Kolmistaan

2021 – helvetistä alkoi ja oikein hyvään päädyttiin

Teksti: Karoliina Pentikäinen

Vuosi taas ihan kohta paketissa. En tiedä, onko kyseessä tämä ikä, koronavuodet, ruuhkavuodet vai mikä, mutta aika on alkanut juosta kauheaa vauhtia. Vastahan vuosi vaihtui ja nyt ollaan jo uuden äärellä. 

Mun on ollut tapana kirjoittaa blogiin aina tällainen yhteenvetopostaus kuluneesta vuodesta, ja niin teen nytkin. Jos mietin vuotta 2021 taaksepäin, ensimmäisenä mulle tulee mieleen mun isän ja äidin koronaan sairastuminen vuoden alussa. Vaikka itse akuuttivaihe teho-osastolla ei kestänytkään isällä kuin reilun viikon, oli kokemus niin pelottava ja rankka, että näen vieläkin tasaisin väliajoin unta noista ajoista. Joskus unissa toistuu kuolema, joskus joku muu synkkyys, mutta aina siinä on keskiössä mun isä jollain tapaa. Ei ole montaakaan viikkoa, kun heräsin yöllä siihen, että itkin ihan ääneen kyyneleet valuen. 

Mä ajattelen niin, että koska siinä hetkessä mulla ei ollut ehkä aikaa prosessoida asiaa kovinkaan paljon, ja isä onneksi toipui lopulta suhteellisen nopeasti, mun alitajunta työstää aihetta nyt jälkikäteen. Vaikka me vältyttiinkin pahimmalta mahdolliselta lopputulokselta, tajuan nyt todella hyvin sen, kun joku läheisen menettänyt, ruuhkavuosia elävä, kertoo, ettei ole ehtinyt surra. Se, että lapset pitävät kiinni rutiineissa, pelastaa tietynlaiselta tipahtamiselta synkkyyteen. Toisaalta joskus pysähtyminen ja rypeminen tekisi ihan hyvää – ei ole hyväksi, jos ei ehdi tuntea omia tunteitaan tai ajatella omia kelojaan. 

Mä koen, että meidän perheen elämän vuonna 2021 voi jakaa tosi radikaalisti kahteen osaan. Oli aivan kauhea alkuvuosi ja sitten tosi eheyttävä, onnellinen ja toivoa antava jälkipuolisko.  Mun vanhempien korona lisäksi meidän perheen alkuvuosi oli nimittäin myös toisella tapaa – yhtään liioittelematta – ihan helvetillinen. Tämä oli jatkumoa jo vuoden 2020 tapahtumille, ja vaikka en näitä asioita somessa tämän enempää avakaan, koen tärkeäksi kertoa, että monilla meillä  ja meidän lapsilla on omat kamppailumme esimerkiksi terveyden kanssa somen ulkopuolella. Vaikka univelat ja flunssat ja töiden sumpliminen itsessäänkin on joskus uuvuttavaa, on elämässä valitettavasti paljon suurempiakin haasteita, joiden edessä vanhempana ei voi kertakaikkiaan kuin pistää kädet ristiin.  (Joskus sillä tavalla raivokkaalla tyylillä, jossa tekee mieli huutaa yläkertaan, eikö siellä VIELÄKÄÄN kukaan tunnu kuulevan avunhuutoja.)

Mä katselin viime vuoden tätä samaan aikaan kirjoittamaani postausta ja aistin sieltä rivien välistä kyllä aika suurtakin epätoivoa ja surua. Huh, en todella haluaisi enää koskaan palata noihin hetkiin. Naurattaa toisaalta samalla nuo vuodelle 2021 antamani toiveet, koska juuri mikäänniistä ei ole toteutunut tänä vuonna. Ei olla A:n kanssa ainakaan enempää pidetty itsestämme huolta kuin vuonna 2020. Eikä meillä edelleen nukuta omissa sängyissä öitä putkeen, saati ole lopetettu tulipalosamutteluelämää. Toisaalta: Ollaan hengissä ja mä olen tajunnut palkata itselleni assarin, joten jotain hyvää sentään. 

Uuden vuoden kynnyksellä, kun energiaa ja pontta on vähän enemmän kuin vuosi sitten, teen lupauksen, josta toivon voivani pitää kiinni. Vuodesta 2022 tulee mulle hyvinvoinnin vuosi. Mulla on muutama aavistus siitä, mitä se pitää sisällään ja mitä muutoksia mun on arkeeni tehtävä, mutta tavat sen toteuttamiseen varmasti kirkastuu vielä matkan varrella. Toivon ainakin, että saisin enemmän unta ja lepoa. Lisää liikuntaa ja hyvää ruokaa. Enemmän naurua ja vähemmän huolta. Selkeämmät työ- ja vapaa-ajat. Ja vitsi olisi siistiä palata vuoden 2022 viimeisellä viikolla tähän postaukseen ja todeta, että siitä perhanan koronastakin päästiin jo eroon siinä mittasuhteessa, jona se on meidän kaikkien elämää viime vuodet hallinnut.

Miten sun vuosi 2021 meni? Entä mitä haaveita uudelle vuodelle on luvassa?

-Karoliina-

 

Lue myös

X