kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 12.01.2022

Korona-ahdistuksesta

Teksti
Karoliina Pentikäinen
5 kommenttia

Sunnuntaina se iski, kun menin varaamaan esikoiselle koronarokotusaikaa. Etsin googlen kautta koronarokotepaikkaa ja sitten törmäsin taas uutisiin, joiden olemassaolon ja sisällön kyllä tiesin, mutta jotka taas kerran, uudelleen luettuna, iski ytimeen. Eikö tästä pirulaisesta päästä ollenkaan eroon?

Huolimatta mun isän vakavasta koronasta viime keväänä en ole osannut oikein pelätä koko tautia. Tai sanotaanko, että ehkä tautia itseään olen pelännyt, mutta en tämän maan kantokykyä. Mulla on kaksikin sairautta, jotka tekee musta riskiryhmäläisen, joten totta kai se on riski. Tässä elämässä on kuitenkin tälläkin hetkellä niin paljon elettävää ja ajateltavaa, että en vaan jaksa yleensä alkaa murehtia etukäteen. 

Kuitenkin uutiset vaikkapa HUS:n alueen tilanteesta ja järkyttävistä hoitojonoista veti mielen niin matalaksi, että on ollut vaikea vetää tätä viikkoa läpi normifiiliksillä. Jotenkin epävarmuus, pelko ja koko se ahditusmöykky, joka tilanteen ympärillä on, vie kauheasti voimia. On tosi vaikea miettiä positiivisia ja nähdä tulevaisuudessa valoa, kun paskan loppumisesta ei näytävä olevan mitään takeita. 

Jännällä tavalla sellainen tulevaisuuden pelko alkaa heijastua monille muillekin osa-alueille elämässä kuin itse koronaan. Viime kuukausina on useammankin kerran juolahtanut mieleen, että mitäs sitten, jos sairastuisi vakavasti. Jos joku kuolisi. Jos rahat loppuisi. Jos talo palaisi. Jos tulisi sädesientä. Itse asiassa nämä kauheusaatokset on näköjään muhinut mielessä jo tovin, mutta vasta lehtiuutiset jotenkin kaivoi ne konkreettisesti esille alitajunnasta. 

Ja tiedän kyllä, etten ole yksin. Ja tiedän senkin, että ainakin toistaiseksi meillä on asiat hyvin. Ei olla jääty työttömiksi ja kaikkien läheisten sairastetutkin koronat on päätynyt lopulta hyvin. Että ei tässä mitään hätää pitäisi olla, monilla on paljon pahemmin. 

Mutta silti. Miten ihmeessä tässä voi pitää lipun korkealla ja luottaa hyvään tulevaan?

Mistä te etsitte valoa ja voimia tähän tilanteeseen?

-Karoliina- 

Kuva: Pixabay

 

Kommentit (5)

Mulls on lähinnä koronan kanssa mittasuhdeongelma. Kun ei enää tiedä, kuinka isona uhkana pitää pitää.
Ympärillä viestit niin ristiriitaisia. Keskustelua etäopetuksesta ja hätätilatoimista, toisaalta saman iltapäivälehden otsikoissa uutisoitu kaikki vaikuttajien ulkomaanmatkat ”herkät kuvat kanarialta” ja ”upeat kuvat altaalta”.

Itsellä auttaa, kun ajattelee kaikkea sitä mikä on hyvin omassa elämässä ja johtotähtenä kuitenkin, että haluan toimia siten, että en omalla toiminnallani (ylimääräisillä kontakteilla) altistaisi mielellään tietenkään ketään, mutta etenkään riskiryhmäläisiä. Oikein toimimalla mahdollisimman pitkälle saan hyvän mielen.

Toisena ei-niin suositeltavana vinkkinä on hankkia jotain rankkaa koronan rinnalle, jolloin muutenkaan ei pääsisi minnekään tai ei ole rahaa mihinkään kuluttaa. Väitöskirjan kirjoitus työn ohessa/virkavapaalla on ollut niin intensiivistä, että en ole ehtinyt yhtään väsyä rajoituksiin, vaan tähän sivuprojektiin. Ehkä ajatukset muuttuu, kun työ valmistuu.

Tsemppiä kaikille ja erityisesti iäkkäille, jotka on nyt yleisessä keskustelussa unohdettu. Vanhusten yksinäisyys korostuu taas nyt rajoitusten aikana ja se riipoo omaa sydäntä.

Nuo ajatukset on tuttuja lapsuudesta alkaen. Vähän aihe vaihtelee päivän mukaan mutta päivittäin olen jotain 30 vuotta ajatellut että mitä tahansa kamalaa voi sattua milloin tahansa ja toki on sitä sun tätä sattunutkin, yleensä kuitenkin erilaista kamalaa kuin mitä on etukäteen pelännyt.

