäivän töissä päiväkodissa, niin kyllä, hermot on kireällä useammin kuin joskus…

Oma poika on suht helppo. Vääntää joo, mutta luovuttaa ennen minua 😁 Isäni kertoo aina kuinka hän hoiti meidän perheessä arkiaamut ja vei minut ja siskoni perhepäivähoitoon eikä kuulemma koskaan ollu mitään vääntöä mistään. En kyllä millään jaksa uskoa! Mutta muksuissa on eroja. Tsemppiä vaikeisiin hetkiin.

Ah niin tuttua! Eilen just vitsillä heitin, että kenen idea oli 9-vuoden tauon jälkeen haluta vielä yksi lapsi! No se oli huono hetki, enkä sitä oikeasti tarkoittanut ja onneksi saatiin <3 .

Miten rakas ihanan rasittava voi olla 3 ja puol vuotias, joka puhuu taukoamatta. Autossa me ei miehen kanssa voida edes jutella ku tää rakas haluaa kertoa kokoajan jotain

Hän ei tuhoa mitään, mutta on toimelias! Vaatii kärsivällisyyttä, kun joulukoristeet on uudessa järjestyksessä joka päivä (hän on tullut isosiskoon ja äitiinsä ja pitää selvästi jo sisustamisesta 😀 ).

Tähän lisäksi 14v poika ja 12 v tyttö, eli kaksi teiniä ja uhmaikäinen. Mikä ihanan värikäs kombo!

Välillä miettii että minun pitää olla valittamatta kun ympärillä on isoja perheitä (alkaen 5 lasta), mutta totta hitossa mä saan olla väsynyt, stressaantunut ja kyllästynyt välillä vanhemmuuteen. Välillä miettii miksi olen väsynyt yms, sitten mietin että mua tarvitaan 24/7. On uhmaikäise ja teinien kiukut, sekä omat siihen päälle. Mutta kyllä välillä ihmettelee olenko tosiaan saanut nuo kaksi jo noi isoksi ja ne kyllä on ihan fiksuja teinejä <3 (ei täysin minun ansioita, mutta olen mä varmaa niihin vähä vaikuttanut 😉 ) .

Mutta ai että noi lapset opettaa ja on ne parhaita!

Meillä väännetään tyttöjen kanssa enemmän kuin tämä esikoisen kanssa joka poika.

Täällä lapset 7, 13 ja 15. Ja kyllä, tasaisesti väännetään kaikkien kanssa. Mutta kyllä 13-vuotias neiti vetää tässä kirkkaimman kruunun. Kamalinta on kuitenkin se, että näen hänessä itseni teini-ikäisenä. Muistan kyllä oman teini-ikäni ja miten oli hankala tulla perheen kanssa toimeen. Muistan äidin surullisen ja tuskastuneen katseen, kun tein kaikkien elämästä helvettiä ja en ollut koskaan mihinkään tyytyväinen. Ja puhuin perheelleni vain tiuskien.
Nyt minulla on kotona teini-ikäinen kopio itsestäni. Ja tämä on kyllä kamalaa. Joka päivä väännetään samoista asioista. Mitkään säännöt ei häntä tunnu koskevan. Hän on nenäkäs, itsekäs, ilkeä. Aivan mahdoton. Harvoina hyvinä hetkinä toki kultainenkin. Tässä ei voi kun lohduttautua sillä, että joskus hänestäkin kasvaa aikuinen!

Mulla tytär 14v ja hitto,että on tullut äitiinsä ! Otamme hyvin usein yhteen. Miehellä on auktoriteettia . Mä myönnän,että olen aina sortunut huutamiseen. Olen kanssa äkkipikainen kuten lapsi ja monesti saisi katsoa peiiin. Meidän perheessä on aina näytetty tunteet niin hyvässä kuin pahassa ja osataan myös pyytää anteeksi. Lapsen kasvattaminen ei ole helppoa. Se joka muuta väittää valehtelee.