Anyway, olen tätä asiaa miettinyt ja itse asiassa ihmettelen että muutko ihmiset pitää normaalina sellaista ajatusmaailmaa, että ei minulle mitään ikävää satu ikinä? Eräs tuttu kerran mietti ääneen että ”onpas minulla nyt ihan kreisejä ajatuksia kun pelkään että mies ja lapsi ajaa kolarin”, minä taas ajattelin että no siis voihan ne ajaakin kolarin, mitäs hullua tuossa nyt on!

Pohjimmiltaan kai nämä pelot liittyy myös siihen että ei koe että selviäisi henkisesti niistä pelon aiheista x ja y. Harvemmin itse pelkään vaikka sitä että pyöräni pöllittäisi, koska ei se minua hetkauttaisi, muut asiat kyllä veisi romutilaan. En myöskään koronaa pelkää omalle kohdalla yhtään, mutta muita sairauksia sitäkin enemmän..

Tunnistan samaa itsessäni. Yritän pitää tsemppifiilistä päällä, ja tunkea korona ahdistuksen sinne ja syvälle… Mutta aina välillä se puskee (luonnollisesti tässä tilanteessa ja uutisten keskellä) pintaan, ja ahdistus ulottuu justiinsa muuallekin: alan pelätä, että mies ajaa pitkällä työmatkalla kolarin, murehdin valmiiksi, että jos sairastuisin vakavasti, että miten vauvan käy ja apua, jos joudun sairaalaan ja joudun mahdollisesti lopettamaan imetyksen. Mietin, että pitäiskö 5v ja 7v rokottaa vai ei: entä jos en rokota ja sairastuvat vakavasti? Entä jos rokotan, ja saavat siitä ikäviä (pitkäaikaisia?) sivuoireita? Sikainfluenssa rokotteet ja narkolepsia kun vaan ovat vahvasti taustalla mielessä itselläni. Ja kaikkea muutakin pienempää ja isompaa tulee murehdittua, ja komboa sekoittanee heikot yöunet ja imetyshormoonit.

Joulu laittoi valoa pimeyteen ja tunnelin päähän, mutta taas tuntuu jotenkin siltä, että valoa ei ole ja tämä kohta kaksi vuotta kestänyt pa**ja ei lopu ikinä. Koronan jälkimainingit tulevat näkymään myös pitkään, näin väitän. Työskentelen sosiaalialalla, ja jo pelottaa se, että työt eivät tule helpottumaan. Toivottavasti rahaa ei tulla hyvinvointipalveluista leikkaamaan, sillä veikkaan, että niille tarvetta tulee olemaan (ja nyt jo palveluihin liikaa viivettä). Nuorten toiseksi yleisin kuolinsyy maailmanlaajuisesti WHO:n mukaan on itsemurha… huoh, toivottavasti ei kohta yleisin. Vaikka sairaanhoidon kantokyky on otettava vakavasti, ei lapsia ja nuoria voida kuitenkaan eristää kokonaan toisistaan. Sen seuraukset pelottaa.

Pitäs vaan tsempata mieltään, ja onneks arki vie mukanaan siinä mielessä, että liikoja tosiaan ehdi murehtia. Mutta kyllä – välillä se ahdistus vaan pukkaa päälle. Mua auttaa tällä hetkellä lasten ja vauvan kanssa hetkeen keskittyminen, vaunulenkit ja ulkoilu/ raitis ilma muutenkin, hyvä ja ravitseva ruoka sekä mikrohetket miehen kanssa (jolloin yritetään puhua muusta kuin murheista ja haaveilla tulevasta). Ystäviä ikävöin, ja heidän tapaamiseen varmaan pitäis panostaa. Tuntuu vaan, että turha suunnitella mitään, kun kaikki kuitenkin peruuntuu, kun joku on kuitenkin kipeä tai altistunut tms. Mut vaikka kaikki on meillä pääpiirteissään hyvin, on silti välillä vaikea keskittyä hyvään ja sekin on ok sanoa.

Koitetaan jaksaa.. päivä kerrallaan tai jotain.

Tutun kuuloisia ajatuksia. Minulla vielä koronan lisäksi miehen jo 2v kestänyt sairastaminen, jolle ei loppua näy. Välillä tulevaisuus pelottaa, ja sellainen oman elämän katastrofipelko on ehkä tullut jäädäkseen, ainakin toistaiseksi. Mä saan voimia miehen kainalosta, lapsista, ja uskosta. Ajattelen kuitenkin kaiken katastrofipelkoni keskellä, että meitä johdatetaan. Kaiken keskellä ja kaiken läpi. Voimia ja jaksamista!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X