Lapsissa on kyllä suuria eroja. Esikoinen (poika) ei ole juurikaan inttänyt vastaan asioissa. Jonkin satunnaisen asian kanssa, ja puhumalla on uskonut, että kannattaa uskoa vanhempia. Kuopus (tyttö) on taas eri maata ja jaksaa pistää hanttiin asioissa. Sellaisissakin, jotka toistuu päivittäin. Hampaiden pesussa pistää hanttiin ja eikä haluaisi pestä, vaikka reikiäkin on häneltä paikattu. Ei edes sen uhalla haluaisi pestä, mutta vaihtoehtoa ei anneta. Toinen missä kuopus kränää vastaan, on ulkovaatteet. Ei kuulemma tarvitse edes -10 asteessa viiman kera toppatakkia ja housuja, pipoa ja hanskoja. Vaatteet on valittu hänen kanssaan yhdessä, jotta olisi mieluisat, mutta haraa vastaan kuitenkin. En aiemmin ymmärtänyt, miksi osa vanhemmista oli niin tympääntyneen oloisia. Nyt taidan kuulua itse samaan porukkaan, kun saa jatkuvasti vääntää (useimmiten samoista) asioista, että kuinka tehdään. En oikein tajua, että miksi pitää aina vääntää asioiosta ja vaikka kuinka perustelisi ja kertoisi miksi näin, niin homma ei oikein etene. Kuopus ei suostu uskomaan kylmyyttä perusteluksi lämpimille vaatteille.

Juuri näin meilläkin. Esikoisen kanssa ei tarvinnut vääntää juuri mistään, mutta kuopus onkin ihan toisenlainen ja helpompi olisi luetella asiat mistä ei tarvitse vääntää.

Vahingossa minä, 65 isoisoäiti, eksyin tänne. Tosi kiva lukea, hienoa että jaksat vielä kertoakin elämästänne.
Kysyit kuulostaako tutulta. Ei, eipä kuulosta. Elin yh:na kahden pojan kanssa ja harvoin meillä känkättiin vastaan. Ellei sitten ”aika kultaa muistoja”. Aamulähtöä varten laitoin vaatteet illalla valmiiksi ja kaikkea tehtiin ”minä itse”-periaatteella heti kun iän puolesta onnistui.
Töistä ja tarhasta kotiin tultua löhöttiin hetki vaatteiden riisumisen jälkeen. Halailtiin, juteltiin, luettiin, asetuttiin. Muuten olisi ollut känkkäränkkää ilmassa. Vasta tuon ”pysähtymisen” jälkeen syötiin. Tein usein viikonloppuna valmiiksi viikolle ruokaa, jota lämmitin, koin sen helpommaksi noin. Melkoista taiteiluahan se oli, kun ei ollut läheisiä auttamassa. Nuorella biomummilla oli oma elämänsä ja adoptiovanhempani olivat kuolleet.
Mutta selvittiin mekin 🙂

Kyllä, aika kultaa muistot. Varmasti olet myös sinä ollut joskus väsynyt kahden pienen lapsen yh:na ja lapset osoittaneet tahtoaan niin, että omat hermot on ollut koetuksella. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin, kun se aika on onnellisesti takanapäin, sen hetkiset tunteet on haalistuneet jättäen jäljelle onnelliset muistot ja hyvä niin. Itselläni lasten taaperovuodet on vielä tuoreemmassa muistissa ja muistan tuskailleeni moneen kertaan just tuota, että voi kun ei aina ja kaikesta tarvitsisi vääntää 😁

Kyllä! Kuulostaa niin tutulta. Paljon tsemppiä arkeen!

Kyllä vaan, tälläkin hetkellä menossa joka iltainen taistelu taaperon iltapalan syönnistä (”ei ei ei!”)Pakko oli ottaa pieni taktinen aikalisä netin parissa, mutta enpä olisi uskonut löytäväni ihan näin ajankohtaista luettavaa 😆

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X